Rumimmat levynkannet – heavy metal

Onko tässä rumin tai ehkäpä typerin levynkansi? Ainakin se on sensuroitu.

Kuuntelin tässä päivänä eräänä Black Sabbathin Born again LP-levyä. Toisinaan kun keskityn musiikkiin, pyörittelen kansia ja sanaliitteitä käsissäni ja analysoin levyä. Olen törmännyt useasti siihen että tämän levyn kantta pidetään erityisen rumana ja se sai tarttumaan tähän aiheeseen. Onko ko. kansi oikeasti ruma ja löytyykö markkinoilta hyviä haastajia?

Mielestäni kansi sopii teokseen oikein hyvin: yhtyeen vokalisti vaihtui ja siten levyn nimi voi viitata uuteen alkuun; toisaalta vauvan kuva kannessa kuvastaa syntymää ja demoninen ulkoasu voisi viitata genreen. Tosin siltä osin luulen että levy-yhtiön markkinamiehet analysoi genressä tapahtuvia muutoksia ja siten halusivat ”päivittää” Sabbathin kuvastonkin vastaamaan sitä. Noihin aikoihin genren kuumin nimi oli satanistisella ulosannillaan läpilyönyt Venom ja hyppäsipä Iron Maidenkin tuohon imagoon Number of the beast-levyllään ja teemallaan. Levyt myivät kuin leipä ja siihen rahaliikenteeseen haluttiin mukaan…

Sitten asiaan: miten sitten rajata aihetta. Aivan hirveitä kammotuksia on julkaistu genrestä riippumatta tuhansia ja tuhansia, jo pelkistä artistin pärstäkerroin kannessa-aiheesta saisi listauksen aikaiseksi. No lähdetään siitä että otetaan genreksi tuo omin eli hevimpi meininki. Rajataan vielä siten, että otetaan mukaan vain ne levyt mitä omasta hyllystäni löytyy ja karsitaan vielä sen verran että otetaan mukaan vain LP-muodossa olevat ja pelkästään siksi, että siinä koossa nämä pahimmat kuvotukset nousevat erityisesti esille. Rajataan vielä siten, että jätetään live-levyt myös pois, koska useasti bändin jäsenet survovat kanteen omia kuviaan ja valitettavasti mitä oudoimmissa asennoissa, joten jotta tästä ei tulisi pelkästään livelevy-täytteinen, on asiallista rajata nekin pois. Koska levyjä löytyi kohtuullinen määrä niin artistien helpotukseksi olen laittanut rajauksen että vain yksi levy/artisti. On yhtyeitä jotka pärjäisivät tällä listalla useammallakin teoksella. Toki täytyy myös muistaa että joissain tapauksessa kannen sisältö perustuu tarkoitushakuisuuteen sekä ehkä on tyylisuuntaan sidonnaistakin esim. paskat grunge-levyjen kannet, joita en siedä katsoa yhtään, eikä tarvitsekaan koska en niitä omista pl. ne jotka tältäkin löytyvät.

Pitäkää hauskaa ja jos huomaat että joku keskeinen rumilus puuttuu, niin laita viestikenttään. Todennäköisesti sitä levyä ei minulla ole luultavasti perustellusta syystä…

Enpäs laitakaan näitä mihinkään ”parhaus”-järjestykseen, aika hankala näitä on vertaillakin, joten tässä tulevat mainitut hirvitykset ja aakkosjärjestyksessä. Tai…no nostetaan selkeä ykkönen erikseen, koska se on helppo valinta ja löytyy listauksen lopusta:

Accept: Balls to the wall (1983)

Ruman kannen lisäksi tsekatkaa discogs-linkin takaa löytyvä kuva levyn sisäpussista, joka jatkaa kannen teemaa. Kantta kun katsoo, niin herää kysymys että mitä tällä on haluttu viestittää; en välttämättä ostaisi kannen perusteella. Siinä mielessä kansi ei ole epäonnistunut, että kun yritetään tehdä lavastettu valokuvapohjainen kansi, niin hyväkin idea voi epäonnistua surkeasti ks. tämä listaus. Tämä on kuitenkin ”taiteellisesti” kohtuullisen onnistunut. Mielestäni ei vaan sovi juuri tälle levylle. Musiikillisesti levy on julkaisuvuotensa top10 tuotos ja yhtyeen paras, täynnä rehtiä 1980-luvun heavy metal-musiikkia. Eli ei ole koiraa karva(iseen reiteen)an katsominen. Todettakoon vielä loppuun, että kannen idea on lähtöisin yhtyeen naispuoliselta managerilta, joka käytti taiteilijanimeä Deaffy.

Apostle of Solitude: Last sunrise (2010)

Jälleen kansi, jossa ajatus on tähtitieteellisesti edellä toteutusta. Varmasti suunnittelijalla ollut hienokin asetelma mielessä ja levyn nimeen sopiva asiasisältö, mutta niinkuin hyvin useasti; valokuvasommittelu ei aina onnistu. Aseet eivät edes ole viritettyjä…

Black Sabbath: Never say die (1978)

Ei voi mitään, joudun listaamaan kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni tälle listalle. Sabbathilta olisi ollut toinenkin käypä levy (Sabotage), mutta otetaan yhtyeen tuotannon luotaantyöntävin kansi tällä kertaa. Jälleen kerran valokuvakansi, jonka sanomaa on pakko jäädä ihmettelemään. Ehkä julkaisuajankohtana tässä oli jotain näkökulmaa, mutta tänä päivänä katsottaessa kansi on kyllä vanhentunut enkä millään löydä teemaa nimen ja kuvituksen väliltä. Musiikillisesti maailman kahdeksan parasta levyä on Black Sabbathin kahdeksan ekaa, joihin tämäkin siten lukeutuu, joten siltä osin levyn olemassaolo hyllyssäni on perusteltua. Levyn päättävä A Hard road on yksi kaikkien aikojen top10 Black Sabbath-kipaleista, joten sävelkynä ei yhtyeeltä todellakaan ollut tylsistynyt.

Disease Concept: Your destroyer (2013)

Okei, sludge-miehet asialla ja kannesta pitäen liikutaankin sellaisessa räässä ja epäpyhyydessä, että varmasti ne, joita asia ei koske, osaavat pysyä tästä erossa! Kansi tukee musiikillista antia ja asiaan perehtyneet tietävät mitä saavat. Valitettavasti taiteellinen ansio on ”piirsin yläasteella riivatun kuvan kuviksen tunnilla ja jouduin rehtorin puhutteluun”-tason esitys. Levyn avaa kappale nimeltä ”Life is shit” – ei lisättävää!

Exodus: Bonded by blood (1985)

Meinasi fanilasit olla päässä listatessani ja tämä ”kaameus” oli jäädä listauksesta pois. Levyhän on yksi kaikkien aikojen thrash metal-klassikoista, ja siten arvostelun yläpuolella. Mutta…nyt kun tätä oikein ajatuksella katsoo, niin onhan tämä aika hirvittävä tuotos. En oikein tiedä, hahmojen anatomiakin on pielessä. Jos jotain hyvää, niin toisen vauvan kasvojen kauhistunut ilme on onnistunut. Myöhemmässä painoksessa (1989) kansi sensuroitiin omituiseksi sutuksi, eli tilanne ei parantunut. Lisäksi olen aina ihmetellyt mistä himputin suttukirjaimista bändin logo koostuu?

Flotsam & Jetsam: Doomsday for the deceiver (1986)

Okei, yksi kaikkien aikojen paskimmista. Jos listaisin numerojärjestykseen, niin tämä olisi top3:ssa. Mistä näin huono taitelija on löytynyt? Kaksi surkeasti piirrettyä monsteria painii keskenään, onkohan yhtyeeltä kysytty mielipidettä lain? Todettakoon että en enää omista tätä levyä. Aikoinaan ostin sen tasan yhdestä syystä: levyllä soittaa bassoa Jason Newstedt-niminen kaveri, jonka seuraavan siirron varmasti kaikki tätä lukevat tietävät ja se oli myös syy, joka herätti kiinnostuksen tätä levyä kohtaan. Musiikillisesti peruskasarithrashia ja jos Jason olisi yhtyeessä jatkanut, olisi se saattanut nousta seuraavalle tasolle. Yhtyeen kakkoslevy No place for disgrace näyttää että yhtyeellä olisi potentiaalia ollut. Todettakoon että Jasonin kappaleita on kyseisellä levyllä.

Grief: Torso (1998)

Joissain tapauksissa kannen rujous on tarkoitushakuista ja tietoinen valinta ja jossain määrin genreen sidonnainen. Nyt ollaan em. teemojen parissa. Sludgeksi tätä kutsutaan ja tällä kertaa musiikillinen anti ja kansikuva kuvaavat hyvin toisiaan. Musiikki ei ole kaunista eikä kaupallista, joten ei tarvitse kannenkaan olla. Joten kyse ei ole samanlaisesta ”sattumasta” kuin esim. tuo Flotsam & Jetsamin kansi. Todettakoon että tämä yhtye välttää hyvää makua yleisesti kaikessa kansitaiteessaan.

Iron Man: The Passage (1994)

Jälleen kerran epäonnistunut valokuvakansi, jolle en löydä älyllistä selitystä. Ehkä vielä heikompi esitys kuin tuo Yngwien levy hieman jäljempänä. Yhtyeen kitaristi epätarkassa kuvassa livenä. Mitäs tällä sutulla halutaan viestittää? Harmi, koska kannen perusteella en tätä ostaisi, mutta yhtye itsessään on legendaarista Maryland doom metal porukkaa ja tämä levy yhtyeen korkeatasoisin levy. ”Good clean Maryland doom you can trust!”

Jimsonweed: Ghosts of Kopli (2016)

Okei, pistetääns yhtyeen keulakuvan pärstä kanteen ja kieli pihalle. Ei jatkoon! Ei muuten ole musiikillisestikaan kummoinen saavutus ja jossain vaiheessa siirtynee minulta eteenpäin. Harmi, koska yhtyeen täysipitkä Invisible plan (1996) on yksi hienoimmista saavutuksista suomalaisen raskaamman rockin kentässä. Tätä ei muuten ole julkaistu kuin LP-levynä.

Judas Priest: Defenders of the faith (1984)

Sarjassa monsteri levyn kannessa, jossa ei ole mitään tolkkua. Tietystä taiteellisesta näkökulmasta kuvan monsterissa on tyyliä, mutta ei välttämättä sovi älppärin kanteen. Yksi hienoimmista Priest-levyistä musiikillisesti ja joku voisi tulkita tämän levyn nopeutta esiasteena tulevalle speed metal (ehkä jopa thrash metal) ilmiölle. Yhtyeen katalogista tälle listalle olisi kuulunut tulla ”Turbo”, mutta koska levyä ei hyllyssäni ole, laitan tämän sen sijaan. Levyn kakkosraita Jawbreaker EI kerro kivikovasta makeisesta saati väkivaltaisesta käyttäytymisestä, vaan erektiosta, joka on niin kova että suihin otettaessa se murtaa leuan. Hieno kappale!

Yngwie J. Malmsteen´s Rising Force: Marching Out (1985)

Oli melko varmaa että tätä aihetta kun alan käsittelemään, niin tämän miehen tuotos tältä listalta löytyy. Kysymys olikin että mikä. En ole mikään ”taiteilijan naama levynkannessa”-fani ja valokuvakannesta ei välttämättä löydy samanlaista detaljitason irrottelua kuin kuvitetuista kansista. Tähän kanteen on lätkäisty ilman mitään suurempaan itsekritiikkiä taitelija kurittamassa keppiään kummallisessa asennossa ja kaiken lisäksi viel suht epätarkassa otteessa. Oliko kannen suunnittelussa kyse ajankohdan trendistä vai kritiikin puutteesta, mene ja tiedä. Onko tämä sitten ruma vai muuten epäonnistunut kansi, mutta listaan sen silti. ”Ynkän” -1980-luvun soolotuotanto sen sijaan on instrumentaali/kitaratilu/hard rockin riemujuhlaa ja tämä levy sisältää Ynkän viruoositaidetta koko rahalla. Kyllä Ynkkä on ehdottomasti tämän taiteenlajin yksi suurimmista! Myönnettäköön lisäksi että Ynkällä on tuotannossa ainakin yksi todella hieno kansi: Trilogy. Mutta se onkin maalattu kansi joka jatkaa fantasia-aiheista teemaansa tyylikkäästi takakanteen. Himputti, se levy olisi pitänyt julkaista gatefoldina (=avattavat kannet).

Melvins: 8 songs (1986/1991)

Tässä ei ole edes taidettu yrittää. Siksi siis mukana. Lätkäisty huono kuva yhtyeestä ja biisin nimet kanteen ja valmista! Levy on uusintajulkaisu yhtyeen ensimmäisestä 7” sinkusta parilla lisäbiisillä täydennettynä. Jotkut yhdistävät tämän yhtyeen grunge-liikkeeseen, ehkä sen takia että Kurt Cobain toimi yhtyeen roudarina ennen oman yhtyeen perustamista.

Mentors: Up the dose (1986)

Noh niin…Hyvän maun vastaiset taistelijat, Räsäsen Päivin houseyhtye, Mentors onkin yllättäen päässyt tälle listalle. Nyt käydään jo sitä keskustelua että missä menee ruman ja hyvän maun raja tässä taiteenlajissa. Aiemmin totesin että Grief välttää hyvää makua kansitaiteessaan, totta sekin, mutta tämä yhtye vasta siinä tehtävässä onnistuukin! Lienee tarpeetonta sanoa että tämän yhtyeen ”taiteen” parissa puhutaan tarkoitushakuisuudesta. Kaikesta ulkomusiikillisesta asiattomuudesta huolimatta täytyy todeta että yhtyeellä on musiikillisia ansioita…noh, jos ei haluta lyriikkapuolta analysoida, niin muutoin ihan toimivaa sävelteosta.

Ps. Kannessa oleva ”emäntä” on aikuisviihdetaiteilija Candye Kane, joka 1990-luvulta alkaen kuolemaansa (2016) asti levytti jazz/blues levyjä. EN ole tutustunut hänen taiteeseensa…

Metallica: St. Anger (2000)

Siinä vaiheessa on tienattu liikaa miljoonia, jos kaikenlainen tolkku häviää taiteesta. Sen lisäksi että levyn sisältö on silkkaa **skaa, niin eipä kannen osaltakaan voida juhlia. Ja tekijänä sama nimimies, joka on vastannut yhtyeen kuvastosta useassa muussa yhteydessä. Ei näin!

Mountain Throne: Serpent´s Heathland (2010)

Anteeksi, mutta kenen lapsi tämän piirsi?

Motörhead: Overnight sensation (1996)

Onnittelut lienevät paikallaan! Se ainoa Motörheadin kansi, jossa ei ole Snaggletoothia, niin kelpaa kuin kelpaakin esim. tämmöiselle listalle. Sillä kelpaisi myös pyyhkiä **rseensä! Ja Lemmyltäkin ajettu viikset pois; tällä ei voi olla kuin kaupallista tarkoitusperää. Kolme rumaa Teroa kannessa, yksi kessuttelee tupakkaa ja kaksi möllöttää muutoin kuin eivät uskoisi olevansa mukana tällaisessa **skassa. Epäonnistunut valokuvakansi ja erityisen moitittavan tästä tekee juuri se, että kyseessä on Motörhead ja ilman Snagglea. Entäs sitten se musiikki? Ajalleen tyypillistä Motörheadia eli bulkki-Motörheadia, eikä jää historiankirjoihin millään tasolla kummoisena levynä.

Ozzy Osbourne: Diary of a madman (1981)

Ozzy maskeerattuna sekopääksi…ei kai se maskeerausta tarvi? Ei huonoimmista valokuvakansista, itseasiassa kannen tarina on ihan osuva, olisiko sittenkin pitänyt listata seuraava levy, Bark at the moon?

Pantera: Reinventing the steel (2000)

Sarjassamme epäonnistuneita lavastettuja valokuvakansia. Siis mitä HÄ! Näillä miljonääreillä luulisi olleen varaa ja tahtotilaa panostaa kanteen, niin lopputuloksena oli tämä. Oikeastiko tässä oli parasta mitä oli tarjolla?! Tätä ei voida laittaa senkään piikkiin että oltiin trenditietoisia trendintappajia (ks. tätä edeltänyt levy) ja että voitiin tehdä epäkaupallinen levynkansi koska voitiin. Kannessa olevan shortsijampan uran kohokohta lienee tässä. Levyn nimi lienee peruja siitä tosiasiasta että Pantera tosiaan ”loi” metalligenren uusiksi ja uuden musiikkityylin Vulgar display of power-levyllä. Aikoinaan puhuttiin asennemetallista, sittemmin on kait keksitty jokin uusi ilmaisu. Siinä mielessä levyn nimi on epäonnistunut, että turha sitä enää vuosikymmenen päästä markkinoida metallin uudistamisena. Tällä levyllä ei sellaista musiikillista otetta ole, että jotain uutta tarjottaisiin. Tämä oli Panteran Anselmo-kauden heikoin esitys ja itse painin vähän väliä sen kanssa, että laitanko myyntiin. Ja luonnollisena jatkumona tälle yhtye hajosikin, reinventatkaa sitä!

Riot: Narita (1979)

Okei, mitä tässä tapahtuu??? Norppanaamainen sumopainija ison kirveen kanssa siis HÄ! Miksi tämä levy on hyllyssäni, sisältökin perus amerikkalaista aikansa hard rockia? Yhden biisin takia; A-puolen päättävä nimikkokappale on todella hieno ja hyväntuulinen instrumentaali jota voidaan pitää napakymppinä. Kansi kuitenkin on aivan hirveä ja tämän listauksen top5-osastoa!

Saint Vitus: Hallows victim (1985)

Onko tässä sitten yritetty imitoida Queen II-levyn kantta, niin siinä missä Queen onnistui, epäonnistui Vituksen pojat pahasti. Ei tämä varsinaisesti ruma ole, mutta surkeasti vain toteutettu. Epätarkka kuva ja epäonnistunut rajaus. Musiikki taas on täyttä asiaa: pioneerityötä doom metallin saralla.

Screaming Trees: Even if and especially when (1987)

Aaargh…aina inhoamaani valokuva bändistä levynkantena-sarjaa. No mikä tässä on pielessä, yhtyehän on yksi suosikeistani. No ensinnäkään en ymmärrä mitä kuvassa tapahtuu ja miten se liittyy levyn musiikkiin. Mitä kannella on haluttu viestittää? Kuvaussessiossa lienee otettu ”muutama” otos, niin miten on tähän päädytty? Liikuttaneen minulle hämärällä osa-alueella, joten tyydytään vain listaamaan tämä tänne ja toteamuksella että onhan **ska kansi!

Skogen Brinner: 1st (2013)

Aaaarggh!!! En olisi kuunaan ostanut tätä levyä ja nimenomaan kannen takia, mutta olin jostain lukenut yhtyeen soittavan -70-luvun henkistä stonerjunttaa ja siksi olin toiveikas sisällön suhteen ja otin riskin. Noh, musiikillisesti kuvaus ehkä osui oikeaan, mutta oli sitten kait liian löysää minulle. Mut haukutaans toi kansi kuitenkin. Kyseessä on gatefold eli avattava kansi, jossa kuva on pystysuunnassa eli etukansi ei vielä kerro kaikkea. Mutta valitettavaa on, että asia itseasiassa pahenee kun kannen avaa. Koska silloin avautuu se tosiasia että joku idiootti jammaillee (pahimmassa skenariossa tämän yhtyeen) musiikin tahtiin ja se on kaikista maailman valokuvista päätetty sitten laittaa kanteen. Mitä helvettiä nyt taas! No joo, kuva on laadusta päätellen mahdollisesti 1970-luvulta, lieneekö perhealbumista, mutta sitä en silti ymmärrä mitä himputtia se tekee levyn kannessa?

Slough Feg: Animal spirits (2010)

Silloin kun artisti pitää kiinni kaikesta taiteellista vapaudestaan, pitäisi sitä arvostaa. Mike Scalzi, joka on tämän yhtyeen kantava voima, on tosiaan pitänyt taiteensa otteessaan. Eli musiikin lisäksi hänellä on ollut tarve tuottaa myös kansitaide. Ja kuvassa näettekin lopputuloksen. Saatte myös itse päättää kuuluuko esitys tälle listalle. Kannessa on vapaalla kädellä piirretty jonkinlainen uskonmies; onko kyse taiteesta ja siten kritiikin ulkopuolella, vai onko kyse tosiasiallisesti vajaasta kuvataiteellisesta osaamisesta? Jälleen kerran selkeästi mielipideasia. Musiikki on tyylikästä tämän ajankohdan US metallia, jota ei sen kummemmin tarvitse alaluokitella. Discogs käyttää termiä folk metal, oma näkemykseni ko. genrestä kyllä poikkeaa tuosta. Knoppitietona tuotakoon ilmi että Scalzin päivätyö on filosofian professorina Kalifornialaisessa yliopistossa.

Sodom: Sodom (2006)

Otetaan yhtenä huonona esimerkkinä tämä, mitä tulee digitaaliseen kuvitukseen. Näitä vastaavia on genre täynnä, mutta onneksi omassa hyllyssäni ei näitä montaa ole. En oikein saa irti mitä tällä on haluttu sanoa. Kyseessä on yhtyeen nimikkolevy, mielikuvituksenko puutetta ja olisiko yhtyeen musiikillinen historia huomioiden voinut olla hieman kunnianhimoisempi? LP:n kansikoko on hyvin onnistuttu hyödyntämään, nimittäin CD:n kansipaperissa tästä ei oikein hyödy kukaan. Musiikillisesti Sodom on päivittänyt materiaalinsa tähän päivään, joten kyse on perus 2000-luvun thrash metallista. Itse asiassa nyt kun levyn kuuntelin läpi, jouduin toteamaan että poistoon menee…

Stone: No anaesthesia! (1989)

Pistetääns tunteet nyt sivuun ja ajatellaan täysijärkisesti asiaa…on onnistuneita kuvasommitelmia ja sitten epäonnistuneita hyvästä ajatuksesta huolimatta. Nyt ollaan viimeksimainitun parissa. Ajatus levyn nimestä ”ei puudutusta” ja hammaslääkäristä on hauska. Mutta, miten asia tuodaan kuluttajalle ilmi, onkin se taiteenlaji. Tässä tapauksessa toteutus valitettavasti on aivan kaamean surkea. Toki ymmärrän että minimibudjetilla on liikuttu, kun bändin jäsenet ovat poseeraamassa. Ovatko saaneet tulla kuvaamaan sukulaisen tai vastaavan työpaikalle ruokatunnin ajaksi ja siten pitänyt olla ripeitä ja selvitä muutamalla otoksella. Lisäksi ”hammaslääkärillä” on työvälineenään akkuporakone kädessään, kas kun ei ruuvipenkki päässään… Musiikki lienee jokaiselle itseään kunnioittavalle alan harrastajalle tuttua, joten ei siitä sen enempää, nyt ollaan kansitaiteen parissa.

Venom: …tear your soul apart MLP (1990)

Aah…taas mennään. Ties kuinka mones valokuvakansi tällä listalla ja tämä tuskin on edes kyseenalainen millään tasolla. Yhtyeen ”uusi” vokalisti naama täyteen suhrua ja putkenpätkää(?) ja levyn kanteen, eikö niin? Ja kuristaa ketjulla itse itseään…mikä tässä on pielessä? Positiivisena detaljina nostettakoon kahden rautakoukun repimän ”ihon” alta paljastuva pentagrammi, joka siis liittyy yhtyeen historiaan. Historiaan on näemmä jäänyt yhtyeen hieno logokin, joka tosin palautui pian takaisin käyttöön. Musiikillisesti hieno välityö uuden vokalistin kanssa.

The Wildhearts: Earth vs. The Wildhearts (1993)

Yksi kaikkien aikojen top10-levyistäni…siis musiikillisesti. Kansi puhuu puolestaan ja ymmärtänette miksi on mukana tässä teemassa. On onnistuneita valokuvasommitelmia…ja sitten näitä. Tuotakoon se ilmi, että tämä asetelma perustuu tarkoitushakuisuuteen kuten koko levyn nimikin, että siinä mielessä ei ole kyse vahingosta tai levy-yhtiön oudosta päätöksestä. Musiikki, kansi ja levyn nimi edustaa yhtyeen sen aikaista asennetta: haistakaa kaikki *****! Kansi edustaa tyylipuhtaasti määritelmää: ruma kansi!

Okei ja sit se TOP1:

Type O Negative: Origin of the feces (1992)

Noh näitte kannen: aika itsensä myyvä, eikö? Kuvassa näkyvä rööri on yhtyeen basisti-laulajan (RIP Peter vaan) ja tietenkin täysin tietoisesti tehty. Oma näkemykseni on se, että kysessä on yhtyeen terveiset kaikille niille, joiden takia keikkoja peruuntui erityisesti Euroopassa, kun ostava yleisö ei ymmärtänyt ihan yhtyeen debyyttilevyn sisältöä… Kyseinen ”livekään” ei ole live, vaan studiossa laadittu kooste yhtyeen ekasta levystä yleisöäänillä höystettynä. Tuo eka (Slow, deep and hard) oli tosiasiallisesti demo, joka lyötiin levylle ja Peter ei ollut täysin tyytyväinen siihen ja siksi teki ”uudet” versiot ekan levyn lauluista, muuttaen ne ”live” muotoon, jotta ostava yleisö saisi jotain uutta. Uutena oli myös Jimi Hendrix-cover muutettuna muotoon Hey Pete. Joku hermostui tästäkin kannesta! Musiikillisesti levy on korvakarkkia niille, jotka ymmärtävät äärivihaista hardcoremättöä. Tämä ei siis ole mitään goottirockia, johon yhtye on myöhemmissä yhteyksissä sotkettu. Myöhemmällä painoksella (1994) kansi olikin sensuroitu kokonaan ja mukaan oli ympätty Black Sabbath cover Paranoid, jota voidaan pitää tyylipuhtaana esimerkkinä hienosti toteutetusta coveroinnista! Näin niitä tehdään!

S.K. Rostedt: Kahden veren tytär (Moorna-sarjan 1. osa)

Kirja: Kahden veren tytär (2024)
Kirjoittaja: S.K. Rostedt
Kustantaja: Otava

Lukija: Maija

Kahden veren tytär aloittaa suomalaiskirjailijan kirjoittaman, haltioita ja demoneita, seikkailua ja romantiikkaa tarjoavan romantasia-sarjan. Huomasin tätä kirjaa hehkutettavan ennakkoon Tiktokin puolella, ja myös kirjailija itse on ollut aktiivisesti Tiktokissa luomassa ennakko-odotuksia ja innostusta kirjaa kohtaan. Kahden veren tyttärestä onkin kasvanut oikea someilmiö ja se on myös myynyt ymmärtääkseni varsin hyvin. Tämä olikin mielenkiintoinen kirjatuttavuus, sillä suomalaiskirjailijoilta ei varsinaista nuorille aikuisille suunnattua fantasiapohjaista romantasiaa ole juurikaan ollut tarjolla.

Kahden veren tytär on aika puhdasoppinen lajityyppinsä edustaja, ja se voisi soveltua oikein hyvin myös kansainväliselle lukijakunnalle. Sen vaikutteet nojaavat erityisesti Sarah J. Maasin Acotar-sarjaan, välillä mielestäni turhankin voimakkaasti. Kirja seuraa Moorna-nimisen nuoren naisen kasvutarinaa. Moorna on puoliverinen, hänellä luullaan olevan haltia-taustaa, mutta juonen edetessä tähän tulee mielenkiintoinen käänne. Moorna tempaistaan seikkailuun Kuninkaankaupungista maksetun seuralaisen roolista, ja hänen matkakumppanikseen valikoituu Caidas, komea ja teräväkielinen haltiamies. Sitten onkin ajan kysymys, miten ja milloin kaksikon välille aletaan rakentaa romanssia. Muihin kirjan hahmoihin ei oikein ehdi kiintyä, tai heistä ei ehdi ottaa selvää, sen verran nopeasti juonta kuljetetaan. Välillä taas tuntuu, ettei kaikkea keksittyä hyödynnetä sillä voimalla, mikä voisi olla mahdollista. Esimerkiksi Caidaksen ostaman Moornan kuljettaminen pitkin poikin Remenan valtakuntaa voisi olla paljon raskaammalla, likaisemmalla ja moraalisesti haastavammalla juonella tummennettu. Nyt ollaan kuitenkin varsin kiltin, kevyen ja sisäsiistin juonen äärellä, mikä välillä tuottaa minulle lukijana huokauksia menetetyistä mahdollisuuksista.

”Caidas olisi voinut vannoa, että kun oikea nimi kirposi tytön kieleltä, maailman tuulet pysähtyivät hetkeksi ja taikuus vaappui hyrränä kaikkialla. Kaikkialla.”

Kirja on helppolukuinen ja jouhevasti etenevä, mutta ajoittain kirjan juoni tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Olisin kaivannut enemmän maailmanrakentamista ja uppoutumista siihen fantasiakehykseen, jossa seikkailu liikkuu. Esikuvansa Maasin tyyliin Rostedtkaan ei tähän puoleen paneudu kovin painokkaasti, ja se on häirinnyt itseäni myös Acotar-sarjassa, jonka juonen kuljetus aiheuttaa välillä itselläni silmien pyörittelyä ja puhinaa. Juonen käänteet ovat tässä tyylilajissa yliampuvan nopeita, yllättäviä ja noh, yksinkertaisesti ajoittain tosi epäuskottavia. Tässä kirjassa esimerkiksi sarjan päähenkilön, Moornan, ammatti maksettuna seuralaisena ei oikein kuvastu mitenkään hänen hahmostaan, ajattelustaan tai toiminnastaan seikkailun aikana. Moorna on naiivi ja varovainen, ja romanttisissa kohtauksissa aikamoisen avuton verrattuna siihen, millaista ammattia hän on tarinan mukaan harjoittanut. Vaikuttaa siltä, että Caidas ja ajoittain myös muut kirjan hahmot pyörittävät Moornaa mennen tullen. Itse olisin kaivannut tälle parille tasapainoisempaa suhteen rakentamista, ja Moornasta hieman itsenäisempää ja rohkeammin toimeen tarttuvaa hahmoa. Ehkä tähän tuleekin vielä muutoksia sarjan edetessä, ainakin lupauksia siihen suuntaan on.

”Caidaksen vahva käsi kohosi hänen kasvoilleen, pyyhkäisi hänen kyynelistä märkää poskeaan ja laskeutui hitaasti takaisin alas. Eleessä ei olisi pitänyt olla mitään outoa. Kymmenet, sadat asiakkaat olivat koskeneet Moornan kasvoja niin. Mutta silti pienet perhoset räpyttelivät siipiään hänen vastassaan.”

Vaikka kirjan juonen käänteet tuntuvat minusta välillä kömpelöiltä, fantasiamaailman kuvailu vajavaiselta ja itse romantiikan osuuskin tylsähköltä, on minusta kirja lupaava aloitus uudelle sarjalle. Usein esikoiskirjan kirjoittajat kehittyvät nopeasti kirjoittamisen myötä (esim. Rowling ja potterit), ja tulevat osat saattavat olla merkittävästi kehittyneempää, monimuotoisempaa ja haastavampaa luettavaa. Tämä ensimmäinen osa muistuttaa minua Kruunun tyttäret -sarjasta (Catherine Doyle & Katherine Webber), joka on hyväntuulista, helppoa ja hauskaa fantasialeikkiä. Kahden veren tyttären tekijä on selvästi lahjakas, ja vaikuttaa olevan myös aidon kiinnostunut juuri tästä viihdekirjallisuuden lajityypistä. Silloin voisi odottaa, että kirjoittaja jossain vaiheessa tarpeeksi kehityttyään lähtee haastamaan, uudistamaan ja leikittelemään kuluneimpien kliseiden ja trooppien kanssa. Ja silloin lukemisesta tulee monin verroin kiintoisampaa. Uusia sarjan osia siis odottelen, tälle ensiosalle annan kuitenkin nyt varovaisen toiveikkaan 7/10.

The Crow (2024)

Elokuva: The Crow – Korppi (2024)
Ohjaus: Rupert Sanders
Pituus: 111 min.
Ensi-ilta: 23.8.2024

Katsoja: Juha

Noh niin, nokkelimmat tajusivatkin heti, että tätä leffaa, eikä mitään sen versiota ole koskaan suomennettu. Eikä varsinkaan korpiksi, kun kyse on variksesta. Todettakoon, että elokuva lähtee liikkeelle vähintään mielenkiintoisesti kun suomentaja (sekä ruotsintaja) ovat kääntäneet crowin korpiksi!!! Pahalta näyttää… Tuotakoon se heti ensi alkuun selväksi, että alkuperäinen vuoden 1994 The Crow on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja ei voi sanoa etteikö se vaikuttaisi tähän ”objektiiviseen” arvioon.

Ja tosiaan, näillä kahdella elokuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään kuin se, että molemmat pohjautuvat samaan sarjakuvaan, joten siinä mielessä vertailu on tarpeetonta. Tarina on itseasiassa täysin uudelleen kirjoitettu ja taitaa ainoa yhtymäkohta alkuperäiseen tarinaan olla se, että Eric palaa kuolleista ja tappaa kaikki syylliset. Se, miten tarina on kirjoitettu ja esitetty, on se ongelma. Ei kai kukaan tosiasiallisesti usko että joku palaa kuolleista kostamaan? Kyse on eskapistisesta fantasiasta, jollaisia ihmiset haluavat nähdä omista syistään. Ei kai kukaan usko sitäkään että tulevaisuudesta tulee kyborgi, joka tappaa vastarintataistelijan äidin ennen tämän syntymää…

Ongelma vain on se, että yksi keskeinen elementti, josta leffa on nimensäkin saanut, loistaa poissaolollaan. Kyllähän korp…variksia tuonpuoleisessa lentää ja satusetä ko. paikassakin viittaa tarinaan jossa korp…varis palauttaa kovia kokeneen korjaamaan asiat oikein. Elokuvan tekijät ovat siten unohtaneet koko himputin linnun ja siihen liittyvän itseluodun myytin toisin kuin tuossa 1994 versiossa, jossa Ericin hahmo oli koko leffan ajan kytköksissä kyseiseen lintuun. Näin ollen pohja koko tarinalta menee siinä, että Ericin hahmolla ei ole mitään kontaktia kyseiseen lintuun. Myös tarinaan itsessään oli tuotu outoja höpölöpö-juttuja liittyen esim. elokuvan pahimpaan hahmoon. Lisäksi tapa, jolla Shelly ja Eric tapetaan, on epäuskottava elokuvan lähtökohtien kannalta.

Jotain hyvää leffassa kuitenkin on; kaikki se mitä tapahtuu Ericin paluun jälkeen. Ericin kosto on ansiokkaalla raivolla esitetty ja parhaassa teloituskohtauksessa oopperassa, jossa Eric soveltaa samuraimiekkaa varsin ansiokkaasti, teki mieli nousta sesomaan ja taputtamaan. Kaiken lisäksi olin ainoa katsoja näytöksessä, joten olisin niin voinut huoletta tehdäkin. Ongelma taasen oli siinä, että alkuperäisessä Crowissa oli roistotkin identifioitu ja annettu hassut kutsumanimet, joten hahmoissa oli siten ulottuvuutta, vaikka olivatkin roistoja.

Tässä leffassa Eric kyllä tappoi kaikki, mutta hahmoja ei pystynyt identifioimaan samalla tavalla, kuin Brandon Leen versiossa, jossa jokaista yksittäistä hahmoa jahdattiin nimeltä ja jokainen sai henkilökohtaisen yksittäiskäsittelyn. Elokuvan graafinen väkivalta yllätti jossain määrin, että tämmöisiä leffoja ei enää tehdä. Olin toki nähnyt jo Wick-elokuvat ja Kill Bill taisi olla se, joka palautti hurmeisen kuvaston elokuvaan. Nimittäin vastaavaa karkeloa tässäkin ja ihmettelen varsin suopeaa ikärajaa, koska miekan käyttö oli varsin…luovaa. Alkuperäinen Crow oli K18 leffa, tosin siinä syynä taisi olla huumepiikkien kanssa pelaaminen, eikä niinkään muu kuvasto.

Kävin katsomassa leffan Paimion Biostarassa (https://biostara.fi/) ensinäytöksessä ja hämmennys oli suuri, kun totesin olevani ainoa katsoja. Sain siis yksityisnäytöksen, joka tietysti on laatua, mutta eivätkö paimiolaiset sitten käytä palvelua vai eikö tämänsisältöinen viihde kelpaa…tiedä häntä. Joten paimiolaiset, jotka luette tätä, niin alkakaahan käyttää kaupungissanne olevaa palvelua, jotta se kannattaa. Liputkin ovat edullisia.

En voi suositella elokuvaa, enkä ainakaan alkuperäisen vuoden 1994 version faneille. Jos haluat nähdä korkeatasoista kostoelokuvaa, niin suosittelen ennemmin alkuperäistä The Crowia (10/10), tai jos vielä nihilistisempi meno maittaa, niin Mad Maxia (10/10). Jos siis kokonaisvaltainen elokuvakokemus kiinnostaa aiheen tiimoilta. Tälle annan 5/10 ja pisteet tulevat jokaisesta luovalla tavalla suoritetusta samuraimiekka-toimenpiteestä.

Alien: Romulus

Elokuva: Alien: Romulus (2024)
Ohjaus: Fede Alvarez
Ensi-ilta: 14.8.2024
Pituus: 119 min

Katsoja: Juha

Alien-saagan kaksi ensimmäistä osaa ovat merkkiteoksia elokuvan historiassa; Aliens-paluu sijoittuu allekirjoittaneen 1980-luvun parhaimmistossa korkealle. Olen nähnyt kaikki varsinaiset Alien-elokuvat, joista neljä ensimmäistä ovatkin kelpo viihdettä. Parikymmentä vuotta alienit saivat levätä rauhassa, kunnes Ridley Scottin piti sekoilla pari leffaa 2010-luvulla, ilmeisesti tarinassa oli jotain mitä sitten piti vielä avata maksavalle yleisölle…valitettavasti, eikä niistä sen enempää tässä yhteydessä. Nyt, seitsemän vuoden tauon jälkeen, mennään taas. Mitä uusia jekkuja alienit tällä kertaa keksivät…

Luettuani lehdistä ylistäviä arvioita tästä, päätin mennä katsomaan sen isolle kankaalle, josko vielä irtoaisi. Tarinassa joukko nuoria ja yksi androidi, jotka työskentelevät kaivosplaneetalla, karkaavat orjatyöstä avaruudesta bongaamaansa avaruusasemaan. Ajatuksena, että sillä pääsisivät karkaamaan toisella puolella galaksia olevalle asutulle planeetalle syväunessa nukkuen. Noh, kyseisen aseman tiedeosastolla on tehty kokeita alien facehuggereilla ja yksi sellainen sulattuaan syväjäädytyksestä pääseekin ”astuttamaan” yhden
seurueen jäsenen. Sen jälkeen tarina eteneekin Kahdeksas matkustaja-elokuvasta tutun kaavan mukaan, kunnes tarina saa käänteen, joka tuo mieleen Alien-Ylösnousemuksen.

Tosiasiallisesti tarinassa kierrätettiin vanhaa kaavaa ja tarina oli yhdistelmä kaikkea aiemmin nähtyä. Oltiin taas suljetussa tilassa, jossa alien popsi paikallaolijoita perinteiseen malliin ja saatiinpa mukaan yksi ”pahoinvointi ruokalassa”-kohtaus, jossa alien syntyi rinnasta alkuperäistä (1979) esitystä groteskimmin.

Elokuvassa oli runsaasti viittauksia aiempiin (kahteen ensimmäiseen) sarjan elokuviin, jotka eivät sinällään vaikuta niiden elokuvanautintoon, jotka eivät näitä kahta ole nähneet, joten siinä mielessä viittaukset olivat hyvin kirjoitettu sisään tarinaan. Mutta oliko elokuva kaiken hypetyksen arvoinen: noh, se oli kohtuullisen viihdyttävä kauhu-pläjäys muutamalla hyvällä säikähdys-kohtauksella. Valitettavasti juonenkäänteet olivat kovinkin tuttuja, eikä oikeastaan mitään uutta oivallusta tarjottu. Lopussa kuvioon mukaan tuleva uusi monsteri oli kyllä kuvottava otus, mutta oikeastaan aika keinotekoinen ja vastaavaa oli nähty jo 27 vuotta aiemmin.

Kaikkinensa käypää elokuvaviihdettä, mutta hypetyksestä johtuen odotusarvo oli kovempi. Efektit ja tapahtumaympäristö oli teknisesti hyvin toteutettu, heikoin lenkki olikin käsikirjoitus. Voiko tilanne sitten olla niin, että kaikki ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”-oivallukset on sitten käytetty ja siten kierrätys on ainoa ratkaisu. Jos ei lasketa Ridley Scottin mahalaskuja viime vuosikymmeneltä, niin kyllähän tämä heikoin Alien-elokuva sarjassa on. Aion katsoa toistamiseen, on mahdollista että kaikkia nyansseja en huomannut, mutta tämän pohjalta annan arvosanaksi 7/10.

Descent – Legends of the Dark 

Peli: Descent – Legends of the Dark
Valmistaja: Fantasy Flight Games (2021)
Pelisuunnittelu ja -kehittäminen: Kara Centell-Dunk ja Nathan Hajek

Pelaajat: Ahti, Maija ja Juha

Ahti – joka toimi jälleen sääntöjen lukijana ja oli monesti haltija Galadenin pelaaja, joskus salamurhaaja-kissa Chancen pelaaja, silloin tällöin taistelijasoturi Brynnin pelaaja, harvoin velho Syruksen ja kääpiö Kehlin pelaaja ja kerran lohikäärmehybridi Vaerixin pelaaja

Descent, tämän kevään yksi suurimmista hankinnoista. Laatu hintaan verrattuna on todella sopiva, vaikkakin alennuksesta ostimme tämän pelin peliluolaamme. Ennen pelin aloittamista säännöt pitää tietenkin lukea, ja minä sain taas sen tehtävän. Säännöt olivat kuitenkin helpot ja ne oli nopeasti luettu, koska ne olivat yksinkertaisemmasta päästä (ainakin minulle). Ekoissa peleissä oli taas säätöä, mutta niin taitaa olla jokaisessa pelissä ja sääntöjä opittiin käytäntöön pelaamalla. Kuitenkin Golden rules -sivua pidettiin jatkuvasti käden päässä, jotta sieltä pystyisi esim. peliefektejä tarkastamaan.

Laatikko, jossa peliä säilytetään, on yllättävän massiivinen, mutta sehän on hyvä asia pelaajan kannalta, koska se tarkoittaa, että pelattavaa tavaraa löytyy mukavasti. Minifiguureita sieltä löytyi yllättävän vähän. Minä ainakin olisin olettanut, että niitä olisi ollut enemmän laatikon kokoon verrattuna. Sankarit sieltä erotettiin helposti, mutta hirviöissä oli jotain erikoista. Niille ei ollut omia kortteja, enkä siis voinut tutkia niiden vahvuuksia ja heikkouksia ennen peliä (ihan hyvä niin, vaikkakin opimme ne aika nopeasti muistamalla, mitä kukakin tekee)! Tämä johtuu siitä, että pelin “Overlordia” pelaa tietokone, tai tässä tapauksessa äidin kännykkä. Siellä sovelluksella oli niiden hirviöiden tiedot riippuen tasosta, koska niiden voimakkuuskin saattoi vaihdella tasojen välillä. Hirviöiden tunnistaminen erityisesti alkutasoissa oli todella ärsyttävää, koska pienellä puhelimella kaikki näyttivät samalta. Onneksi niitä opittiin tunnistamaan nimellä! Sovelluspelaaminen on muutenkin meille hiukan vierasta, mutta ainakin tämän pelin perusteella se vaikuttaa ihan mukavalta.

Noppia tässä pelissä on myös uusia, eikä ne myöskään ole tavallisia numeronoppia. Löytyy kolmea erilaista noppaa: sininen d12, joka on selkeästi tarkoitettu enemmän kaukotaistelijoille, koska se löytyi monelta kaukotaistelijalta. Oranssi d8 on tarkoitettu enemmän velhohahmoille, koska sen tulokset sopivat heille parhaiten. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, musta d6, joka on voimakkaille taistelijoille tarkoitettu. Noppia on yhteensä 12 (4 jokaista) ja ne on hauskasti jaettu hahmojen kesken hyökkäys- ja puolustusnoppiin.

Taistelumekaniikat olivat minusta hyviä. Niitä on vaikea selittää, ja se vaihtelee sankarien ja roistojen välillä. Hyvien: heitetään noppaa, lisätään kykyjen bonukset tulokseen ja laitetaan koneeseen. Tietokone laskee tuloksen itse. Pahikset: tietokone näyttää hyökkäys tuloksen ja sankari heittää noppaa ja vähentää tietokoneen tuloksesta. Hyvin yksinkertaista, ainakin minulle… Pieniä toukkeneitakin löytyy sopivasti! On efektejä tietenkin, kuten infektio (periaatteessa poison) ja terror (poison, mutta väsymyksellä). Sitten on myös väsymystoukkeneita, joita voi saada hyvin monesta asiasta, kuten käyttämällä kykyjä tai menettämällä terrorin avulla. Mutta hyvin vähän toukkeneita kuitenkin, jos verrataan muihin peleihin. Korttejakin on kivasti. On kykyjä, aseita ja varusteita ja siinä ne taisikin olla!

Minulle kykyjen ja aseiden tutkiminen on aina hauskaa, mutta erityisesti tässä pelissä, koska hahmojen päivittäminen on mukavaa! Kuten jo mainitsin, on kykyjä, joita saadaan tekemällä hahmon yksityisiä tehtäviä tasojen aikana. Sitten voi löytyä varusteita, joita voidaan tehdä sovelluksessa pelien välissä ja niitä voidaan saada myös pelissä, kun tappaa hirviöitä ja tutkii esineitä. On myös varusteosia, jotka löytyvät vain sovelluksesta ja ne pitää luoda siellä ja liittää aseisiin. Aseissa on myös se hyvä juttu, että ne ovat hahmospesifejä. Eli jos on vaikka nyt Ancestral Blade, niin ainoastaan Brynn voi käyttää sitä. Armoreissa on yleensä vaatimuksia siihen, kuka niitä voi käyttää. Niistä saattaa tulla riitaa ennen pelin alkua, koska kaikki voivat haluta saman armorin. Yleensä se kuitenkin menee siihen, että minä sanon sieltä parhaat (ja vien ennen muita parhaimman tietysti) ja valitaan sen mukaan. Taikajuomissa harvoin kuitenkaan on rajoituksia (3 oli maksimi per sankari) ja ne vain jaetaan meillä ainakin vähän erikoisesti.

Tason luonti oli aika jännää. Ensin sovelluksessa valittiin hahmot, joilla pelaajat halusivat pelata siinä tasossa ja aina oli yksi sankari, joka oli pakko ottaa mukaan, ja kaksi hahmoa piti jättää pois (enemmänkin jos on vähemmän pelaajia). Sitten on pieni matkustusosio, jossa kerrotaan tasosta ja on pieniä tapahtumia. Sitten päästään oikeaan peliin. Sovellus näyttää aloitusaseman, ja siitä pelataan eteenpäin. Saatetaan jopa purkaa alusta ja siirtyä toiseen! Musiikki on myös mainitsemisen arvoista, mutta ei siitä sen enempää. Musiikki kuitenkin toi hyvää tunnelmaa! Tasot eivät myöskään kestäneet kauaa. Lyhyimmät pelit kestivät 1-2 tuntia ja pisimmät max 5 tuntia. Eli yksi taso ei kestä kovinkaan kauaa!

Maasto pelissä oli aivan mahtava! 3D maasto oli ennenkuulumatonta ja se toi peliin syvyyttä! Se toimi tässä pelissä todella hyvin. Uskon, että äitini saattaa liittää siitä kuvan johonkin. Se oli niin näyttävää! Tarinakin oli aivan omaa luokkaansa! Jokaiselle hahmolle oli luotu tarina. Muutenkin maailmasta oli tehty Lore Book, jota kukaan ei kuitenkaan muistanut peleissä, mutta finaalissa se auttoi yllättävästi, ja oli muutenkin siistiä päästä kurkkaamaan Terrinothin historiaa ja heimoihin.  Tarinankerrontakin oli mahtava ja hahmoille kerääntyi omia moraalejakin pelaajien valinnoilla. Ja tarina olisi voinut mennä monella eri tavalla, kuin mitä me sen pelasimme. Se on aika hyvä merkki siihen, että pelin voisi pelata uudelleenkin!  

Peli käynnissä. Tässä näkyy, miten lauta alkaa rakentua korkeammalle pilareiden varaan.
Kuva: Maija Mäki.

Seuraavaksi aion ränkätä sankarit oman mielipiteeni mukaan. Ja sankareissa on se hauskaa, ettei ne ole tyypillisiä sankareita siihen verrattuna, mitä yleensä heidänlaisensa ovat. Ränkkäykseen tulee vaikuttamaan kokemukseni hahmon kanssa, miten vahvaksi koen hahmon ja hahmon persoonallisuus tulee myös vaikuttamaan. Uskon myös, että se fakta, että pidän joistain pelityyleistä enemmän kuin toisista, tulee vaikuttamaan tulokseen. Tämä on myös tehty ennen toista osaa ja järjestys voi vaihtua pelatessa sitä. Ja kertauksena hahmot nimillä: Brynn, Galaden, Syrus, Vaerix, Chance ja Kehli. Pidemmittä puheitta mennäänpä katsomaan minun kuudettani eli: 

6. Vaerix – parantaja lohikäärmehybridi. Tähän sijoitukseen tulen itse olemaan pettynyt. Olen hyvin kiinnostunut parantajahahmoista ja Vaerix oli hyvä sellainen! Hänellä oli hyviä kykyjä ja vahvoja hyökkäyksiä. Hän on kuitenkin hidas, eikä hänellä ole paljoa HP:ta. Hän on mystinen, mutta hänellä on hauskakin puoli. Minulle tulee kuitenkin vastaan se, että pääsin pelaamaan hänellä kerran, enkä siitäkään muista paljoa. Hän voisi varmasti olla top 3, jos minulla olisi kokemusta hänellä (kiitos erään toisen kirjoittajan, joka aina pelasi Vaerixilla). Eli hyvä hahmo ja mielenkiintoinen persoona, mutta hyvät hetket hänen kanssaan puuttuvat minulta. Ehkä seuraavalla kerralla saan hänelle tarkemman arvioinnin, jos pääsisin pelaamaan hänellä joskus.

Mennäänpä eteenpäin listassa viidenteen: 

5. Kehli – kääpiösoturikemisti. Kehli saattaisi tämän hetken fiiliksellä olla viimeinen, mutta hänet pelasti kokemattomuuteni Vaerixin kanssa. Mutta nyt siis Kehlistä. Kehli on hidas, mutta voimakas soturi. Tai siis siltä se paperilla näyttäisi. Pelissä hän tuntui heikolta taisteluissa, mutta uskon, että se johtuu siitä, että hirviöt hyökkäsivät aika useasti hänen kimppuunsa. Eikä hänellä myöskään ole mikään paras puolustus. Hänellä kuitenkin on hyvät attribuutit, siitä bonusta. Hän oli se hahmo erään toisen kanssa, jota halusin ekana päästä pelaamaan. Mutta kävikin ilmi, ettei häntä ja yhtä toista saa pelattua ekassa pelissä. Hän ei minulle ainakaan ollut kovinkaan hyvä hahmo, mutta hänen persoonansa oli hyvä. Hän oli hauska ja vastuullinen henkilö, joka oli epäonnistunut menneisyydessään. Hänen persoonaansa on mukavaa päästä tutkimaan ja päivittämään, jottei hän tuntuisi näin kehnolta. Kokemustakin minulla on hänen kanssaan jonkin verran, eli aika sopivan paikan uskon löytäneeni hänelle minun kokemusteni mukaan. Hyvä persoona, mutta hiukan heikolta tuntuva sankari.

Seuraavana jonossa on neljäs sankarimme, eli: 

4. Syrus – ihmisvelho feeniksin kera. Syrus on nopeammasta päästä hahmojen kesken. Hänellä on kuitenkin (kuten yleensä velhoilla) vähän elämää ja huono puolustus. Eli hänellä ei oikein uskalla mennä yksin, eihän? No, sekään ei ole totta. Tässä pelissä on aika tärkeää hajaantua ja kyllä Syrus siitä selviää. Hänellä on myös monia kykyjä, jotka parantavat sankareita. Hän hyökkää kaukaa aika voimakkaasti. Ja tiedän sen, että hän saa feeniksensä seuraavassa lisäosassa käyttöön ja se on aika hauskaa minusta! Hänellä ei ole tyypillistä velhon persoonaa kuitenkaan. Hän on ryhmän älykkäin, mutta myös se ryhmän vitsiniekka. Tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei kuitenkaan minun pelityylilleni sovi ja siksi on näin alhaalla. Jos tykkää velhohahmoista, tämä on oiva siihen! Ennen pelin aloittamista luulimme, että hän olisi tylsä kaukana taisteluista pysyttelevä velho, joka ei tekisi paljoa, mutta olimme väärässä. Hänhän teki aika paljon kaikkea! Silti minä en vain näe itseäni laittamassa häntä korkeammalle, mutta ymmärrän kyllä, jos joku pitäisi häntä ykkösenä. Onhan hän vahva hahmo ja hänellä on hauska persoona!

No kuitenkin, nyt pääsemme top kolmeen, ja kolmantena meillä tällä kertaa löytyy: 

3. Brynn – voimakas lähisoturitaistelija. Brynn on hidas, mutta voimakas lähitaistelija. Hänellä on paljon elämää ja hyvä puolustus. Hän pystyy helposti auttamaan muita sankareita pulasta. Hänen taitonsa ovat hyödyllisiä monessa eri tilanteessa. Hänen persoonallisuutensa ei kuitenkaan ainakaan minulle jäänyt mieleen. Hän on prinsessa, tämän muistan, ja hän tuntuu olevan tarinan “päähenkilö”. Se johtuu siitä, että hänen ympärillään tapahtui suurimmat tapahtumat ja hän oli tärkeä henkilö Terrinothissa hänen vaikutusvaltansa takia. Hän on ehkä yksinkertaisin hahmo pelata, mutta päätöksissä hänen kanssaan pitää olla tarkka, niillä on paljon merkitystä. Hänestä minulla on kokemusta ja hän oli mielestäni hauska pelata. Mutta se syy, miksei hän ole korkeammalla on se, että olen paremmissa väleissä viimeisten kahden hahmon kanssa. Brynn voisi, kuten mikä tahansa hahmo, olla ensimmäisenä, mutta tämä on se, miten itse koen sen.

Eli viimeisenä kahtena on Chance ja Galaden. Toiseksi minulle tulee nyt tällä kertaa: 

2. Galaden – haltijametsästäjä. Galaden oli ensimmäinen sankari, jota pelasin. Hän oli kauan lempihahmonikin, mutta se on muuttunut. Hän on voimakas, nopea ja hyvin puolustava hahmo. Hän voi myös maksimivoimissaan antaa hirviöille minkä tahansa efektin. Vaikuttaa siis voimakkaalta hahmolta ja niin se myös on! Jos siis tietenkin muistaa käyttää kaikkia hänen kykyjään. Hän oli tosiaan lempihahmoni siihen asti, kunnes sain hankittua kaikki hänen kykynsä. Sen jälkeen tahtoni pelata hänellä alkoi loppua, koska olen sellainen pelaaja, joka tykkää päivittää hahmoja. Eli voisi sanoa, että hänestä loppui pelattava minulla. Se ei silti tarkoita, etten pidä hänestä! Kyllä hänellä pelaaminen on todella hauskaa ja hänellä on pelityyli, josta pidän. Hänen persoonansa on myös erikoinen. Ei välttämättä lempparini, mutta hänessä on syvyyttä. Hänen sijoituksensa johtuu vain siitä, että hänestä loppui päivittäminen. Muuten hän olisi helppo ykkönen, koska todellakin pidän hänen pelityylistään ja kyvyistään ja se persoonakin on siedettävä korkealle pääsevälle hahmolla.

Mutta ensimmäiseksi tällä tuntumalla tulee: 

1.Chance – varas-kissa. Chance oli toinen niistä hahmoista, joita halusin heti alussa pelata, mutta en päässyt pelaamaan, koska hän ei ollut vielä mukana pelissä. Hän on nopea ja hänellä on sopivasti elämää. Aluksi hän tuntui heikolta, ja hän päätyikin inhokikseni alussa. Mutta kun hänelle alettiin hankkimaan taitoja, hänestä tuli paljon voimakkaampi ja hyvä taisteluissa. Hänen designinsa on myös aivan mahtava. Kissa varkaana, onko mitään luovempaa hahmoa? Hänen persoonansa on mitä on, mutta design, hyvät kokemukset ja pelityyli kantaa hänet todella korkealle. Myös se tarina, että hän nousi inhokista lempparikseni auttaa häntä sijoituksessa, kun mietin kahden viimeisen välillä. Ja hänen lisäosakykynsäkin on minusta mielenkiintoisin tai ainakin mieleenpainuvin. Olen käynyt kaikki kyvyt läpi, ja Chancen kyvyt ovat ainoat, jotka jäivät mieleen. Ymmärrän myös, jos joku ajattelee Chancen huonoimmaksi, koska siltä minustakin tuntui, mutta kokeilemalla ja päivittämällä hän nousi huippuhahmoksi.  

No kuitenkin, kun kaikki asiat otetaan huomioon: hyvä 3D-lauta, mahtava tarina, hyvät hahmot, hyvin toimiva sovellus, hauska tapa päivittää hahmoja, sopiva aika peleissä ja niin paljon hyviä puolia, on pakko antaa puhdas 10. Ei vain tule mitään mieleen mikä olisi negatiivista. Enpä tiedä, voinko samaistua muiden mielestä huonoihin asioihin pelissä, mutta katsotaan! Olen eka kirjoittaja, enkä tiedä mitä muut kirjoittavat. Toivottavasti kerroin tarpeeksi pelistä! 

Maija – jonka kännykkään pelisovellus ladattiin, ja joka siten ohjasi pelin kulkua ja joka pelasi pääsääntöisesti lohikäärmehybridi Vaerixia

Tämä oli varsin kallis pelihankinta, mikä mietitytti aluksi, sillä peli perustuu sovelluksen käyttämiselle. Ilman tuntumaa sovelluksen kanssa pelaamiseen tuntui, että hankinta on jonkinlainen riskisijoitus, sillä ei olisi varmaa, pitäisimmekö pelaamisesta ainoastaan sovelluksen kautta. Pelilaatikko oli kuitenkin suunniteltu kovin kauniiksi ja näyttäväksi ja tiesimme, että peli edustaa sellaista fantasiagenreä, josta yleisesti ottaen pidämme. Joten pakkohan se oli lopulta alennuksesta hankkia!

Ensimmäinen ilta meni sääntöjen selailuun ja osien rakenteluun. Pelilauta on oivaltavasti kolmiulotteinen, mikä tarkoitti, että monia laudan osia piti rakentaa ennen seikkailun aloittamista. Tämä vei aikaa, ja meinasi välillä tuskastuttaa, vaikka rakentelu sinänsä oli ihan hauskaa. Osat on tehty paksusta pahvista, ja kestävät aika hyvin rakentamista ja käyttöä, mutta joissakin osissa on pitkiä ja ohuita siivuja, jotka todennäköisesti eivät tule kestämään aikaa. Ainakin toistaiseksi osat ovat meillä kuitenkin kestäneet ihan hyvin koossa. Peliin kuuluu paljon erilaista nippeliä ja nappelia, ja hienot hahmokortit, joista saa mukavan tuntuman pelattaviin hahmoihin.

Boksin sisältöön tutustumista, tässä on jo rakennettu pelilaudan osaset valmiiksi.
Kuva: Maija Mäki.

Pelin vahvuus on minusta sen voimakas tarinallisuus ja se, että pelihahmot ikään kuin heräävät eloon pelin kuluessa. Niihin syntyi minusta voimakkaampi yhteys kuin yleensä lautapelien hahmoihin, niihin kiintyi ja niiden kohtalosta oli kiinnostunut. Aloitin pelaamisen lohikäärmehybridi Vaerixilla, enkä lopulta halunnut vaihtaa sitä muuhun hahmoon. Minusta tuntui, etteivät muut osaisi tehdä hahmolle sopivia päätöksiä pelin aikana, ja hahmo saattaisi muuttua sen myötä ”vääränlaiseksi”. Olin myös kiinnostunut Vaerixin taustatarinasta ja siitä, miten se alkoi avautua seikkailujen myötä. Jossain välissä muut halusivat kuitenkin kokeilla myös Vaerixia ja silloin taisin pelata Kehlillä ja Brynnilläkin varmaan kertaalleen. Mutta palasin silti takaisin Vaerixiin heti kuin mahdollista 😀 Hahmovalinnoista tuli meillä välillä kiistaa, mutta lopulta pelasimme aika uskollisesti ”omillamme”. Hahmovalinta heti alussa saattaa siis olla kovin merkityksellinen!

Pelisovellus toimi yllättävän hyvin. Kokeilimme ensin tabletin käyttöä, mutta siinä oli jokin bugi, eikä tiettyjen toimintojen tekeminen onnistunut. Käytimme sitten kännykkääni, mutta peli on hiukan haastava kännykän kokoiselle laitteelle. Osa teksteistä on kovin pieniä, ja varsinkin hirviöhahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Mutta kännykässä peli ei tiltannut kertaakaan ja sen käyttö oli aika sujuvaa. Minä ja Ahti jaksoimme lukea ja seurata juonen käänteitä, Juha tuntui keskittyvän lähinnä tasojen läpäisemiseen. Sivuseikkailut olivat mielenkiintoisia, sillä niissä usein keskityttiin jonkun tietyn hahmon tarinan kuljettamiseen. Pelissä voi myös määritellä vaikeusasteen, me pelasimme useimmiten tavallisella tasolla. Seikkailun alkupään jossakin pelissä hävisimme tehtävän niin selvästi, että mietimme, pitäisikö siirtyä helppoon tasoon. Mutta oli myös toisaalta hauskaa, etteivät kaikki pelit olleet kovin helposti selvitettävissä. Joissakin peleissä piti myös tehdä muistiinpanoja ja ratkaista päättelytehtäviä: ne olivat hauskoja ja niitä olisi voinut olla enemmänkin!

Minulle pelissä on merkityksellistä myös se, miltä peli näyttää ja tuntuu pelata. Tässä tämä peli on aivan huippulaatua. Kolmiulotteinen maailma on hieno ja sitä on hauska rakentaa pelin aikana eteenpäin. Pelin grafiikka on kaunista ja fantasiamaailmaan sopivaa. Hahmot ovat monipuolisia ja moniulotteisempia kuin ehkä yleensä tällaisessa genressä. Hahmot voivat myös seikkailla fyysisesti monipuolisella tavalla pelilaudalla: he voivat kiipeillä ja hyppiä, tutkia vaikkapa puita ja kaivoja sekä arkkuja ja kirjahyllyjä. Hahmoille löytyy tietenkin kaikenlaisia päivitettäviä varusteita ja kykyjä. Onneksi Ahti on innokas hahmojen kehittäjä, sillä siihen oma kärsivällisyyteni ei ehkä olisi riittänyt. Nyt saimme rakennettua voimakkaita hahmoja, joiden avulla selvisimme hyvin koko monipolvisen seikkailun läpi. Loppujen lopuksi pelasimme pelin aika intensiivisellä tahdilla läpi ja jäi olo, että tätähän voisi jatkaa vaikka samantien. Se, mitä jäin pohtimaan on pelin tiukka sitoutuminen sovellukseen. Peli ei ehkä ole muiden lautapelien tavoin pelattavissa ”ikuisesti”, sillä sovellus ei välttämättä toimi aina. Siksi olisi ollut hienoa saada mukaan myös manuaali, jolla peliä voisi pelata ilmankin sovellusta. Pelin monimutkaisuus ei ehkä mahdollista tätä, mutta se on ainoa heikkous, jota itse jäin pohtimaan ja siksi annan tälle pelille arvosanaksi 9/10. Muutoin peli oli todella immersiivinen kokemus, jossa seikkailu todella tuntui ja hahmoihin kiintyi. Pelin laajennusosa, The Betrayer´s War, on tietenkin jo hankittu…

Juha –

Jahas, tämmöinen näkemys tulevaisuuden lautapelistä…ilman lemmon äppiä ei voi näemmä näitäkään enää pelata. Ja se itseasiassa tekeekin pelistä hieman kyseenalaisen. 50-vuotta vanhaa Monopolia tai 30 vuotta vanha HeroQuestia voi pelata edelleen tänään aukottomasti…voiko tätä pelata 50 vuoden päästä?

Olen kait katsonut Terminator-leffan, joka toki sijoittuu varsin korkealle kaikkien aikojen 1980-luvun leffoissa, liian monta kertaa, joten en siksi kait arvosta koneavusteista pelaamista. Mutta asiaan:

Itse pelasin hahmoja Brynn, Cyrus, Kehli ja Chance. En kait samaistunut keneenkään riittävästi, jotta olisin sitoutunut yhteen tiettyyn. Itse pelilauta oli 3-ulotteinen, joka rakentui sitä mukaa kun peli eteni. Ja kun huomasimme että aloituspala oli sijoitettu pöydälle hankalasti, jouduimme siirtämään koko hoitoa, jotta laajennukset mahtuisivat pöydälle. Näin ei pääse HeroQuestissa tapahtumaan… Mutta muuttuva pelilauta toi myös tiettyä jännitettä, koskaan ei tiennyt minne peli lähtee rakentumaan. Hahmot olivat erilaisia ja niitä pystyi kehittämään. Itse en tosiaan perehtynyt niin syvällisesti, että jonkin hahmon kehittäminen olisi ollut sydämenasia, joten sain aina valmiit hahmot pelattavakseni. Olihan tämä ihan viihdyttävää ajankulua ja se kait näiden päätarkoitus on.

En oikein syttynyt äppiavusteiselle pelaamiselle, olisiko peli voinut toimia perinteisenä lautapelinä ja yhtä hyvin? Oli tämä kuitenkin parempi kuin Sword & Sorcery, mutta ei lähelläkään HeroQuestia, joten arviointi sijoittuu noiden puoleen väliin eli 8/10.

Walter Tevis: Musta kuningatar

Kirja: Musta kuningatar
Kirjoittaja: Walter Tevis
Suomentaja: Anja Leppänen
Kustantaja: Tammi 2021 [1983]

Ja Netflixin minisarja vuodelta 2020, jonka ovat luoneet Scott Frank ja Alan Scott.

Lukija ja katsoja: Maija

Tämäpä olikin maittava lukuromaani! Kirjaa olisin tuskin löytänyt, jos ensin ei silmiin olisi osunut samanniminen Netflixin lumoava sarja. Ahti oli viime vuonna juuri aloittanut shakin pelaamisen, ja innostuimme kaikki katsomaan sarjan yhdessä. Sarjassa, kuten kirjassakin, on kuvattu shakkiotteluita siten, että välillä niiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan. Shakista myös puhutaan paljon, joten sitä oli hauska seurata yhdessä shakkia hitusen paremmin ymmärtävän kanssa. Sarjan sekä kirjan suomennos on kuitenkin shakin harrastajan näkökulmasta hieman tylsähkö, sillä alkuperäinen nimi, The Queen´s Gambit, kuningatarkambiitti, on vaihtunut kuvaamaan yksittäistä nappulaa (ja ehkäpä samalla myös kirjan / sarjan päähenkilöä).

Kuningatarkambiitti on tunnettu shakkiavaus, 1.d4 d5 2.c4, jossa mustalla pelaava voi päättää ottaa gambiittisotilaan vastaan tai jatkaa sitä ilman. Se on yksi vanhimmista tunnetuista shakkiavauksista ja se mainitaan jo Göttingenin käsikirjoituksessa vuodelta 1490. Shakkiavauksena kuningatarkambiitti yleistyi käyttöön 1800-luvun loppupuolella ja sitä ovat käyttäneet monet tunnetut alan legendat kuten muun muassa Alexander Alekhine ja Jose Raul Capablanca.

Onkin vähän tylsää, että suomennokseksi on valittu ”helpommin sulava” Musta kuningatar, kun kirjan nimen kautta shakkimaailman perinteet ja historia olisivat avautuneet monipuolisemmin. Walter Tevis kiittää kirjan alussa useita shakin asiantuntijoita, joten kirjoittajalla on ollut selkeä pyrkimys tuoda romaanissa esille shakkia mahdollisimman uskottavalla tavalla. Peliosuudet ovatkin kiinnostavasti kuvattuja sekä kirjassa, että kirjan juonta erittäin pitkälti noudattelevassa sarjassa.

Hän alkoi käydä läpi erästä Morphyn ja jonkun Paulsen-nimisen välistä peliä, joka oli pelattu vuonna 1857. USA:n mestaruuskisat olisivat kolmen viikon kuluttua. Oli jo korkea aika, että ne voittaisi joku nainen. Oli jo korkea aika, että hän voittaisi ne.

Koska katsoin Netflixin sarjan ennen kirjan lukemista, ei kirja tarjonnut juonellisesti yllätyksiä. Sarja seurasi hämmästyttävänkin tarkasti kirjan juonta ja tunnelmaa, toki joitakin poikkeamia löytyi myös. Olisi ehkä ollut mukavampi lukea ensin kirja, jolloin juonenkäänteet eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja ja sarja myös väritti kirjan tapahtumien ja henkiöhahmojen kuvittelua. Tietyllä tapaa kirjan päähahmo Beth jäi kirjan kuvauksessa hieman kaukaiseksi hahmoksi, jonka elämän vaiheita lukijana tarkkailtiin etäämmältä, mutta kiinnostuneena. Sarjassa Beth tuntui läheisemmältä, ja hänen riippuvuutensa sekä shakkiin että alkoholiin ja lääkkeisiin, riipaisevammalta. Kirja ja sarja edustavat omalta osaltaan poikkeusyksilöistä kertovaa tarinagenreä, jossa usein pääosan saavat esimerkiksi matemaattisesti erityislahjakkaat, ja todellisuuteen pohjautuvat henkilöhahmot. Näitä kuvauksia on aina kiehtovaa seurata, mikäli ne on onnistuttu toteuttamaan uskottavasti, ja samalla juonta jouhevasti kuljettaen. Bethille ei ilmeisesti ole suoraa vastinetta tosielämässä, mutta Tevis on kyllä onnistunut luomaan kirjaansa uskottavan tuntuisen hahmon. Kuitenkin lopulta kirja jätti lukijansa hieman kylmäksi, sillä en löytänyt siitä kiehtovasta tarinastaan huolimatta kovin syvällistä sanomaa. Ehkäpä kirjoittaja on vain pitänyt shakista niin paljon, että on halunnut luoda tarinan pelaamisen ympärille…

Kirja jätti itselleni kytevän kiinnostuksen shakkikirjallisuuteen. Yksi suosikkikirjailijoistani Vladimir Nabokob on kirjoittanut shakkiin keskittyvän romaanin Lužinin puolustus, jota en ole vielä lukenut. Se pitäisi metsästää jostakin antikvariaatista tai lainata ainakin kirjastosta. Netflixin sarjaan ei ilmeisesti jatkoa ole luvassa, vaikka ajatusta jossain välissä väläyteltiin. Toisaalta, silloin olisi pitänyt lähteä käsikirjoittamaan kokonaan uutta kautta, sillä minisarja toisti uskollisesti kirjan juonenkaaren loppuun asti. Ei siis ihme, että tekijät ovat kieltäytyneet jatkamasta sarjaa pidemmälle. Vaikka kyllä tällaiselle sarjaherkulle, kuten jouhevasti kirjoitetulle shakkiromaanillekin, olisi tilausta. Sekä kirja että sarja olivat helposti luettavaa ja seurattavaa, ajatuksiakin herättelevää viihdettä. Arvosanaksi annan molemmille 9/10.

TOP15 – katsannossa 15 parasta elokuvaa 1980-luvulta

Tässä jutussa Juha listaa TOP15 parasta elokuvaa 1980-luvulta.

Jotain muuta vaihteeksi; tässä ei arvioidakaan yhtä tiettyä kohdetta, vaan teenpä katsauksen 1980-luvun elokuvien parhaimmistoon. Ehkäpä jatkan muillakin vuosikymmenillä, fiiliksistä riippuen. Tästä listasta et E.T:tä tai vastaavia löydä, vaan jos joukossa on Oscarin voittaneita elokuvia, niin se on puhdas sattuma.

Koska kyse on 1980-luvusta, jolloin tuli voimaan ns. aikuissensuurilaki (1987), sivuan käsittelyssä leffoihin liittyviä sensuuritietoja. Tänään sensuuri on muisto vain, mutta tuolloin kun yritti leffoja nähdä täysimittaisina, niitä joutui metsästämään ympäri maailman. Suomi palasi takaisin sivistysvaltioksi 2001, jolloin laki kumottiin… no jaa sivistys onkin suhteellista kun seuraa tämän päivän politikontia…

Tämän piti olla TOP10-listaus, mutta tämän karsitummaksi tätä ei saa. 1980-luvulla vaan tehtiin niin paljon laadukaita elokuvia. Silti jäi monta vähintään neljän tähden leffaa listauksen ulkopuolellekin, mutta lähdetään siitä että tässä on 1980-luvun kerma, mitä tulee elokuvaviihteeseen.

Joten tässä 15 parasta:

15. Spaceballs – Avaruusboltsit (1987)

Toinen listalle päätyneistä komedioista. Yksi hauskimmista parodioista. Tässä saa kyytiä mm. Star warsit kuin myös Alien ja muut scifi-pätkät. Aina ei tarvitse asioita ottaa niin vakavasti… Myös Mel Brooksin paras elokuva.

14. Henry Lee Lucas – Sarjamurhaaja (1986)

Tämän leffan mukaan ottaminen tähän listaan oli ehkä kyseenalaisin. Leffa voisi olla samanaikaisesti sekä häiriintynyt dokumentti että kauhuelokuva. Eikä välttämättä ole silti kumpaakaan. Joka tapauksessa leffa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja on tietyllä tasolla ehkä lähimpänä niitä taide-elokuvia, mitä elokuvaeliitti pitää klassikkoina. Noh, tällä listauksella voidaan todeta että omassa luokituksessani elokuva on klassikko. Elokuva kertoo kuvitteellisesta sarjamurhaajasta ja hänen päivittäisistä edesottamuksista. Elokuvan anti on todella brutaalia; pääosan henkilölle ihmisen tappaminen on yhtä arkinen asia kuin kaupassakäynti. Ja itseasiassa päähenkilö soveltaakin molempia samanaikaisesti eli mikäs siinä on kaupassakäynnin yhteydessä vaikka tappaa kaikki muut paikallaolijat(?). ”Hain maidon…ja tapoin muut kaupassaolijat.” Häiriintyneintä on kuitenkin se, että kun Henry suorittaa tapon, niin katsomossakin tekee mieli nousta ylös taputtamaan, niin herkästi hahmon tekemisen riemu välittyy katsojaan. Tältä leffalta vei useamman vuoden ennen kuin tuli Suomessa levitykseen; sensuuri-vasemmiston kukkahattutätien suosikkielokuva siis! Ja elokuvan K18-teatteriversiotakin oli leikattu 3 minuuttia!? Leikkaamattoman DVD-version kannessa lukee 4,5 minuuttia pidempi eli tuosta voi päätellä paljonko teatteriversiota silputtiin vielä VHS-levitykseen (kirosana!). Tämmöisiä leffoja ei enää tehdä!

13. Mies ja alaston ase (1988)

1980-luvun hauskin elokuva. Naurattaa edelleen, vaikka leffan on nähnyt lähemmäs 10 kertaa. Tämän leffan perintöä saamme tänä päivänä katsoa mm. Sascha Baron Cohenin taidonnäytteissä – asteen räävittömämmin toki. Elokuva poiki kaksi jatko-osaakin, jotka eivät paljoa kalpene tämän rinnalla, onneksi ovat eri vuosikymmeneltä, niin ei tarvitse valita järjestystä.

12. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Kaikkien aikojen seikkailuleffa joka poiki satsin jatko-osiakin, joista yhtä olen täälläkin käsitellyt. Elokuvan myötä syntyi yksi legendaarisimmista leffahahmoista ja nosti Harrison Fordin elokuvatähteyteen. Itse elokuva on alusta loppuun viihdyttävä seikkailu, jossa seikkaillaan maailman eri kolkissa liiton arkin tai siihen liittyvien vihjeiden perässä ja jahdissa on tietenkin mukana ketkäs muutkaan kuin natsit. Viihdyttävä elokuva, jota aika ei ole syönyt yhtään. 1980-luvulla tehtiin kaksi jatko-osaa, joista nekin sietäisivät päästä tälle listalle, mutta todettakoon että jos tästä tykkää, niin nekin ovat kelpo viihdettä.

11. Predator – Saalistaja (1987)

Jos viidakkoon haluat mennä nyt…niin ota sinko mukaan. Huikea scifi-klassikko. Jälleen kerran pohjalla on hieno käsikirjoitus, joka pitää jännitteen loppuun asti. Elokuva alkaa perinteisenä 1980-luvun viidakkosota-leffana, mutta kun sodat on sodittu, niin elokuva vasta alkaakin. Mystinen, avaruudesta saapunut, saalistaja alkaa käymään sissisotaa Iso-Arskan johtamaa commandojoukkoa vastaan, jahdaten… korjaan… saalistaen miehiä yksi kerrallaan. Katsojalle annetaan vain tipoittain otteita saalistajasta ja vasta lopputaistelussa paljastetaan otuksen todellinen luonne: ”One ugly motherfucker”, sanoisi Arskakin. Elokuvan saalistajasta tuli instituutio. Poiki usean jatko-osan sekä muita elokuvia mm. Aliens vs. Predator, mutta niitä ei pidä sotkea sen enempää tähän laatu-elokuvaan. Tästä leffasta on sellainen muistikuva, että ihan ensimmäinen jakeluun tullut videoversio olisi ollut ”lähes” leikkaamaton (-33 sek.), mutta 1987 videolain myötä leffa vedettiin pois heti levityksestä ja seuraava versio olikin sitten saksittu 5 minuuttia, lempo soikoon!

10. The Punisher – Rankaisija (1989)

Ehkä onnistunein sarjakuvafilmatisointi, erään toisen ohella, joka yllättäen myös löytyy tältä listalta hieman alempaa. Elokuvan videoversio oli myös aikoinaan jonkinsortin videosensuurin taidonnäyte. Elokuvasta leikattiin peräti 11 minuuttia, mikä on aika hyvin 89 minuuttisesta elokuvasta. Itse elokuva on järisyttävää toimintaa alusta asti, jossain määrin myös hyvin väkivaltaista sellaista, mutta toisaalta huomioiden elokuvan hahmoon liittyvän paradoksalisuuden, siten perusteltua. Äärimmilleen viety kostaminen tuo elokuvaan sen tietyn pilkkeen, joka poistaa liian vakavasti suhtautumisen mahdollisuuden. Elokuvassa päähahmo, Frank Castle, kostaa kokemansa vääryydet kaikille rikollisille, joka tekee elokuvasta vielä herkullisemman. Ei keskitytä pelkkään yksittäiseen veriseen kostoon (mm. Mad Max), vaan koston jälkeen jatketaan hyväksi todettua konseptia ja elokuva alkaakin maininnalla että peräti 125 gangsteria on saanut surmansa salaperäisissä olosuhteissa. Eli elokuva alkaa ikään kuin Rankaisijan (sarjakuvahahmo on suomennettu Tuomariksi) savotan keskivaiheilta. En suosittele elokuvaa liian vakavasti ottaville kuten en myöskään:

9. Bad taste (1987)

Yksi kaikkien aikojen hauskimmista (ja verisimmistä) elokuvista. Tämähän siis on splatterkomedia, joten genre-elokuva siis eli ei vellihousuille, eikä Oscar-fanaatikoille. Tämmöisiä tehdään todellisesta rakkaudesta elokuvaan. Elokuvanteon riemukkuus ja intohimo tekemiseen suorastaan paistaa elokuvasta, eikä jossain määrin kömpelö esitystapa edes häiritse katsomista, kun elokuvan täydellisen absurdit kohtaukset seuraavat toinen toistaan. Suomessa elokuva saatiin levitykseen vasta 1991, mahdollisesti levännyt tuon ajan sensuuriviranomaisen pöydällä että mitäs tälle voisi tehdä. Tästä kun ei leikkaamisen jälkeen jäisi käteen mitään, joten vaihtoehtoina joko täysi sensuuri tai julkaisu sellaisenaan. Lienee suomalaisen elokuvahistorian yksi merkittävimmistä teoista kun tämä julkaistiin kokonaan sensuroimatta videolle (nousen ylös taputtamaan!)! Tarinassa avaruudesta tullut hampurilaisketju on hakemassa maasta raaka-aineita hampurilaisiinsa ja tyhjentänyt kokonaisen kylän sen asukkaista raaka-aineiksi ja pakannut ne laatikkoihin. No heidän epäonnekseen neljän todellisen torvelon (valtion muukalaisten torjuntayksikkö) porukka löytää heidät ja sitten alkaakin lahtaamiskarkelo, jossa ei sinällään ole kummempaa järkeä, mutta elokuvan tekijöiden rakkaus lajia kohtaan tuo ruudulle mitä mainioimpia ja luovimpia lahtaamiskeinoja. Jälleen kerran homma menee niin överiksi, että on vaikea uskoa että kukaan tätä edes pystyisi vakavasti ottamaan. Niin… ja elokuvan nimihän itsessään jo varoittaa mistä on kyse, olisitte uskoneet! Niin, ja tämän leffan ohjasi sama kaveri, joka 2000-luvulla tuli tunnetuksi Taru sormusten herrasta-trilogista, peukut pystyyn!

8. Commando (1985)

Elokuvaklassikko, joka ei ota itseään tosissaan. Iso-Arska ei paljoa puhu, mutta lähes jokainen vuorosana on klassikko-onelineri. Elokuva onkin hieno parodia aiheesta ja on vaikea edes kuvitella että tätä voisi ottaa joku tosissaan. Elokuvan alkukohtaus jo paljastaa missä mennään: kaveri vie roskapussit ulos kun kuulee roska-auton tulevan. Pyytää kuskia odottamaan ja sanoo: “I was afraid you’d miss me.“ ja sitten roskakuskit kaivavat konepistoolit esiin ja sanovat: “Don’t worry…we won’t”. Ja sitten rei´ittävät tyypin. Ja sen jälkeen lähes kaikki dialogi on samaa luokkaa. Ja silti: elokuvasensuurit leikkasivat tästäkin mielivaltaisia pätkiä; K18-versiosta puuttui muutama sekunti ja K16 versiota saksittiinkin jo 0.49 min. Tosiasiallisesti elokuvassa ei edes kovin graafista väkivaltaa ole. Kieliposkessa tehtyjen elokuvien klassikko ja aiemmin listattu Punisherkin on vakavasti otettavaa aikuisten draamaa tämän rinnalla!

7. Batman (1989)

Kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi ja siten myös Batman-leffa. Tim Burtonin visuaalinen näkemys Gotham Citystä on uskomaton. Hienoa seikkailua ja fantasiaa ja kuitenkin tunnistettavat hahmot. Tekijät hyödynsivät Batmanin historiaa hyvin ja Jack Nicholson Jokerina on aivan hulvaton! Jos kaipaan viihdyttävää elokuvaa, joka etenee jouhevasti, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Hienoa visuaalisuutta ja tarinan kuljettamista. Elokuvaa seurasi Batman-Paluu, jota voidaan tarkastella 1990-luvun parhaimpien joukossa.

6. Robocop (1987)

Elokuvasensuurin taidonnäyte: alkuperäisestä versiosta kokonaisleikkaus 10.48 min.!!! Jo pelkästään K18-teatteriversiota leikattiin lähes 5 minuuttia ja videolevitykseen leffaa piti pätkiä vielä 6 minuuttia lisää, jotta aikuisetkin voisivat sen katsoa traumatisoitumatta. Suorastaan harmittaa, että menivät ja poistivat tämän ansiokkaan aikuissensuurilain. Kuka aikuisia nyt suojelee pahoilta elokuvavaikutteilta?

Mutta asiaan. Itse elokuva on lähitulevaisuuteen sijoittuva visio tulevaisuuden poliisista, joka ei lakkoile, väsy, saatikka loukkaannu. Ja lisäksi putsaa kadut saastasta. Elokuvan tarinassa henkihieveriin ammuttu poliisi muutetaan robottipoliisiksi ja kaiken lahtaamisen ohella jossain välissä pohditaan myös koneen inhimillisyyttä ja ihmisyysarvoja. Mutta roiskeet ensin! Itse tarinan lisäksi elokuvaan on piilotettu hienovaraista yhteiskuntakritiikkiäkin, mitä varsinkin tänä päivänä voi analysoida sen osuvuutta. Paul Verhoevenin Hollywood-avaus ja tämän jälkeenhän hän ohjasikin yhden 1990-luvun hienoimmista elokuvista (Total recall). Nyttemmin tämän saa DVD:llä leikkaamattomana ja lisäksi sellaisena versiona, minkä tekijät itsesensuroivat ennen jakeluun laittamista. Eli kaksi ampumiskohtausta, joissa veri pärskähtelee ja kunnolla (nousen taputtaamaan taas ylös!)!

5. Asfalttisoturi (1981)

Mad Max on yksi brutaleimmista ja nihilistisimmistä kostoelokuvista, mitä löytyy ja siten leffa sijoittuukin 1970-luvun TOP10-listallani hyvin ylhäälle. Mutta nyt käsissä on leffan…irrallinen jatko-osa. Elokuvan alkuperäinen nimi on The Road warrior, lisäys Mad Max 2 lienee markkinointiin liittyvä tarve. Armoton on ydinsodan jälkeinen tulevaisuus; autioituneessa maassa joudut taistelemaan hengestäsi joka käänteessä ja bensatilkka on arvokkaampaa kuin oma henkiriepu. Aivan huikea ydinsodan jälkeinen kuvaus ja pääosassa oleva Max aikansa antisankari. Maxin roolin ansiosta Mel Gibson saikin jalansijan Hollywoodissa ja kaikki tuntenemme miehen saavutukset. Itse pidän Maxin roolia hänen parhaanaan; eläytyminen rooliin on aitoa ja erityisesti ykkösosan nihilistisenä kostajana on kylmäävä suoritus. Paljoa heikommaksi ei tässä jäädä ja Asfalttisoturi ehkä kuitenkin on sarjan paras jakso. Myös sarjan kolmososa on katsomisen arvoinen.

Tätä elokuvaa saamme syyttää kokonaisesta genrestä ja lukuisista Ö-luokan italo-post apocalypse-toimintafilkoista. Siis niistä tosipaskoista, joita 1980-luvulla sikisi jos jonninmoista kuonaa. Niihin törmäsi varsinkin VHS-kaudella, mutta onneksi se tauhka on tajuttu jättää julkaisematta DVD:nä… ainakin suomeksi.

4. Aliens – Paluu (1986)

Avaruudessa on paikka, jonne ei pidä mennä yksin…ja sinnekin sinko mukaan, jos on pakko mennä. Elokuva ei edusta samaa kauhu/jännitys-genreä kuin Kahdeksas matkustaja, vaan nyt liikutaan scifi/toiminta/sota-akselilla. Näistähän voisi vetää yhteenvetoja yhteiskunnallisiin asioihinkin, mutta sen saavat tehdä elitistiset elokuva-kriitikot, jotka aina löytävät jotain analyyttistä syvällisyyttä näistä. Nyt nimittäin mennään ja kun leffa lähtee kunnolla käyntiin, niin vauhti on huimaava eikä leffan yli kahden tunnin mittaan kiinnitä lainkaan huomiota. Ellen Ripley joutuu palaamaan planeetalle, jota asuttavat alienit ja jossa on ihmisten siirtokunnan yhteydet katkenneet. Alienit ovat tietty popsineet poskiinsa kaikki 200+ asukasta ja sekös Elleniä ketuttaa. Ellen vetää Rambo-moodin päälle ja vietkongin sijasta turpaansa saavat avaruuden pahamaineiset valloittajat. Ja loppuhuipennuksena tietty kaksitaistelu itse emä-alienia vastaan. Huh, kylmäävää toimintaa ja millä intensiteetillä toteutettuna! Lainaan elokuvassa esiintyvää androidia: ”Not bad…for a human!”

Leffan nimeen liittyvä detalji: tekijät eivät halunneet nimetä sitä Alien 2:ksi, joten sen sijaan 2 käännettiin peilikuvaksi ja liitettiin suoraan sanaan Alien (Alien 2 -> AlienS). Nokkelaa ja tarkemmin ajatellen sopii sisältöön peilaten oikein hyvin. Elokuvasta on saatavilla director´s cut, jota suosittelen lämpimästi, vaikkakin elokuvan mitta venyy hieman yli maagisen 2,5 tuntia. Mutta tällaista silmäkarkkia sen ajan katsookin…ja helposti! Jotta elokuva olisi saatu K18-asteikkoon videolevitystä varten, sensuurit poistivat kohtauksia 3.47 min. että aikuisetkin voisivat tätä katsoa ilman, että saisivat inspiraatiota mennä kaduille tappamaan muita kansalaisia. Nythän tämän(kin) saa DVD:nä täysimittaisena ja ihmisiä tapetaan kaduilla kuin heinää…eikun…

3. Terminator – Tuhoaja (1984)

Mitäpä tästä sitten sanoisi. Mullisti scifi-elokuvagenren. Itse tarina on niin uskomattoman paradoksi, että kaikki nettinörtit nyt ihmettelemään että onko tämä mahdollista. Ei, nyt ei keskitytä jonninjoutavaan arvuutteluun, vaan itse siihen nautintoon, mitä elokuva kaikessa hurjuudessaan tarjoaa. Järisyttävän tulevaisuuden skenaarion, jossa tietokoneet ovat vallanneet maailman ja maailmassa eivät sodikaan valtiot vaan koneet vastaan ihmiset! Ja kaikessa härskiydessään koneet lähettävät tappajarobotin menneisyyteen tappamaan tulevan kapinallisjohtajan äidin ennen tämän syntymää! Ja tietty ihmiset saavat oman puolustajansa lähetettyä samaan aikaan & paikkaan. Leffan näkemisen ensikerta oli hyytävä, osin siksi että taisin olla alaikäinen, mutta terminatorin armottomuus ja lähes tuhoutumattomuus oli hyytävää. Toki teinipoikana elokuvia analysoi eri tavalla. Tarinassa on onnistuttu erityisen hyvin jännityksen ylläpitämisessä ja terminatorin etenemine murskaavalla tappohimolla on hyvin kuvattu. Ja katsojaa pidetään tulisilla hiilillä loppuun asti.

Arskan läpimurtoelokuva ja huhujen mukaan häntä oli esitetty alun perin Kyle Reesen rooliin, mutta oli itse ehdottanut terminatorin roolia. Jälleen kerran oiva osoitus miehen kyvyistä tehdä oikeita ratkaisuja. Ja itse asiassa miehen sen aikaisten näyttelijälahjojen valossa valinta oli täysi osuma! Lisäksi Arskan olemus toi kyborgille tiettyä uskottavuutta. Niin ja se paradoksaalisuushan tulee siitä että… niin jätetäänpäs se vielä auki, jos et olekaan vielä sattunut leffaa näkemään… (ja jos näin on, niin heti siitä varastamaan leffa ilmaiseksi jostain suoratoistopalvelusta!)… Terminatorista myös tuli instituutio ja elokuvan ensimmäinen jatko-osa onkin ehkä jopa vielä parempi. Sen jälkeen leffat, joiden nimessä on sana Terminator, suosittelen suhtautumaan varauksellisesti vaikka jokin niistä ihan kelpoa kertakäyttöviihdettä onkin. Tästäkin elokuvasta oli liikkeellä K16 ja K18-versiot, joita kumpaakin oli pätkitty, tosin jälkimmäisestä oli otettu vain kirurginveitsellä silmä pois-kohtaus.

2. Conan – Barbaari (1982)

Okei, neljäs Iso-Arskan leffa tällä listalla. Todettakoon kuitenkin se, että kyse ei ole pelkästään näyttelijän lahjoista, ehkä ennemminkin siitä että on osannut valita oikeat käsikirjoitukset. Elokuva itsessään on eeppistä fantasiaa parhaimmillaan, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun. Elokuva sijoittuu mielikuvitukselliseen ajankohtaan ja se tekeekin siitä ajattoman; digitaalisia efektejä ei kaivata kun teräs on kylmää ja terävää! Kyseinen elokuva ei ole pelkkää brutaalia barbarismia, vaan ajatteleva katsoja löytää useita syvällisiä, jopa filosofisia pohdintoja pitkin matkaa…siitähän leffassa on kyse…Conanin matkasta, johon on syynsä ja seurauksensa kohti etsimiään vastauksia. Katso leffa ja ota selvää löytyykö niitä!

Jälleen kerran, niin kuin terminatorkin, rooli on kuin nakutettu Arskan fyysisyydelle. Ja elokuva antaa selityksen sillekin. Conanin hahmo oli olemassa jo vuosia ennen leffaa, niin novelleina kuin sarjakuvinakin (Conanin omaa lehteä julkaistiin 5 numeroa 1970-luvulla suomeksi). Elokuvan menestymisen myötä ilmeisesti Semic huomasi markkinaraon ja lehti alkoikin ilmestyä uudestaan 1984 alkaen. Sama vika kuin Asfalttisoturilla: tämäkin poiki lukemattomia Ö-luokan rip offeja aikanaan. Mutta niistä ei sen enempää kuin se, että mikä vaikutus tällä osaltaan oli kokonaisen leffagenren syntyyn.

1. Die hard – Vain kuolleen ruumiini yli (1988)

Täyden 10:n toimintaelokuva. Ei pelkästään 1980-luvun, vaan kaikkien aikojen toimivin elokuva. En edes muista monta kertaa olen sen nähnyt, mutta toistakymmentä ainakin. Tässä elokuvassa kaikki palikat osuu kohdalleen ja erityiseksi ansioksi nostaisin timanttisen käsikirjoituksen. Elokuvan kaikki kohtaukset ja pienimmätkin jujut palvelee kokonaisuutta niin, että edelleenkin löydän elokuvasta nyansseja, joita aiemmin en ole osannut yhdistää tapahtumien kulkuun. Toiminta on huikaisevaa vuoristorataa ja toinen toistaan vauhdikkaammat kohtaukset vievät elokuvaa eteenpäin. Onko tämä elokuva uskottava? Mitä väliä; hyvä voittaa pahan ja yksi mies voi vaikuttaa! Tästäkin elokuvasensuuri (pthyi) söi videoversiosta 1.47 min. Tosin myyntikasetille päätyi jostain täysin tuntemattomasta syystä elokuvan leikkaamaton versio, mikä oli aikamoinen yllätys, positiivinen sellainen, kun elokuvan ensi kertaa nauhalta katsoi. 

Elokuva pyyhki 1980-luvun machomies sankarina-asenteella lattiaa ja siten muokkasi koko toimintaelokuvan kenttää. Tämä elokuva ei jätä miehisen toiminnan sankareille elämän valttikortteja käteen, todellakaan!

Kuten huomasit, listasta puuttuu myös muita klassikkoleffoja mm. Taistelija (Rambo I), Excalibur, Blade runner, Full metal jacket, John Woon tuotanto, Brazil, Evil dead, Highlander, Tappava ase, Paluu tulevaisuuteen sekä merkittävimmät kasarikauhuslasherit ym. tuntemattomampia leffoja. Tämä puhtaasti tilan puutteesta: 15 on 15 ja tässä oli tämän hetken näkemys järjestyksestä.

Dyyni, osa 2

Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024)
Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve

Katsojat: Maija ja Juha

Maija:

Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.

Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.

Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.

Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.

Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.

Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.

Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.

Juha:

Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin.  Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.

En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.

Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…

Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.

Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.

Victor Dixen: Vampyria. Pimeyden hovi

Kirja: Vampyria. Pimeyden hovi (2024, ranskankielinen alkuteos 2020)
Kirjoittaja: Victor Dixen
Kustantaja: Otava

Lukija: Maija

En ole mitenkään erityisesti vampyyrifani, mutta nyt sattui edellisten kirjojen jatkoksi lukulistalle uusi vampyyrifantasia: Vampyria -sarjan avausosa Pimeyden hovi. Tekijä on ranskalainen Victor Dixen, joka leikittelee tässä sarjassa vaihtoehtohistorialla, jossa aurinkokuningas Ludvig XIV on muutettu vampyyriksi. Muutaman sadan vuoden päästä vampyyrikuningas hallitsee edelleen Vampyrian valtakuntaa, jossa aateliset elävät kuolemattomina vampyyreina ja rahvas tarjoaa heille vertaan. Kirjan takakansi on lupaava, ja odottelin sen perusteella tummasävyistä romantasiaa kiehtovassa vampyyritodellisuudessa. Tämä uutuuskirja onkin mainittu yhtenä esimerkkinä tämän hetken suositusta viihdekirjallisuuden lajityypistä, romantasiasta.

Kovin pitkälle ei tarvinnut lukea, kun olin jo enemmän ärtynyt kuin odottavainen kirjan suhteen. Heti ensi alkuun ärsyynnyin kirjassa käytetystä aikamuodosta: kaikki tapahtuu preesensissä, juuri nyt. Luullakseni tällä on tavoiteltu kirjalle kovaa ja kiihkeää rytmiä, kun enemmän tai vähemmän verisiä tapahtumia vyörytetään eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että tämän aikamuodon käyttö luo mielestäni ainoastaan huonolla tavalla lapsellisen vaikutelman. Juoni lähtee liikkeelle, kun nuori nainen, Jeanne, menettää perheensä vampyyrien käsissä, ja päätyy itse valehenkilöllisyyden turvin kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Hän esiintyy aatelisena, Diane de Gastefrichena, pyrkien salaamaan todellisen taustansa. Samalla Jeanne janoaa kostoa vampyyreille, jotka tappoivat hänen perheensä. Jossain vaiheessa käy ilmi, että myös perheen jäsenet ovat olleet kapinallisia, jotka ovat vastustaneet vampyyrien valta-asemaa.

Niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, jatkan salaista taisteluani yön valtiaita vastaan: vapaus tai kuolema, ikuisesti, se on mottoni, jonka nimeen vannon!”

Sisäoppilaitoksen ja siellä opiskelun kuvaus muistuttaa jossain määrin Harry Potterin vastaavaa, ja vaikuttaa myös kirjoitustyylin osalta siltä, että kirja on suunnattu varsin nuorelle lukijakunnalle. Tapahtumia on paljon, mutta henkilöhahmoihin ei syvennytä, ja itseäni harmittaa eniten se, että varsinainen vampyyrivaltakunnan kuvaus on todella vähäistä. En vain pääse kiinni tuohon maailmaan, sillä kaikki aika kirjassa menee erilaisten juonenkäänteiden melskeissä. Vampyyrit melskaavat tahoillaan ja kostonhimoinen Jeanne on myös varsin brutaali käänteissään.

Romantasialle tyypillistä romantiikkaa ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole käytännössä lainkaan. Yksi vampyyriaatelisista on ihastunut Jeanneen, mutta tätä ei heppu kiinnosta lainkaan, ja sitä myöten myöskään lukija ei saa vampyyri-ihastuksesta mitään irti. Ylipäätään hahmoille ei ole saatu kehittymään oikein mitään tunteita, pois lukien Jeannen kostonhimo, jota toistetaan luvusta toiseen. Lukijana ei oikein jaksa kiinnostua silloin kenestäkään, eikä veriroiskeet tämän takia myöskään säväytä. Ehkä kirjaa on tehty tv/elokuvatuotanto mielessä, ja se varmaan saattaisikin toimia paremmin sellaisena. Kirjana tämä on kyllä aivan mitäänsanomatonta huttua, joka ei jätä muistijälkeä lukijaansa. Harmittaa oikein hyvän perusidean tuhlaaminen tällaiseen tauhkaan.

Vuoden ensimmäinen kirja oli osaltani täysi floppi ja annan arvosanaksi vaivaisen 1/10.

Sword & Sorcery: Darkness Falls

Peli: Sword & Sorcery: Darkness Falls (2018)
Julkaisija: Gremlin Project ja Ares Games
Pelisuunnittelu: Simone Romano ja Nunzio Surace

Pelaajat:
Maija, joka luulee olevansa pelinjohtaja, mutta on kuitenkin tarinankuljettaja sekä Auriel, haltijavelho
Ahti, joka on oikeasti pelinjohtaja, Leagon jousiampuja-haltija ja Thorgar kääpiöparantaja sekä edelleen ainut, joka on lukenut säännöt kunnolla
Juha, joka pelaa Ecarusta, ihmisritaria sekä Shaeta, salamurhaaja-varasta

Maija:

Sword & Sorcery -peli on meillä koettu vaikeaksi, mutta antoisaksi pelimaailmaksi, ja olemme kirjoittaneet myös aiemmasta pelikokemuksestamme tänne blogiin.

Loppusyksyn aikana päätimme lähteä pelaamaan läpi mielenkiintoiselta vaikuttavaa lisäosaa, Darkness Falls. Pelissä on paljon tarkkuutta vaativia yksityiskohtia, ja pelinjohtajan roolissa tutustuttavana on paitsi pelitilanteiden aloitusasetelmat kertova Storybook, myös varsinaisen pelin vaiheita avaava Book of Secrets. Sword & Sorcery -maailmalle tyypillisesti erilaiset nippulat ja nappulat pitää asetella alussa huolellisesti, joten pelin alkuvaiheisiin kannattaa paneutua kunnolla. Lisäksi erittäin toivottavaa on, että kampanjamuotoisessa pelissä peliä ei tarvitsisi aina paketoida takaisin pakkaukseensa, vaan sen voisi pelata taso toisensa jälkeen läpi samalla pöydällä. Aika kauan S & S meidän olohuonettamme koristi, kun tämän lisäosan läpi kahlasimme…

Go no further, the town is cursed! When the dead rise from their graves, there is no place for the living. Run, you fools!”

Olimme omaksuneet aiemman pelin perusteella S & S -pelimaailman perussäännöt ja tuntui, että tämä peli lähti etenemään jouhevasti. Tällä kertaa pidin aivan erityisesti juonenkuljetuksesta ja pelin tarinallisista osuuksista, sillä ne tukivat hienosti itse pelikokemusta. Mukana on niin vampyyrejä kuin ihmissusiakin, ja monenmoista juonen käännettä ja arvoitusta selvitettävänä. Tehtävät ovat sankareille vaativia, eikä tasojen läpäiseminen ole mitenkään itsestäänselvää. Tämä lisäosa onkin tarkoitettu sankareille, joiden soulrank on IV-VI, joten sankarihahmojen tulee olla suhteellisen voimakkaita näistä tehtävistä selviytyäkseen. Pelissä on myös useita vaihtoehtoisia juonia, joten se soveltuu moneen pelikertaan ja vaikkapa useammankin kampanjan kohteeksi. Peli on kokonaisuutena vaativa, mutta saimme mielestäni tällä kertaa hyvän pelivaihteen päälle ja seikkailusta muodostui kivasti toimiva pelielämys. Lisämausteena tarinaan oli sijoitettu ajoittain viittauksia muihin fantasiaklassikoihin (kuten tuossa yläpuolen lainauksessa…), mikä aiheutti naureskelua ja hymähtelyä peliseurueessamme.

Erityinen plussa on pelin grafiikka: pelilaudat ovat kauniita ja kuten olen jo ennenkin maininnut, pidän peleistä, joissa on yksityiskohtaisuutta ja monenmoista pientä hypisteltävää. Näitä yksityiskohtia tässä pelimaailmassa todella riittää, joten minulle tämä osoittautui varsin viihdyttäväksi pelikokemukseksi!

Arvosana: 9/10.

Ahti:

Ensinnäkin, äiti luulee olevansa pelinjohtaja vain, koska lukee näitä Book of Secretsejä, mutta pelatessa on ihan muualla henkisesti. Minä olen aina läsnä ja teen suunnitelmat ja pysyn laskuissa ja kyvyissä mukana, koska olen valppaana ja ”kuljetan pelejä”.

Mutta siis tästä lisäosasta. Edelleen säännöt ovat hiukan hakusessa ja luuranko vihollisten respawn-kyvyt useasti unohtuvat. Pelissä on kuitenkin hauska teema, vampyyrit, luurangot, ihmissudet ja muut. Pääpahis on myös ylivoimainen, mutta erikoisten suunnitelmien avulla hänestäkin selvittiin. Vaikeudeltaan peli oli meille helpohkoa, koska unohdimme yhden merkittävän taistelusäännön. Joissain yksittäisissä tasoissa kuitenkin oli ongelmia, mutta kyllä niistäkin selvittiin. Viholliset olivat minusta hauskoja, mutta luurankojen kyvyt useasti unohtui, ja se kaduttaa nyt jälkeen päin. Palkintoja ja kokemuspisteitä tuli liikaa mielestäni. Hahmoilla oli aina ongelmia kullasta, koska kaikki kulta-tokenit oli jo hallussa. Sama kävi kokemuspisteille, koska niihinkin piti ottaa muita tokeneitä muistuttamaan. Taistelut muuttuivat erittäin hauskoiksi ja pitkiksi, koska aina laskettiin viisi plus kaksi plus poison plus kontrollointi miinus vahvuus ja milloin mitäkin. Niiden laskussa piti olla terävänä ja läsnä, siksi nimesinkin itseni pelinjohtajaksi. Sanon itseäni pelinjohtajaksi myös koska aina, kun TV oli päällä, minun piti muistuttaa heräämään siihen hetkeen pelaamaan, eikä möllöttämään aivottomasti TV:tä.

Koirienkin kanssa piti olla varovainen, yksi hännän heilautus ja BOOM, koko lauta olisi sekaisin. Väliajat kuitenkin olivat vielä pahempia, koska siinä riski oli suurempi. Monet nappulat myös tippuivat, kun koiramme Riitu käveli ohi ja nappulat tarttuivat siihen. Onnistuimme kyllä pitämään koirat poissa pelilaudan läheltä, mutta kerran ne saivat pöydän sekaisin. Koiramme Pommi, kun se oli pesty ja sai siitä pesuhepulin, juoksi täysiä pelialuetta päin ja koko peli meni sekaisin. Minä jouduin korjaamaan, koska mahtava muistini auttoi muistamaan kaikkien asioiden paikat.

Täysin viattomalta näyttävä Pommi-koira, joka sekoitti kertaalleen vaativan lautapelimme. Kuva: Maija Mäki.

Tarinaan oltiin jälleen panostettu ja sitä oli hauska seurata. Pelimekaniikat vain ovat hiukan liian haastavia edelleen. Kaiken kaikkiaan, uskon, että pystyisin antamaan 9, mutta meidän sekoilujen takia se on jäänyt hampaankoloon ja annan sen takia 8/10.

Juha:

Ai jaha…tämä peli…”Tarjoilija, nahkahousuissani on kärpänen”-tyylin fantasialautapelin jatko-osa siis. Tällä kertaa pilkka oli sen verran tuttu, että peli saatiin jotenkin jouhevasti etenemään. Eteen tuli kuitenkin samat ongelmat kuin pelin originaaliosassakin.

Peli alkoi Storybookin alustuksella ja kun teksti alkoi lauseella ”And it is I, his Chronicler…” ja jatkui itselleni hyvin tutulla sisällöllä, heristin korviani. Ollaan aran asian äärellä: kyseessä on kaikkien aikojen mahtavimmasta fantasia/barbaari-elokuvasta lainatuista laineista eli Conan Barbaarista. Tämmöinen lähestymistapa nostaakin rimaa heti, Conania ei tule sekoittaa kevyin perustein ihan mihin tahansa viihteeseen.

Tarinaa oli huolella kehitetty ja kerrontaan panostettu. Kirjaksi tai sarjakuvaksi kehitettynä voisi olla jopa toimiva. Pelilauta ja sen toimivuus sekä nappuloiden kanssa pelaaminen oli edelleen haastavaa. En näe, että nappuloiden pyörittäminen ja sählääminen niiden kanssa on tämmöisessä pelissä relevanttia ja koska ei päästy Conan-lainauksen edellyttämälle laatutasolle, joudun sanomaan ”Crom!” ja antamaan tälle 7,5/10.

RSS
Follow by Email
Facebook
Twitter
Instagram