Kirja: Kahden veren tytär (2024) Kirjoittaja: S.K. Rostedt Kustantaja: Otava
Lukija: Maija
Kahden veren tytär aloittaa suomalaiskirjailijan kirjoittaman, haltioita ja demoneita, seikkailua ja romantiikkaa tarjoavan romantasia-sarjan. Huomasin tätä kirjaa hehkutettavan ennakkoon Tiktokin puolella, ja myös kirjailija itse on ollut aktiivisesti Tiktokissa luomassa ennakko-odotuksia ja innostusta kirjaa kohtaan. Kahden veren tyttärestä onkin kasvanut oikea someilmiö ja se on myös myynyt ymmärtääkseni varsin hyvin. Tämä olikin mielenkiintoinen kirjatuttavuus, sillä suomalaiskirjailijoilta ei varsinaista nuorille aikuisille suunnattua fantasiapohjaista romantasiaa ole juurikaan ollut tarjolla.
Kahden veren tytär on aika puhdasoppinen lajityyppinsä edustaja, ja se voisi soveltua oikein hyvin myös kansainväliselle lukijakunnalle. Sen vaikutteet nojaavat erityisesti Sarah J. Maasin Acotar-sarjaan, välillä mielestäni turhankin voimakkaasti. Kirja seuraa Moorna-nimisen nuoren naisen kasvutarinaa. Moorna on puoliverinen, hänellä luullaan olevan haltia-taustaa, mutta juonen edetessä tähän tulee mielenkiintoinen käänne. Moorna tempaistaan seikkailuun Kuninkaankaupungista maksetun seuralaisen roolista, ja hänen matkakumppanikseen valikoituu Caidas, komea ja teräväkielinen haltiamies. Sitten onkin ajan kysymys, miten ja milloin kaksikon välille aletaan rakentaa romanssia. Muihin kirjan hahmoihin ei oikein ehdi kiintyä, tai heistä ei ehdi ottaa selvää, sen verran nopeasti juonta kuljetetaan. Välillä taas tuntuu, ettei kaikkea keksittyä hyödynnetä sillä voimalla, mikä voisi olla mahdollista. Esimerkiksi Caidaksen ostaman Moornan kuljettaminen pitkin poikin Remenan valtakuntaa voisi olla paljon raskaammalla, likaisemmalla ja moraalisesti haastavammalla juonella tummennettu. Nyt ollaan kuitenkin varsin kiltin, kevyen ja sisäsiistin juonen äärellä, mikä välillä tuottaa minulle lukijana huokauksia menetetyistä mahdollisuuksista.
”Caidas olisi voinut vannoa, että kun oikea nimi kirposi tytön kieleltä, maailman tuulet pysähtyivät hetkeksi ja taikuus vaappui hyrränä kaikkialla. Kaikkialla.”
Kirja on helppolukuinen ja jouhevasti etenevä, mutta ajoittain kirjan juoni tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Olisin kaivannut enemmän maailmanrakentamista ja uppoutumista siihen fantasiakehykseen, jossa seikkailu liikkuu. Esikuvansa Maasin tyyliin Rostedtkaan ei tähän puoleen paneudu kovin painokkaasti, ja se on häirinnyt itseäni myös Acotar-sarjassa, jonka juonen kuljetus aiheuttaa välillä itselläni silmien pyörittelyä ja puhinaa. Juonen käänteet ovat tässä tyylilajissa yliampuvan nopeita, yllättäviä ja noh, yksinkertaisesti ajoittain tosi epäuskottavia. Tässä kirjassa esimerkiksi sarjan päähenkilön, Moornan, ammatti maksettuna seuralaisena ei oikein kuvastu mitenkään hänen hahmostaan, ajattelustaan tai toiminnastaan seikkailun aikana. Moorna on naiivi ja varovainen, ja romanttisissa kohtauksissa aikamoisen avuton verrattuna siihen, millaista ammattia hän on tarinan mukaan harjoittanut. Vaikuttaa siltä, että Caidas ja ajoittain myös muut kirjan hahmot pyörittävät Moornaa mennen tullen. Itse olisin kaivannut tälle parille tasapainoisempaa suhteen rakentamista, ja Moornasta hieman itsenäisempää ja rohkeammin toimeen tarttuvaa hahmoa. Ehkä tähän tuleekin vielä muutoksia sarjan edetessä, ainakin lupauksia siihen suuntaan on.
”Caidaksen vahva käsi kohosi hänen kasvoilleen, pyyhkäisi hänen kyynelistä märkää poskeaan ja laskeutui hitaasti takaisin alas. Eleessä ei olisi pitänyt olla mitään outoa. Kymmenet, sadat asiakkaat olivat koskeneet Moornan kasvoja niin. Mutta silti pienet perhoset räpyttelivät siipiään hänen vastassaan.”
Vaikka kirjan juonen käänteet tuntuvat minusta välillä kömpelöiltä, fantasiamaailman kuvailu vajavaiselta ja itse romantiikan osuuskin tylsähköltä, on minusta kirja lupaava aloitus uudelle sarjalle. Usein esikoiskirjan kirjoittajat kehittyvät nopeasti kirjoittamisen myötä (esim. Rowling ja potterit), ja tulevat osat saattavat olla merkittävästi kehittyneempää, monimuotoisempaa ja haastavampaa luettavaa. Tämä ensimmäinen osa muistuttaa minua Kruunun tyttäret -sarjasta (Catherine Doyle & Katherine Webber), joka on hyväntuulista, helppoa ja hauskaa fantasialeikkiä. Kahden veren tyttären tekijä on selvästi lahjakas, ja vaikuttaa olevan myös aidon kiinnostunut juuri tästä viihdekirjallisuuden lajityypistä. Silloin voisi odottaa, että kirjoittaja jossain vaiheessa tarpeeksi kehityttyään lähtee haastamaan, uudistamaan ja leikittelemään kuluneimpien kliseiden ja trooppien kanssa. Ja silloin lukemisesta tulee monin verroin kiintoisampaa. Uusia sarjan osia siis odottelen, tälle ensiosalle annan kuitenkin nyt varovaisen toiveikkaan 7/10.
Noh niin, nokkelimmat tajusivatkin heti, että tätä leffaa, eikä mitään sen versiota ole koskaan suomennettu. Eikä varsinkaan korpiksi, kun kyse on variksesta. Todettakoon, että elokuva lähtee liikkeelle vähintään mielenkiintoisesti kun suomentaja (sekä ruotsintaja) ovat kääntäneet crowin korpiksi!!! Pahalta näyttää… Tuotakoon se heti ensi alkuun selväksi, että alkuperäinen vuoden 1994 The Crow on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja ei voi sanoa etteikö se vaikuttaisi tähän ”objektiiviseen” arvioon.
Ja tosiaan, näillä kahdella elokuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään kuin se, että molemmat pohjautuvat samaan sarjakuvaan, joten siinä mielessä vertailu on tarpeetonta. Tarina on itseasiassa täysin uudelleen kirjoitettu ja taitaa ainoa yhtymäkohta alkuperäiseen tarinaan olla se, että Eric palaa kuolleista ja tappaa kaikki syylliset. Se, miten tarina on kirjoitettu ja esitetty, on se ongelma. Ei kai kukaan tosiasiallisesti usko että joku palaa kuolleista kostamaan? Kyse on eskapistisesta fantasiasta, jollaisia ihmiset haluavat nähdä omista syistään. Ei kai kukaan usko sitäkään että tulevaisuudesta tulee kyborgi, joka tappaa vastarintataistelijan äidin ennen tämän syntymää…
Ongelma vain on se, että yksi keskeinen elementti, josta leffa on nimensäkin saanut, loistaa poissaolollaan. Kyllähän korp…variksia tuonpuoleisessa lentää ja satusetä ko. paikassakin viittaa tarinaan jossa korp…varis palauttaa kovia kokeneen korjaamaan asiat oikein. Elokuvan tekijät ovat siten unohtaneet koko himputin linnun ja siihen liittyvän itseluodun myytin toisin kuin tuossa 1994 versiossa, jossa Ericin hahmo oli koko leffan ajan kytköksissä kyseiseen lintuun. Näin ollen pohja koko tarinalta menee siinä, että Ericin hahmolla ei ole mitään kontaktia kyseiseen lintuun. Myös tarinaan itsessään oli tuotu outoja höpölöpö-juttuja liittyen esim. elokuvan pahimpaan hahmoon. Lisäksi tapa, jolla Shelly ja Eric tapetaan, on epäuskottava elokuvan lähtökohtien kannalta.
Jotain hyvää leffassa kuitenkin on; kaikki se mitä tapahtuu Ericin paluun jälkeen. Ericin kosto on ansiokkaalla raivolla esitetty ja parhaassa teloituskohtauksessa oopperassa, jossa Eric soveltaa samuraimiekkaa varsin ansiokkaasti, teki mieli nousta sesomaan ja taputtamaan. Kaiken lisäksi olin ainoa katsoja näytöksessä, joten olisin niin voinut huoletta tehdäkin. Ongelma taasen oli siinä, että alkuperäisessä Crowissa oli roistotkin identifioitu ja annettu hassut kutsumanimet, joten hahmoissa oli siten ulottuvuutta, vaikka olivatkin roistoja.
Tässä leffassa Eric kyllä tappoi kaikki, mutta hahmoja ei pystynyt identifioimaan samalla tavalla, kuin Brandon Leen versiossa, jossa jokaista yksittäistä hahmoa jahdattiin nimeltä ja jokainen sai henkilökohtaisen yksittäiskäsittelyn. Elokuvan graafinen väkivalta yllätti jossain määrin, että tämmöisiä leffoja ei enää tehdä. Olin toki nähnyt jo Wick-elokuvat ja Kill Bill taisi olla se, joka palautti hurmeisen kuvaston elokuvaan. Nimittäin vastaavaa karkeloa tässäkin ja ihmettelen varsin suopeaa ikärajaa, koska miekan käyttö oli varsin…luovaa. Alkuperäinen Crow oli K18 leffa, tosin siinä syynä taisi olla huumepiikkien kanssa pelaaminen, eikä niinkään muu kuvasto.
Kävin katsomassa leffan Paimion Biostarassa (https://biostara.fi/) ensinäytöksessä ja hämmennys oli suuri, kun totesin olevani ainoa katsoja. Sain siis yksityisnäytöksen, joka tietysti on laatua, mutta eivätkö paimiolaiset sitten käytä palvelua vai eikö tämänsisältöinen viihde kelpaa…tiedä häntä. Joten paimiolaiset, jotka luette tätä, niin alkakaahan käyttää kaupungissanne olevaa palvelua, jotta se kannattaa. Liputkin ovat edullisia.
En voi suositella elokuvaa, enkä ainakaan alkuperäisen vuoden 1994 version faneille. Jos haluat nähdä korkeatasoista kostoelokuvaa, niin suosittelen ennemmin alkuperäistä The Crowia (10/10), tai jos vielä nihilistisempi meno maittaa, niin Mad Maxia (10/10). Jos siis kokonaisvaltainen elokuvakokemus kiinnostaa aiheen tiimoilta. Tälle annan 5/10 ja pisteet tulevat jokaisesta luovalla tavalla suoritetusta samuraimiekka-toimenpiteestä.
Peli: Descent – Legends of the Dark Valmistaja: Fantasy Flight Games (2021) Pelisuunnittelu ja -kehittäminen: Kara Centell-Dunk ja Nathan Hajek
Pelaajat: Ahti, Maija ja Juha
Ahti – joka toimi jälleen sääntöjen lukijana ja oli monesti haltija Galadenin pelaaja, joskus salamurhaaja-kissa Chancen pelaaja, silloin tällöin taistelijasoturi Brynnin pelaaja, harvoin velho Syruksen ja kääpiö Kehlin pelaaja ja kerran lohikäärmehybridi Vaerixin pelaaja
Descent, tämän kevään yksi suurimmista hankinnoista. Laatu hintaan verrattuna on todella sopiva, vaikkakin alennuksesta ostimme tämän pelin peliluolaamme. Ennen pelin aloittamista säännöt pitää tietenkin lukea, ja minä sain taas sen tehtävän. Säännöt olivat kuitenkin helpot ja ne oli nopeasti luettu, koska ne olivat yksinkertaisemmasta päästä (ainakin minulle). Ekoissa peleissä oli taas säätöä, mutta niin taitaa olla jokaisessa pelissä ja sääntöjä opittiin käytäntöön pelaamalla. Kuitenkin Golden rules -sivua pidettiin jatkuvasti käden päässä, jotta sieltä pystyisi esim. peliefektejä tarkastamaan.
Laatikko, jossa peliä säilytetään, on yllättävän massiivinen, mutta sehän on hyvä asia pelaajan kannalta, koska se tarkoittaa, että pelattavaa tavaraa löytyy mukavasti. Minifiguureita sieltä löytyi yllättävän vähän. Minä ainakin olisin olettanut, että niitä olisi ollut enemmän laatikon kokoon verrattuna. Sankarit sieltä erotettiin helposti, mutta hirviöissä oli jotain erikoista. Niille ei ollut omia kortteja, enkä siis voinut tutkia niiden vahvuuksia ja heikkouksia ennen peliä (ihan hyvä niin, vaikkakin opimme ne aika nopeasti muistamalla, mitä kukakin tekee)! Tämä johtuu siitä, että pelin “Overlordia” pelaa tietokone, tai tässä tapauksessa äidin kännykkä. Siellä sovelluksella oli niiden hirviöiden tiedot riippuen tasosta, koska niiden voimakkuuskin saattoi vaihdella tasojen välillä. Hirviöiden tunnistaminen erityisesti alkutasoissa oli todella ärsyttävää, koska pienellä puhelimella kaikki näyttivät samalta. Onneksi niitä opittiin tunnistamaan nimellä! Sovelluspelaaminen on muutenkin meille hiukan vierasta, mutta ainakin tämän pelin perusteella se vaikuttaa ihan mukavalta.
Noppia tässä pelissä on myös uusia, eikä ne myöskään ole tavallisia numeronoppia. Löytyy kolmea erilaista noppaa: sininen d12, joka on selkeästi tarkoitettu enemmän kaukotaistelijoille, koska se löytyi monelta kaukotaistelijalta. Oranssi d8 on tarkoitettu enemmän velhohahmoille, koska sen tulokset sopivat heille parhaiten. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, musta d6, joka on voimakkaille taistelijoille tarkoitettu. Noppia on yhteensä 12 (4 jokaista) ja ne on hauskasti jaettu hahmojen kesken hyökkäys- ja puolustusnoppiin.
Taistelumekaniikat olivat minusta hyviä. Niitä on vaikea selittää, ja se vaihtelee sankarien ja roistojen välillä. Hyvien: heitetään noppaa, lisätään kykyjen bonukset tulokseen ja laitetaan koneeseen. Tietokone laskee tuloksen itse. Pahikset: tietokone näyttää hyökkäys tuloksen ja sankari heittää noppaa ja vähentää tietokoneen tuloksesta. Hyvin yksinkertaista, ainakin minulle… Pieniä toukkeneitakin löytyy sopivasti! On efektejä tietenkin, kuten infektio (periaatteessa poison) ja terror (poison, mutta väsymyksellä). Sitten on myös väsymystoukkeneita, joita voi saada hyvin monesta asiasta, kuten käyttämällä kykyjä tai menettämällä terrorin avulla. Mutta hyvin vähän toukkeneita kuitenkin, jos verrataan muihin peleihin. Korttejakin on kivasti. On kykyjä, aseita ja varusteita ja siinä ne taisikin olla!
Minulle kykyjen ja aseiden tutkiminen on aina hauskaa, mutta erityisesti tässä pelissä, koska hahmojen päivittäminen on mukavaa! Kuten jo mainitsin, on kykyjä, joita saadaan tekemällä hahmon yksityisiä tehtäviä tasojen aikana. Sitten voi löytyä varusteita, joita voidaan tehdä sovelluksessa pelien välissä ja niitä voidaan saada myös pelissä, kun tappaa hirviöitä ja tutkii esineitä. On myös varusteosia, jotka löytyvät vain sovelluksesta ja ne pitää luoda siellä ja liittää aseisiin. Aseissa on myös se hyvä juttu, että ne ovat hahmospesifejä. Eli jos on vaikka nyt Ancestral Blade, niin ainoastaan Brynn voi käyttää sitä. Armoreissa on yleensä vaatimuksia siihen, kuka niitä voi käyttää. Niistä saattaa tulla riitaa ennen pelin alkua, koska kaikki voivat haluta saman armorin. Yleensä se kuitenkin menee siihen, että minä sanon sieltä parhaat (ja vien ennen muita parhaimman tietysti) ja valitaan sen mukaan. Taikajuomissa harvoin kuitenkaan on rajoituksia (3 oli maksimi per sankari) ja ne vain jaetaan meillä ainakin vähän erikoisesti.
Tason luonti oli aika jännää. Ensin sovelluksessa valittiin hahmot, joilla pelaajat halusivat pelata siinä tasossa ja aina oli yksi sankari, joka oli pakko ottaa mukaan, ja kaksi hahmoa piti jättää pois (enemmänkin jos on vähemmän pelaajia). Sitten on pieni matkustusosio, jossa kerrotaan tasosta ja on pieniä tapahtumia. Sitten päästään oikeaan peliin. Sovellus näyttää aloitusaseman, ja siitä pelataan eteenpäin. Saatetaan jopa purkaa alusta ja siirtyä toiseen! Musiikki on myös mainitsemisen arvoista, mutta ei siitä sen enempää. Musiikki kuitenkin toi hyvää tunnelmaa! Tasot eivät myöskään kestäneet kauaa. Lyhyimmät pelit kestivät 1-2 tuntia ja pisimmät max 5 tuntia. Eli yksi taso ei kestä kovinkaan kauaa!
Maasto pelissä oli aivan mahtava! 3D maasto oli ennenkuulumatonta ja se toi peliin syvyyttä! Se toimi tässä pelissä todella hyvin. Uskon, että äitini saattaa liittää siitä kuvan johonkin. Se oli niin näyttävää! Tarinakin oli aivan omaa luokkaansa! Jokaiselle hahmolle oli luotu tarina. Muutenkin maailmasta oli tehty Lore Book, jota kukaan ei kuitenkaan muistanut peleissä, mutta finaalissa se auttoi yllättävästi, ja oli muutenkin siistiä päästä kurkkaamaan Terrinothin historiaa ja heimoihin. Tarinankerrontakin oli mahtava ja hahmoille kerääntyi omia moraalejakin pelaajien valinnoilla. Ja tarina olisi voinut mennä monella eri tavalla, kuin mitä me sen pelasimme. Se on aika hyvä merkki siihen, että pelin voisi pelata uudelleenkin!
Peli käynnissä. Tässä näkyy, miten lauta alkaa rakentua korkeammalle pilareiden varaan. Kuva: Maija Mäki.
Seuraavaksi aion ränkätä sankarit oman mielipiteeni mukaan. Ja sankareissa on se hauskaa, ettei ne ole tyypillisiä sankareita siihen verrattuna, mitä yleensä heidänlaisensa ovat. Ränkkäykseen tulee vaikuttamaan kokemukseni hahmon kanssa, miten vahvaksi koen hahmon ja hahmon persoonallisuus tulee myös vaikuttamaan. Uskon myös, että se fakta, että pidän joistain pelityyleistä enemmän kuin toisista, tulee vaikuttamaan tulokseen. Tämä on myös tehty ennen toista osaa ja järjestys voi vaihtua pelatessa sitä. Ja kertauksena hahmot nimillä: Brynn, Galaden, Syrus, Vaerix, Chance ja Kehli. Pidemmittä puheitta mennäänpä katsomaan minun kuudettani eli:
6. Vaerix – parantaja lohikäärmehybridi. Tähän sijoitukseen tulen itse olemaan pettynyt. Olen hyvin kiinnostunut parantajahahmoista ja Vaerix oli hyvä sellainen! Hänellä oli hyviä kykyjä ja vahvoja hyökkäyksiä. Hän on kuitenkin hidas, eikä hänellä ole paljoa HP:ta. Hän on mystinen, mutta hänellä on hauskakin puoli. Minulle tulee kuitenkin vastaan se, että pääsin pelaamaan hänellä kerran, enkä siitäkään muista paljoa. Hän voisi varmasti olla top 3, jos minulla olisi kokemusta hänellä (kiitos erään toisen kirjoittajan, joka aina pelasi Vaerixilla). Eli hyvä hahmo ja mielenkiintoinen persoona, mutta hyvät hetket hänen kanssaan puuttuvat minulta. Ehkä seuraavalla kerralla saan hänelle tarkemman arvioinnin, jos pääsisin pelaamaan hänellä joskus.
Mennäänpä eteenpäin listassa viidenteen:
5. Kehli – kääpiösoturikemisti. Kehli saattaisi tämän hetken fiiliksellä olla viimeinen, mutta hänet pelasti kokemattomuuteni Vaerixin kanssa. Mutta nyt siis Kehlistä. Kehli on hidas, mutta voimakas soturi. Tai siis siltä se paperilla näyttäisi. Pelissä hän tuntui heikolta taisteluissa, mutta uskon, että se johtuu siitä, että hirviöt hyökkäsivät aika useasti hänen kimppuunsa. Eikä hänellä myöskään ole mikään paras puolustus. Hänellä kuitenkin on hyvät attribuutit, siitä bonusta. Hän oli se hahmo erään toisen kanssa, jota halusin ekana päästä pelaamaan. Mutta kävikin ilmi, ettei häntä ja yhtä toista saa pelattua ekassa pelissä. Hän ei minulle ainakaan ollut kovinkaan hyvä hahmo, mutta hänen persoonansa oli hyvä. Hän oli hauska ja vastuullinen henkilö, joka oli epäonnistunut menneisyydessään. Hänen persoonaansa on mukavaa päästä tutkimaan ja päivittämään, jottei hän tuntuisi näin kehnolta. Kokemustakin minulla on hänen kanssaan jonkin verran, eli aika sopivan paikan uskon löytäneeni hänelle minun kokemusteni mukaan. Hyvä persoona, mutta hiukan heikolta tuntuva sankari.
Seuraavana jonossa on neljäs sankarimme, eli:
4. Syrus – ihmisvelho feeniksin kera. Syrus on nopeammasta päästä hahmojen kesken. Hänellä on kuitenkin (kuten yleensä velhoilla) vähän elämää ja huono puolustus. Eli hänellä ei oikein uskalla mennä yksin, eihän? No, sekään ei ole totta. Tässä pelissä on aika tärkeää hajaantua ja kyllä Syrus siitä selviää. Hänellä on myös monia kykyjä, jotka parantavat sankareita. Hän hyökkää kaukaa aika voimakkaasti. Ja tiedän sen, että hän saa feeniksensä seuraavassa lisäosassa käyttöön ja se on aika hauskaa minusta! Hänellä ei ole tyypillistä velhon persoonaa kuitenkaan. Hän on ryhmän älykkäin, mutta myös se ryhmän vitsiniekka. Tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei kuitenkaan minun pelityylilleni sovi ja siksi on näin alhaalla. Jos tykkää velhohahmoista, tämä on oiva siihen! Ennen pelin aloittamista luulimme, että hän olisi tylsä kaukana taisteluista pysyttelevä velho, joka ei tekisi paljoa, mutta olimme väärässä. Hänhän teki aika paljon kaikkea! Silti minä en vain näe itseäni laittamassa häntä korkeammalle, mutta ymmärrän kyllä, jos joku pitäisi häntä ykkösenä. Onhan hän vahva hahmo ja hänellä on hauska persoona!
No kuitenkin, nyt pääsemme top kolmeen, ja kolmantena meillä tällä kertaa löytyy:
3. Brynn – voimakas lähisoturitaistelija. Brynn on hidas, mutta voimakas lähitaistelija. Hänellä on paljon elämää ja hyvä puolustus. Hän pystyy helposti auttamaan muita sankareita pulasta. Hänen taitonsa ovat hyödyllisiä monessa eri tilanteessa. Hänen persoonallisuutensa ei kuitenkaan ainakaan minulle jäänyt mieleen. Hän on prinsessa, tämän muistan, ja hän tuntuu olevan tarinan “päähenkilö”. Se johtuu siitä, että hänen ympärillään tapahtui suurimmat tapahtumat ja hän oli tärkeä henkilö Terrinothissa hänen vaikutusvaltansa takia. Hän on ehkä yksinkertaisin hahmo pelata, mutta päätöksissä hänen kanssaan pitää olla tarkka, niillä on paljon merkitystä. Hänestä minulla on kokemusta ja hän oli mielestäni hauska pelata. Mutta se syy, miksei hän ole korkeammalla on se, että olen paremmissa väleissä viimeisten kahden hahmon kanssa. Brynn voisi, kuten mikä tahansa hahmo, olla ensimmäisenä, mutta tämä on se, miten itse koen sen.
Eli viimeisenä kahtena on Chance ja Galaden. Toiseksi minulle tulee nyt tällä kertaa:
2. Galaden – haltijametsästäjä. Galaden oli ensimmäinen sankari, jota pelasin. Hän oli kauan lempihahmonikin, mutta se on muuttunut. Hän on voimakas, nopea ja hyvin puolustava hahmo. Hän voi myös maksimivoimissaan antaa hirviöille minkä tahansa efektin. Vaikuttaa siis voimakkaalta hahmolta ja niin se myös on! Jos siis tietenkin muistaa käyttää kaikkia hänen kykyjään. Hän oli tosiaan lempihahmoni siihen asti, kunnes sain hankittua kaikki hänen kykynsä. Sen jälkeen tahtoni pelata hänellä alkoi loppua, koska olen sellainen pelaaja, joka tykkää päivittää hahmoja. Eli voisi sanoa, että hänestä loppui pelattava minulla. Se ei silti tarkoita, etten pidä hänestä! Kyllä hänellä pelaaminen on todella hauskaa ja hänellä on pelityyli, josta pidän. Hänen persoonansa on myös erikoinen. Ei välttämättä lempparini, mutta hänessä on syvyyttä. Hänen sijoituksensa johtuu vain siitä, että hänestä loppui päivittäminen. Muuten hän olisi helppo ykkönen, koska todellakin pidän hänen pelityylistään ja kyvyistään ja se persoonakin on siedettävä korkealle pääsevälle hahmolla.
Mutta ensimmäiseksi tällä tuntumalla tulee:
1.Chance – varas-kissa. Chance oli toinen niistä hahmoista, joita halusin heti alussa pelata, mutta en päässyt pelaamaan, koska hän ei ollut vielä mukana pelissä. Hän on nopea ja hänellä on sopivasti elämää. Aluksi hän tuntui heikolta, ja hän päätyikin inhokikseni alussa. Mutta kun hänelle alettiin hankkimaan taitoja, hänestä tuli paljon voimakkaampi ja hyvä taisteluissa. Hänen designinsa on myös aivan mahtava. Kissa varkaana, onko mitään luovempaa hahmoa? Hänen persoonansa on mitä on, mutta design, hyvät kokemukset ja pelityyli kantaa hänet todella korkealle. Myös se tarina, että hän nousi inhokista lempparikseni auttaa häntä sijoituksessa, kun mietin kahden viimeisen välillä. Ja hänen lisäosakykynsäkin on minusta mielenkiintoisin tai ainakin mieleenpainuvin. Olen käynyt kaikki kyvyt läpi, ja Chancen kyvyt ovat ainoat, jotka jäivät mieleen. Ymmärrän myös, jos joku ajattelee Chancen huonoimmaksi, koska siltä minustakin tuntui, mutta kokeilemalla ja päivittämällä hän nousi huippuhahmoksi.
No kuitenkin, kun kaikki asiat otetaan huomioon: hyvä 3D-lauta, mahtava tarina, hyvät hahmot, hyvin toimiva sovellus, hauska tapa päivittää hahmoja, sopiva aika peleissä ja niin paljon hyviä puolia, on pakko antaa puhdas 10. Ei vain tule mitään mieleen mikä olisi negatiivista. Enpä tiedä, voinko samaistua muiden mielestä huonoihin asioihin pelissä, mutta katsotaan! Olen eka kirjoittaja, enkä tiedä mitä muut kirjoittavat. Toivottavasti kerroin tarpeeksi pelistä!
Maija – jonka kännykkään pelisovellus ladattiin, ja joka siten ohjasi pelin kulkua ja joka pelasi pääsääntöisesti lohikäärmehybridi Vaerixia
Tämä oli varsin kallis pelihankinta, mikä mietitytti aluksi, sillä peli perustuu sovelluksen käyttämiselle. Ilman tuntumaa sovelluksen kanssa pelaamiseen tuntui, että hankinta on jonkinlainen riskisijoitus, sillä ei olisi varmaa, pitäisimmekö pelaamisesta ainoastaan sovelluksen kautta. Pelilaatikko oli kuitenkin suunniteltu kovin kauniiksi ja näyttäväksi ja tiesimme, että peli edustaa sellaista fantasiagenreä, josta yleisesti ottaen pidämme. Joten pakkohan se oli lopulta alennuksesta hankkia!
Ensimmäinen ilta meni sääntöjen selailuun ja osien rakenteluun. Pelilauta on oivaltavasti kolmiulotteinen, mikä tarkoitti, että monia laudan osia piti rakentaa ennen seikkailun aloittamista. Tämä vei aikaa, ja meinasi välillä tuskastuttaa, vaikka rakentelu sinänsä oli ihan hauskaa. Osat on tehty paksusta pahvista, ja kestävät aika hyvin rakentamista ja käyttöä, mutta joissakin osissa on pitkiä ja ohuita siivuja, jotka todennäköisesti eivät tule kestämään aikaa. Ainakin toistaiseksi osat ovat meillä kuitenkin kestäneet ihan hyvin koossa. Peliin kuuluu paljon erilaista nippeliä ja nappelia, ja hienot hahmokortit, joista saa mukavan tuntuman pelattaviin hahmoihin.
Boksin sisältöön tutustumista, tässä on jo rakennettu pelilaudan osaset valmiiksi. Kuva: Maija Mäki.
Pelin vahvuus on minusta sen voimakas tarinallisuus ja se, että pelihahmot ikään kuin heräävät eloon pelin kuluessa. Niihin syntyi minusta voimakkaampi yhteys kuin yleensä lautapelien hahmoihin, niihin kiintyi ja niiden kohtalosta oli kiinnostunut. Aloitin pelaamisen lohikäärmehybridi Vaerixilla, enkä lopulta halunnut vaihtaa sitä muuhun hahmoon. Minusta tuntui, etteivät muut osaisi tehdä hahmolle sopivia päätöksiä pelin aikana, ja hahmo saattaisi muuttua sen myötä ”vääränlaiseksi”. Olin myös kiinnostunut Vaerixin taustatarinasta ja siitä, miten se alkoi avautua seikkailujen myötä. Jossain välissä muut halusivat kuitenkin kokeilla myös Vaerixia ja silloin taisin pelata Kehlillä ja Brynnilläkin varmaan kertaalleen. Mutta palasin silti takaisin Vaerixiin heti kuin mahdollista 😀 Hahmovalinnoista tuli meillä välillä kiistaa, mutta lopulta pelasimme aika uskollisesti ”omillamme”. Hahmovalinta heti alussa saattaa siis olla kovin merkityksellinen!
Pelisovellus toimi yllättävän hyvin. Kokeilimme ensin tabletin käyttöä, mutta siinä oli jokin bugi, eikä tiettyjen toimintojen tekeminen onnistunut. Käytimme sitten kännykkääni, mutta peli on hiukan haastava kännykän kokoiselle laitteelle. Osa teksteistä on kovin pieniä, ja varsinkin hirviöhahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Mutta kännykässä peli ei tiltannut kertaakaan ja sen käyttö oli aika sujuvaa. Minä ja Ahti jaksoimme lukea ja seurata juonen käänteitä, Juha tuntui keskittyvän lähinnä tasojen läpäisemiseen. Sivuseikkailut olivat mielenkiintoisia, sillä niissä usein keskityttiin jonkun tietyn hahmon tarinan kuljettamiseen. Pelissä voi myös määritellä vaikeusasteen, me pelasimme useimmiten tavallisella tasolla. Seikkailun alkupään jossakin pelissä hävisimme tehtävän niin selvästi, että mietimme, pitäisikö siirtyä helppoon tasoon. Mutta oli myös toisaalta hauskaa, etteivät kaikki pelit olleet kovin helposti selvitettävissä. Joissakin peleissä piti myös tehdä muistiinpanoja ja ratkaista päättelytehtäviä: ne olivat hauskoja ja niitä olisi voinut olla enemmänkin!
Minulle pelissä on merkityksellistä myös se, miltä peli näyttää ja tuntuu pelata. Tässä tämä peli on aivan huippulaatua. Kolmiulotteinen maailma on hieno ja sitä on hauska rakentaa pelin aikana eteenpäin. Pelin grafiikka on kaunista ja fantasiamaailmaan sopivaa. Hahmot ovat monipuolisia ja moniulotteisempia kuin ehkä yleensä tällaisessa genressä. Hahmot voivat myös seikkailla fyysisesti monipuolisella tavalla pelilaudalla: he voivat kiipeillä ja hyppiä, tutkia vaikkapa puita ja kaivoja sekä arkkuja ja kirjahyllyjä. Hahmoille löytyy tietenkin kaikenlaisia päivitettäviä varusteita ja kykyjä. Onneksi Ahti on innokas hahmojen kehittäjä, sillä siihen oma kärsivällisyyteni ei ehkä olisi riittänyt. Nyt saimme rakennettua voimakkaita hahmoja, joiden avulla selvisimme hyvin koko monipolvisen seikkailun läpi. Loppujen lopuksi pelasimme pelin aika intensiivisellä tahdilla läpi ja jäi olo, että tätähän voisi jatkaa vaikka samantien. Se, mitä jäin pohtimaan on pelin tiukka sitoutuminen sovellukseen. Peli ei ehkä ole muiden lautapelien tavoin pelattavissa ”ikuisesti”, sillä sovellus ei välttämättä toimi aina. Siksi olisi ollut hienoa saada mukaan myös manuaali, jolla peliä voisi pelata ilmankin sovellusta. Pelin monimutkaisuus ei ehkä mahdollista tätä, mutta se on ainoa heikkous, jota itse jäin pohtimaan ja siksi annan tälle pelille arvosanaksi 9/10. Muutoin peli oli todella immersiivinen kokemus, jossa seikkailu todella tuntui ja hahmoihin kiintyi. Pelin laajennusosa, The Betrayer´s War, on tietenkin jo hankittu…
Juha –
Jahas, tämmöinen näkemys tulevaisuuden lautapelistä…ilman lemmon äppiä ei voi näemmä näitäkään enää pelata. Ja se itseasiassa tekeekin pelistä hieman kyseenalaisen. 50-vuotta vanhaa Monopolia tai 30 vuotta vanha HeroQuestia voi pelata edelleen tänään aukottomasti…voiko tätä pelata 50 vuoden päästä?
Itse pelasin hahmoja Brynn, Cyrus, Kehli ja Chance. En kait samaistunut keneenkään riittävästi, jotta olisin sitoutunut yhteen tiettyyn. Itse pelilauta oli 3-ulotteinen, joka rakentui sitä mukaa kun peli eteni. Ja kun huomasimme että aloituspala oli sijoitettu pöydälle hankalasti, jouduimme siirtämään koko hoitoa, jotta laajennukset mahtuisivat pöydälle. Näin ei pääse HeroQuestissa tapahtumaan… Mutta muuttuva pelilauta toi myös tiettyä jännitettä, koskaan ei tiennyt minne peli lähtee rakentumaan. Hahmot olivat erilaisia ja niitä pystyi kehittämään. Itse en tosiaan perehtynyt niin syvällisesti, että jonkin hahmon kehittäminen olisi ollut sydämenasia, joten sain aina valmiit hahmot pelattavakseni. Olihan tämä ihan viihdyttävää ajankulua ja se kait näiden päätarkoitus on.
En oikein syttynyt äppiavusteiselle pelaamiselle, olisiko peli voinut toimia perinteisenä lautapelinä ja yhtä hyvin? Oli tämä kuitenkin parempi kuin Sword & Sorcery, mutta ei lähelläkään HeroQuestia, joten arviointi sijoittuu noiden puoleen väliin eli 8/10.
En ole mitenkään erityisesti vampyyrifani, mutta nyt sattui edellisten kirjojen jatkoksi lukulistalle uusi vampyyrifantasia: Vampyria -sarjan avausosa Pimeyden hovi. Tekijä on ranskalainen Victor Dixen, joka leikittelee tässä sarjassa vaihtoehtohistorialla, jossa aurinkokuningas Ludvig XIV on muutettu vampyyriksi. Muutaman sadan vuoden päästä vampyyrikuningas hallitsee edelleen Vampyrian valtakuntaa, jossa aateliset elävät kuolemattomina vampyyreina ja rahvas tarjoaa heille vertaan. Kirjan takakansi on lupaava, ja odottelin sen perusteella tummasävyistä romantasiaa kiehtovassa vampyyritodellisuudessa. Tämä uutuuskirja onkin mainittu yhtenä esimerkkinä tämän hetken suositusta viihdekirjallisuuden lajityypistä, romantasiasta.
Kovin pitkälle ei tarvinnut lukea, kun olin jo enemmän ärtynyt kuin odottavainen kirjan suhteen. Heti ensi alkuun ärsyynnyin kirjassa käytetystä aikamuodosta: kaikki tapahtuu preesensissä, juuri nyt. Luullakseni tällä on tavoiteltu kirjalle kovaa ja kiihkeää rytmiä, kun enemmän tai vähemmän verisiä tapahtumia vyörytetään eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että tämän aikamuodon käyttö luo mielestäni ainoastaan huonolla tavalla lapsellisen vaikutelman. Juoni lähtee liikkeelle, kun nuori nainen, Jeanne, menettää perheensä vampyyrien käsissä, ja päätyy itse valehenkilöllisyyden turvin kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Hän esiintyy aatelisena, Diane de Gastefrichena, pyrkien salaamaan todellisen taustansa. Samalla Jeanne janoaa kostoa vampyyreille, jotka tappoivat hänen perheensä. Jossain vaiheessa käy ilmi, että myös perheen jäsenet ovat olleet kapinallisia, jotka ovat vastustaneet vampyyrien valta-asemaa.
Niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, jatkan salaista taisteluani yön valtiaita vastaan: vapaus tai kuolema, ikuisesti, se on mottoni, jonka nimeen vannon!”
Sisäoppilaitoksen ja siellä opiskelun kuvaus muistuttaa jossain määrin Harry Potterin vastaavaa, ja vaikuttaa myös kirjoitustyylin osalta siltä, että kirja on suunnattu varsin nuorelle lukijakunnalle. Tapahtumia on paljon, mutta henkilöhahmoihin ei syvennytä, ja itseäni harmittaa eniten se, että varsinainen vampyyrivaltakunnan kuvaus on todella vähäistä. En vain pääse kiinni tuohon maailmaan, sillä kaikki aika kirjassa menee erilaisten juonenkäänteiden melskeissä. Vampyyrit melskaavat tahoillaan ja kostonhimoinen Jeanne on myös varsin brutaali käänteissään.
Romantasialle tyypillistä romantiikkaa ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole käytännössä lainkaan. Yksi vampyyriaatelisista on ihastunut Jeanneen, mutta tätä ei heppu kiinnosta lainkaan, ja sitä myöten myöskään lukija ei saa vampyyri-ihastuksesta mitään irti. Ylipäätään hahmoille ei ole saatu kehittymään oikein mitään tunteita, pois lukien Jeannen kostonhimo, jota toistetaan luvusta toiseen. Lukijana ei oikein jaksa kiinnostua silloin kenestäkään, eikä veriroiskeet tämän takia myöskään säväytä. Ehkä kirjaa on tehty tv/elokuvatuotanto mielessä, ja se varmaan saattaisikin toimia paremmin sellaisena. Kirjana tämä on kyllä aivan mitäänsanomatonta huttua, joka ei jätä muistijälkeä lukijaansa. Harmittaa oikein hyvän perusidean tuhlaaminen tällaiseen tauhkaan.
Vuoden ensimmäinen kirja oli osaltani täysi floppi ja annan arvosanaksi vaivaisen 1/10.
Peli: Sword & Sorcery: Darkness Falls (2018) Julkaisija: Gremlin Project ja Ares Games Pelisuunnittelu: Simone Romano ja Nunzio Surace
Pelaajat: Maija, joka luulee olevansa pelinjohtaja, mutta on kuitenkin tarinankuljettaja sekä Auriel, haltijavelho Ahti, joka on oikeasti pelinjohtaja, Leagon jousiampuja-haltija ja Thorgar kääpiöparantaja sekä edelleen ainut, joka on lukenut säännöt kunnolla Juha, joka pelaa Ecarusta, ihmisritaria sekä Shaeta, salamurhaaja-varasta
Loppusyksyn aikana päätimme lähteä pelaamaan läpi mielenkiintoiselta vaikuttavaa lisäosaa, Darkness Falls. Pelissä on paljon tarkkuutta vaativia yksityiskohtia, ja pelinjohtajan roolissa tutustuttavana on paitsi pelitilanteiden aloitusasetelmat kertova Storybook, myös varsinaisen pelin vaiheita avaava Book of Secrets. Sword & Sorcery -maailmalle tyypillisesti erilaiset nippulat ja nappulat pitää asetella alussa huolellisesti, joten pelin alkuvaiheisiin kannattaa paneutua kunnolla. Lisäksi erittäin toivottavaa on, että kampanjamuotoisessa pelissä peliä ei tarvitsisi aina paketoida takaisin pakkaukseensa, vaan sen voisi pelata taso toisensa jälkeen läpi samalla pöydällä. Aika kauan S & S meidän olohuonettamme koristi, kun tämän lisäosan läpi kahlasimme…
Go no further, the town is cursed! When the dead rise from their graves, there is no place for the living. Run, you fools!”
Olimme omaksuneet aiemman pelin perusteella S & S -pelimaailman perussäännöt ja tuntui, että tämä peli lähti etenemään jouhevasti. Tällä kertaa pidin aivan erityisesti juonenkuljetuksesta ja pelin tarinallisista osuuksista, sillä ne tukivat hienosti itse pelikokemusta. Mukana on niin vampyyrejä kuin ihmissusiakin, ja monenmoista juonen käännettä ja arvoitusta selvitettävänä. Tehtävät ovat sankareille vaativia, eikä tasojen läpäiseminen ole mitenkään itsestäänselvää. Tämä lisäosa onkin tarkoitettu sankareille, joiden soulrank on IV-VI, joten sankarihahmojen tulee olla suhteellisen voimakkaita näistä tehtävistä selviytyäkseen. Pelissä on myös useita vaihtoehtoisia juonia, joten se soveltuu moneen pelikertaan ja vaikkapa useammankin kampanjan kohteeksi. Peli on kokonaisuutena vaativa, mutta saimme mielestäni tällä kertaa hyvän pelivaihteen päälle ja seikkailusta muodostui kivasti toimiva pelielämys. Lisämausteena tarinaan oli sijoitettu ajoittain viittauksia muihin fantasiaklassikoihin (kuten tuossa yläpuolen lainauksessa…), mikä aiheutti naureskelua ja hymähtelyä peliseurueessamme.
Erityinen plussa on pelin grafiikka: pelilaudat ovat kauniita ja kuten olen jo ennenkin maininnut, pidän peleistä, joissa on yksityiskohtaisuutta ja monenmoista pientä hypisteltävää. Näitä yksityiskohtia tässä pelimaailmassa todella riittää, joten minulle tämä osoittautui varsin viihdyttäväksi pelikokemukseksi!
Arvosana: 9/10.
Ahti:
Ensinnäkin, äiti luulee olevansa pelinjohtaja vain, koska lukee näitä Book of Secretsejä, mutta pelatessa on ihan muualla henkisesti. Minä olen aina läsnä ja teen suunnitelmat ja pysyn laskuissa ja kyvyissä mukana, koska olen valppaana ja ”kuljetan pelejä”.
Mutta siis tästä lisäosasta. Edelleen säännöt ovat hiukan hakusessa ja luuranko vihollisten respawn-kyvyt useasti unohtuvat. Pelissä on kuitenkin hauska teema, vampyyrit, luurangot, ihmissudet ja muut. Pääpahis on myös ylivoimainen, mutta erikoisten suunnitelmien avulla hänestäkin selvittiin. Vaikeudeltaan peli oli meille helpohkoa, koska unohdimme yhden merkittävän taistelusäännön. Joissain yksittäisissä tasoissa kuitenkin oli ongelmia, mutta kyllä niistäkin selvittiin. Viholliset olivat minusta hauskoja, mutta luurankojen kyvyt useasti unohtui, ja se kaduttaa nyt jälkeen päin. Palkintoja ja kokemuspisteitä tuli liikaa mielestäni. Hahmoilla oli aina ongelmia kullasta, koska kaikki kulta-tokenit oli jo hallussa. Sama kävi kokemuspisteille, koska niihinkin piti ottaa muita tokeneitä muistuttamaan. Taistelut muuttuivat erittäin hauskoiksi ja pitkiksi, koska aina laskettiin viisi plus kaksi plus poison plus kontrollointi miinus vahvuus ja milloin mitäkin. Niiden laskussa piti olla terävänä ja läsnä, siksi nimesinkin itseni pelinjohtajaksi. Sanon itseäni pelinjohtajaksi myös koska aina, kun TV oli päällä, minun piti muistuttaa heräämään siihen hetkeen pelaamaan, eikä möllöttämään aivottomasti TV:tä.
Koirienkin kanssa piti olla varovainen, yksi hännän heilautus ja BOOM, koko lauta olisi sekaisin. Väliajat kuitenkin olivat vielä pahempia, koska siinä riski oli suurempi. Monet nappulat myös tippuivat, kun koiramme Riitu käveli ohi ja nappulat tarttuivat siihen. Onnistuimme kyllä pitämään koirat poissa pelilaudan läheltä, mutta kerran ne saivat pöydän sekaisin. Koiramme Pommi, kun se oli pesty ja sai siitä pesuhepulin, juoksi täysiä pelialuetta päin ja koko peli meni sekaisin. Minä jouduin korjaamaan, koska mahtava muistini auttoi muistamaan kaikkien asioiden paikat.
Täysin viattomalta näyttävä Pommi-koira, joka sekoitti kertaalleen vaativan lautapelimme. Kuva: Maija Mäki.
Tarinaan oltiin jälleen panostettu ja sitä oli hauska seurata. Pelimekaniikat vain ovat hiukan liian haastavia edelleen. Kaiken kaikkiaan, uskon, että pystyisin antamaan 9, mutta meidän sekoilujen takia se on jäänyt hampaankoloon ja annan sen takia 8/10.
Peli alkoi Storybookin alustuksella ja kun teksti alkoi lauseella ”And it is I, his Chronicler…” ja jatkui itselleni hyvin tutulla sisällöllä, heristin korviani. Ollaan aran asian äärellä: kyseessä on kaikkien aikojen mahtavimmasta fantasia/barbaari-elokuvasta lainatuista laineista eli Conan Barbaarista. Tämmöinen lähestymistapa nostaakin rimaa heti, Conania ei tule sekoittaa kevyin perustein ihan mihin tahansa viihteeseen.
Tarinaa oli huolella kehitetty ja kerrontaan panostettu. Kirjaksi tai sarjakuvaksi kehitettynä voisi olla jopa toimiva. Pelilauta ja sen toimivuus sekä nappuloiden kanssa pelaaminen oli edelleen haastavaa. En näe, että nappuloiden pyörittäminen ja sählääminen niiden kanssa on tämmöisessä pelissä relevanttia ja koska ei päästy Conan-lainauksen edellyttämälle laatutasolle, joudun sanomaan ”Crom!” ja antamaan tälle 7,5/10.
Peli: HeroQuest: Rise of the Dread Moon (2023) Julkaisija: Avalon Hill ja Hasbro
Pelaajat: Ahti, joka pelaa Haltijaa, Kääpiötä sekä Rogueta Maija, joka pelaa pelin pahaa pelinjohtajaa, Zargonia Juha, joka pelaa Barbaaria, Velhoa ja Ritaria
Maija:
HeroQuest -pelisarja jatkaa kasvuaan ja uuden lisäosan julkaisua odotellaan meillä aina yhtä innokkaasti. Uusin tuoteperheen lisäosa Rise of the Dread Moon tuo mukaan uuden seikkailijahahmon, Ritarin. En oikein innostu tästä uudesta hahmosta, sillä se on minusta tylsähkö ja kovin perinteinen sankarihahmona. No, joka tapauksessa se napattiin mukaan, sillä muut halusivat kokeilla hahmon toimivuutta pelin aikana.
Pelin seikkailuihin ja taustatarinaan on tällä kertaa panostettu varsin mukavasti, ja erityisesti pelin tarinallinen osuus oli minusta onnistunut. HeroQuest ei perinteisesti tarjoa mitään kovin monimutkaista juonikuviota, mutta nyt pelin aikana muodostui mielestäni mukavasti seurattava ja mielenkiintoinen tarina. Myös monet pelilliset erikoisuudet olivat hauskoja ja hieman totutusta poikkeavia osuuksia, mukana on muun muassa salainen lisähuone ja monenlaisia jekkuja sankareiden päänmenoksi.
Koska pelaamme jonkinlaista päättymätöntä kampanjaa, niin sankarit ovat jo todella kehittyneitä ja voimakkaita hahmoja, joilla erilaisia aseita ja varusteita on riittämiin. Vastustajien vaikeustaso olikin tässä minusta liian helppo, varsinkin kun sankareita pelaavat Ahti ja Juha ovat oikeita strategianluonnin mestareita. Ehkä seuraavan lisäosan parissa joudun soveltamaan itse vaikeustasoa korkeammalle, jotta saamme sankareille kunnon vastuksen. Vaikeimpana lisäosana muistelemme edelleen Frozen Horror -peliä, jossa sankareilla oli ajoittain todellisia vaikeuksia selviytyä tasoista eteenpäin. Tällä tavoin haasteellinen Rise of the Dread Moon ei ollut, mutta hyvää ja luotettavaa HeroQuest-peliviihdettä se mielestäni kuitenkin meille tarjosi. Seuraavaa lisäosaa odotellaan jo! Ennakkotilauksia on jo tehty…
Arvosana: 8/10
Ahti:
HeroQuest, peli, jonka lisäosia odotetaan aina innokkaina. Rise of the Dread Moon, yksi minun lempipeli, jollei paras HeroQuest-seikkailu. Lisäosaa oltiin odotettu ja tutkittu etukäteen, mitä se sisältää. Ritaria odotettiin kaiken eniten, uusien sankareiden tutkiminen ja strategioiden pohtiminen on ihanaa. Artefaktit ja varusteet olivat vähän mitä olivat, mutta potion craftaaminen oli suuri yllätys, koska se oli mekaniikka, jollaista ei aiemmin ole tullut vastaan. Sen tutkimista odoteltiin, mutta se oli pettymys. Potioneja yleensä vain löydettiin jostain, tai jos löysi aarteista kukkia. Kukista taas pystyi valmistamaan potioneja. Uudet hirviöt olivat aluksi pelottavia, koska niillä oli loitsuja. Hirviöt olivat kuitenkin pelatessa ihan sopivan haastavia. Ei myöskään tullut pelkoa uusista hirviöistä huoneen takana (tarkoittaen Frozen Horroria ja sen jetejä). Erityisesti minusta hauskimpia olivat Dread Cultistit, koska ne kuolivat joka kerta yhdestä kerrasta, eikä äiti pahiksena päässyt käyttämään niitä kunnolla. Huonekalut sekä tokenit olivat hyvin suunniteltuja ja hyödyllisiä kampanjassa.
Pelin tehtävät olivat paremmasta päästä olevia. Nyt kun hahmoja oli sen verran paljon, useasti myös hajaannuimme joukkoihin: Haltija, Barbaari, Rogue ja Kääpiö, Ritari, Velho. Tarinan kerronta oli myös toteutettu ihanalla tavalla, eikä sitä voi olla huomaamatta. Tehtävät olivat kyllä joskus liian helppoja, kun hahmoja on tulossa vielä lisää. Uskon, että äitini tekisi tehtävistä vaikeampia, esim. antaen hirviöille lisää voimaa, elämää, määrää tai jotain. Mutta sitä kannattaa harkita vasta, kun sankareita tulee yli 5, tai kun sankareilla on liikaa tavaraa, ja he ovat ”voittamattomia”. Parannusjuomia tuli kuitenkin käytettyä useampaan kertaan Roguella erityisesti, koska hänellä on huono puolustus ja vähän elämää. Innolla odotan seuraavaa lisäosaa, jossa tulee Munkki-hahmo. Tämä hahmo tulee varmaan minulle pelattavaksi, koska hän vaikuttaa monimutkaiselta hahmolta. Sitten pitäisi tulla Prophesy of Telor -lisäosa, jossa tulee hahmo nimeltä Warlock, se taas tulisi isälle.
Peli oli hauska ja upeasti toteutettu, minun ehkä jopa lempiosani, kaiken kaikkiaan en ymmärrä äidin kriteerejä ja annan harvinaisen 10/10.
Juha:
Ahh….suosikki seikkailupelini jatko-osa. Varmaan selvää jo aiempien kirjoitusten pohjalta, että kaikkien aikojen suosikki-lautapelini on HeroQuest ja erityisesti se versio, jota pelasin jo yli 35 vuotta takaperin ensimmäisen kerran. Täysi 10 sille.
Nyt on pelilaudalla ”sarjan” seitsemäs osa. Olemme siis pelanneet nuo kuusi aiempaa versiota ja ehkä palaamme niiden osalta vielä. Hahmot, jotka nyt ovat mukana ovat edellisten versioiden johdosta ”kehittyneet” ja aseita, suojamekanismeja, rohtoja ym. on jo yllin kyllin kullekin…paitsi ritarille; uudelle lisäosan mukana tulleelle hahmolle, joka päätyi minun pelattavaksi. Hahmo tosin oli aika voimakas jo lähtökohtaisesti ja hahmolla oli erillisiä ritarikykyjä, joita pystyi hyödyntämään tiukan paikan tullen. Pelissä oli 10 eritasoista seikkailua ja niistä kaikista selvittiin ilman (pahempia) tappioita.
Pitkälle on tultu alkuperäisestä versiosta ja muutos pelissä on huimaava. Tarinaan on panostettu, vihollishahmot ovat entistä hurjempia, uusia aarteita, loitsuja jne… Koko pelisarjan kehittyminen onkin mielenkiintoista itsellään ja lisäosiakin on tulossa, joten saa nähdä miten pitkälle näiden kanssa vielä päädytään. Erityisesti mietityttää, että miten alkuperäiset 4 hahmoa pärjäisivät, jos peli aloitettaisiin tyhjältä pöydältä. Viholliset ovat entistä voimakkaampia, mutta niin ovat hahmotkin, joten kehittyminen on siinä mielessä tasavertaista. Tämä on myös mielestäni pelin jatko-osien heikkous: ”enemmän on enemmän” ei toimi aina ja hieman mielessä siintääkin ajatus, että pärjätäkseen pelimarkkinoilla, on vastattava tuleen samalla mitalla, kun vastassa on mm. Talisman, Sword & Sorcery, Descent jne, mitä eri yhtiöt nyt maailmalle tuuttaavatkin. Tähän perustuu näkemykseni alkuperäisen osan ylivoimaisuudesta; peruslautapeliä ilman turhia krumeluureja.
Ei tämä silti huono ollut, vaan oikein hyvin mukaansa tempaavaa peliviihdettä ja koska ykkösosa on täyden kympin peli, niin nämä jatkikset eivät tietenkään saa samaa. Tälle annan 8,5/10.
Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023) Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen Kustantaja: Tammi Lukija: Maija
Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.
Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”
Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.
Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”
Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.
Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.
Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.
Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”
Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…
En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!
Pure mua, arvosana 10/10. Peto irti, arvosana 9/10.
Kirja: Onnettoman lopun balladi (The Ballad of Never After) Kirjoittaja: Stephanie Garber Kustantaja: WSOY 2023 Suomentaja: Kaisa Kattelus
Lukija: Maija
Syksyn mittaan olemme pelanneet useita lautapelejä, kirjoja on luettu ja elokuviakin katseltu jonkin verran. Emme vain ole saaneet aikaiseksi kirjoittaa niistä. Ainakin pari lautapeliarviota on seuraavaksi tuloillaan, mutta aloitetaan nyt tästä kirja-arviosta.
Lähtökohtaisesti pidän teoksista, joissa leikitellään perinteisten satujen ja myyttien kustannuksella. Elokuvista mieleen nousee ainakin Shrek-sarja, lastenkirjoista Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa, ja sarjakuvien puolelta ikiaikainen suosikki on tietysti Neil Gaimanin Sandman. Hyllyjemme perukoilta löytyy myös roisimpi sarjakuva Pieni, pieni punahilkka, jonka on taiteillut salaperäinen taiteilijanimi Markiisitar de Helmer. Eipä siis ihme, että päädyin lukemaan myös tätä nuorille aikuisille suunnattua fantasiakeitosta.
Hän oli mennyt naimisiin prinssin kanssa, hän oli ennustuksen osa, ja juuri nyt hän etsi maagisia kiviä, jotka saattaisivat muuttaa koko maailman kohtalon. Tietysti hänestä kerrottaisiin tarinoita – kerrottiin jo nyt – mutta hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, että nuo tarinat olivat suuria, että ne olivat osa historiaa, joka parhaillaan muovautui. Toisin kuin muutamilla tuhoon tuomituilla hahmoilla, joita hänen ympärillään pyöri, hänellä oli kuitenkin mahdollisuus löytää tarinalleen onnellinen loppu.”
Onnettoman lopun balladi on toinen osa Stephanie Garberin kirjoittamaa romanttista fantasiasarjaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Olipa kerran särkynyt sydän (Once Upon a Broken Heart). Lukaisin sen jo jokin aika sitten, ja muistikuvieni mukaan teos oli melkoisen nopealla tahdilla etenevä sekava vyyhti, josta en erityisemmin pitänyt. Tuossa ensimmäisessä osassa tarina polkaistaan liikkeelle pidäkkeettömällä vauhdilla. Kirjasarjan päähenkilö Evangeline Fox ajautuu vaikeuksiin tehdessään sopimuksen kuolemattoman Kohtalon; kauniin, mutta äärimmäisen ovelan Herttaprinssin, Jacksin, kanssa. Ensimmäisessä osassa sattuu ja tapahtuu siihen malliin, että en oikein päässyt kiinni juoneen, hahmoihin tai fantasiamaailmaankaan. En ole lukenut samaan maailmaan sijoittuvaa aikaisempaa Garberin sarjaa, Caraval-trilogiaa, joten tämä saattoi vaikuttaa lukukokemukseen. Silti kirjojen pitäisi mielestäni toimia itsenäisesti. Ensimmäisen osan yleinen sekavuus ja erikoisen epäloogiset juonenkäänteet saivat epäilemään, kannattaako toista osaa lähteä lukemaan.
Sarjan ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin helppolukuinen, joten toisenkin osan saattoi ajatella sopivan iltalukemiseksi sänkyyn, unen ja valveen rajamaille. Onnettoman lopun balladi jatkaa Evangelinen tarinaa, mutta tämä osa keskittyy Herttaprinssin ja Envangelinen räiskähtelevään suhteeseen. Mukana pyörivät myös aikaisemmat sulhot, nyt vampyyriksi muuttunut Luc, sekä Apollo, joka on tällä kertaa kirottu jahtaamaan Evangelinea Jousimies ja kettu -sadun tapaan. Tässä toisessakaan osassa juonenkäänteissä ei säästellä, mutta kokonaisuutena se ei ole yhtä sekava kuin ensimmäinen osa. Samalla lukija saa tietää enemmän Jacksin menneisyydestä, mikä tekee kylmän kalseasta, mutta tietenkin hurjan komeasta ja vastustamattoman viehättävästä Kohtalosta astetta mielenkiintoisemman hahmon.
Kirjan juoni on kyllä varovaisestikin arvioiden melkoista höttöä, mutta tällä kertaa en lukijana pudonnut täysin kärryiltä. Juoni tiivistyy salaperäisen Uljastokaaren avaamiseen (Evangeline on luonnollisesti avain tähän) ja sen seurauksiin. Loppuhuipennus kääntää hahmojen perusasetelmaa sillä tavoin, että kyllä se kolmaskin osa pitää vielä lukea… Tämä kirjasarja tavoittelee omalla tavallaan supersuositun Acotarin (Sarah J. Maasin Valtakunta -sarja, A Court of Thorns and Roses) kuumottavaa tunnelmaa, mutta aivan tähän intensiteettiin se ei valitettavasti yllä. Tämä toinen osa on kieltämättä kuitenkin varsin vetävä oman genrensä edustaja, varsinkin kun juonikikkailussa on tyydytty selkeämpään kuvioon. Arvosanaksi annan Onnettoman lopun balladille 8/10.
Kirja: Sang Kirjoittaja: Elina Pitkäkangas Kustantaja: WSOY 2022
Lukija: Maija
Tartun melko usein nuorille suunnattuun kirjallisuuteen. Välillä ajatuksenani on löytää jotain mielenkiintoista luettavaa omille lapsille, välillä luen tätä kirjallisuuden lajia puhtaasti omasta kiinnostuksesta. Elina Pitkäkankaan Sang kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Lukukokemuksena se ei oikeastaan tunnu YA-romaanilta, eli kirjalta, joka on pääasiassa suunnattu nuorille aikuisille. Sen teemat eriarvoisuudesta ja vallankäytöstä ovat voimallisia, ja niitä on käsitelty varsinkin kirjan loppupuolta kohden melko rankasti ja väkivaltaisesti. Mielestäni kirja sopiikin ehkä parhaiten lukioikäisille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille, mutta yläkouluikäiselle pojalleni en sitä vielä suosittelisi.
Samalla tavoin kuin tämä romaani tietyllä tapaa pakenee nuorten kirjallisuudelle tyypillistä kategorisointia, on sen maailmakin jotain muuta kuin perusfantasiaa. Se on oikeastaan scifin, fantasian ja historiallisten romaanien mielikuvituksellinen sekoitus. Vahvimmillaan romaani mielestäni on miljöön ja tunnelmien kuvailussa. Itäistä Fusangin maailmaa kuvataan niin monimuotoisesti ja rikkaasti, että se tuntuu todelliselta.
Kirjan päähenkilö on nuori mies, Kong Dawei, joka työskentelee bianfuna, salakuljettajana. Onnettomien sattumien kautta hän päätyy Valkoisen Tiikerin klaanin julman valtiattaren palvelukseen eteläiseen pääkaupunkiin. Hän menettää vapautensa, mutta säilyttää yhteyden Qiu-haukkaansa ja sitä kautta toivon yhteydestä kotikyläänsä ja menettämäänsä Dray-rakkaaseen. Kong Dawei on sympaattinen, mutta saamattomuudessaan ajoittain myös ärsyttävä päähahmo. Välillä kirjan juonta olisi ollut mielenkiintoista seurata jonkin muunkin hahmon kautta.
Henkilöhahmot avautuvat kirjassa vähitellen, ja hahmojen kuvailua olisin kaivannut enemmän, sillä moni näistä jää jotenkin kaukaiseksi, eikä heidän kohtalostaan jaksa kiinnostua niin syvällisesti kuin tämän tyyppisessä kirjassa olisi tarpeen. Toinen ongelma minulle lukijana on toimintakuvausten verkkaisuus. Olisin kaivannut niihin kiihkeämpää, nopeatempoisempaa rytmiä, sillä kuvauksessa tunnuttiin hakevan elokuvista tutuille itämaisille taistelulajeille tyypillistä nopeutta ja yliluonnollisuutta. Nyt kirja on tässä suhteessa hieman turhan tasapaksu ja hidastempoinen.
Kevyt tuulenvire kahisutti lehvästöä. Maahan pudonneet lehdet nousivat ilmaan ja tanssahtelivat kuin pehmeässä pyörteessä. Ymmärsin neiti Ailingin kultivoivan qìtään. Hän katseli leijuvia mulperipuunlehtiä päänsä yllä. ”Arvelin, että saattaisit pitää tästä paikasta,” hän lisäsi.”
Romaanin nimi Sang tarkoittaa mulperipuuta, johon kirjassa liitetään koti-ikävän tunnetta ja surun sekaista kaipuuta. Kirjassa onkin surumielisyyttä ja kaihoa, jota vahvistetaan Dawein muistoilla entisestä. Luin kirjaa mielelläni iltaisin fiilistellen sen tunnelmia. Aiemmin mainitun kritiikin lisäksi kirjan loppupuolen turhan pitkä ”kärsimysnäytelmän” kuvaus ei minuun oikein iskenyt, joten kovin korkeita pisteitä en tälle sinänsä korkealaatuiselle teokselle voi antaa.
Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond. Tuottaja: Wonderstrom Animointi: Bardel Entertainment Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.
Katsojat: Aura, Ahti ja Maija
-Maija-
Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.
Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.
Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.
Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.
Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.
Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.
-Ahti-
Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.
Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.
-Aura-
Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.
Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä. Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.
Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.
