kirjat – Vaahteran varjon alla

Walter Tevis: Musta kuningatar

Kirja: Musta kuningatar
Kirjoittaja: Walter Tevis
Suomentaja: Anja Leppänen
Kustantaja: Tammi 2021 [1983]

Ja Netflixin minisarja vuodelta 2020, jonka ovat luoneet Scott Frank ja Alan Scott.

Lukija ja katsoja: Maija

Tämäpä olikin maittava lukuromaani! Kirjaa olisin tuskin löytänyt, jos ensin ei silmiin olisi osunut samanniminen Netflixin lumoava sarja. Ahti oli viime vuonna juuri aloittanut shakin pelaamisen, ja innostuimme kaikki katsomaan sarjan yhdessä. Sarjassa, kuten kirjassakin, on kuvattu shakkiotteluita siten, että välillä niiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan. Shakista myös puhutaan paljon, joten sitä oli hauska seurata yhdessä shakkia hitusen paremmin ymmärtävän kanssa. Sarjan sekä kirjan suomennos on kuitenkin shakin harrastajan näkökulmasta hieman tylsähkö, sillä alkuperäinen nimi, The Queen´s Gambit, kuningatarkambiitti, on vaihtunut kuvaamaan yksittäistä nappulaa (ja ehkäpä samalla myös kirjan / sarjan päähenkilöä).

Kuningatarkambiitti on tunnettu shakkiavaus, 1.d4 d5 2.c4, jossa mustalla pelaava voi päättää ottaa gambiittisotilaan vastaan tai jatkaa sitä ilman. Se on yksi vanhimmista tunnetuista shakkiavauksista ja se mainitaan jo Göttingenin käsikirjoituksessa vuodelta 1490. Shakkiavauksena kuningatarkambiitti yleistyi käyttöön 1800-luvun loppupuolella ja sitä ovat käyttäneet monet tunnetut alan legendat kuten muun muassa Alexander Alekhine ja Jose Raul Capablanca.

Onkin vähän tylsää, että suomennokseksi on valittu ”helpommin sulava” Musta kuningatar, kun kirjan nimen kautta shakkimaailman perinteet ja historia olisivat avautuneet monipuolisemmin. Walter Tevis kiittää kirjan alussa useita shakin asiantuntijoita, joten kirjoittajalla on ollut selkeä pyrkimys tuoda romaanissa esille shakkia mahdollisimman uskottavalla tavalla. Peliosuudet ovatkin kiinnostavasti kuvattuja sekä kirjassa, että kirjan juonta erittäin pitkälti noudattelevassa sarjassa.

Hän alkoi käydä läpi erästä Morphyn ja jonkun Paulsen-nimisen välistä peliä, joka oli pelattu vuonna 1857. USA:n mestaruuskisat olisivat kolmen viikon kuluttua. Oli jo korkea aika, että ne voittaisi joku nainen. Oli jo korkea aika, että hän voittaisi ne.

Koska katsoin Netflixin sarjan ennen kirjan lukemista, ei kirja tarjonnut juonellisesti yllätyksiä. Sarja seurasi hämmästyttävänkin tarkasti kirjan juonta ja tunnelmaa, toki joitakin poikkeamia löytyi myös. Olisi ehkä ollut mukavampi lukea ensin kirja, jolloin juonenkäänteet eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja ja sarja myös väritti kirjan tapahtumien ja henkiöhahmojen kuvittelua. Tietyllä tapaa kirjan päähahmo Beth jäi kirjan kuvauksessa hieman kaukaiseksi hahmoksi, jonka elämän vaiheita lukijana tarkkailtiin etäämmältä, mutta kiinnostuneena. Sarjassa Beth tuntui läheisemmältä, ja hänen riippuvuutensa sekä shakkiin että alkoholiin ja lääkkeisiin, riipaisevammalta. Kirja ja sarja edustavat omalta osaltaan poikkeusyksilöistä kertovaa tarinagenreä, jossa usein pääosan saavat esimerkiksi matemaattisesti erityislahjakkaat, ja todellisuuteen pohjautuvat henkilöhahmot. Näitä kuvauksia on aina kiehtovaa seurata, mikäli ne on onnistuttu toteuttamaan uskottavasti, ja samalla juonta jouhevasti kuljettaen. Bethille ei ilmeisesti ole suoraa vastinetta tosielämässä, mutta Tevis on kyllä onnistunut luomaan kirjaansa uskottavan tuntuisen hahmon. Kuitenkin lopulta kirja jätti lukijansa hieman kylmäksi, sillä en löytänyt siitä kiehtovasta tarinastaan huolimatta kovin syvällistä sanomaa. Ehkäpä kirjoittaja on vain pitänyt shakista niin paljon, että on halunnut luoda tarinan pelaamisen ympärille…

Kirja jätti itselleni kytevän kiinnostuksen shakkikirjallisuuteen. Yksi suosikkikirjailijoistani Vladimir Nabokob on kirjoittanut shakkiin keskittyvän romaanin Lužinin puolustus, jota en ole vielä lukenut. Se pitäisi metsästää jostakin antikvariaatista tai lainata ainakin kirjastosta. Netflixin sarjaan ei ilmeisesti jatkoa ole luvassa, vaikka ajatusta jossain välissä väläyteltiin. Toisaalta, silloin olisi pitänyt lähteä käsikirjoittamaan kokonaan uutta kautta, sillä minisarja toisti uskollisesti kirjan juonenkaaren loppuun asti. Ei siis ihme, että tekijät ovat kieltäytyneet jatkamasta sarjaa pidemmälle. Vaikka kyllä tällaiselle sarjaherkulle, kuten jouhevasti kirjoitetulle shakkiromaanillekin, olisi tilausta. Sekä kirja että sarja olivat helposti luettavaa ja seurattavaa, ajatuksiakin herättelevää viihdettä. Arvosanaksi annan molemmille 9/10.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Victor Dixen: Vampyria. Pimeyden hovi

Kirja: Vampyria. Pimeyden hovi (2024, ranskankielinen alkuteos 2020)
Kirjoittaja: Victor Dixen
Kustantaja: Otava

Lukija: Maija

En ole mitenkään erityisesti vampyyrifani, mutta nyt sattui edellisten kirjojen jatkoksi lukulistalle uusi vampyyrifantasia: Vampyria -sarjan avausosa Pimeyden hovi. Tekijä on ranskalainen Victor Dixen, joka leikittelee tässä sarjassa vaihtoehtohistorialla, jossa aurinkokuningas Ludvig XIV on muutettu vampyyriksi. Muutaman sadan vuoden päästä vampyyrikuningas hallitsee edelleen Vampyrian valtakuntaa, jossa aateliset elävät kuolemattomina vampyyreina ja rahvas tarjoaa heille vertaan. Kirjan takakansi on lupaava, ja odottelin sen perusteella tummasävyistä romantasiaa kiehtovassa vampyyritodellisuudessa. Tämä uutuuskirja onkin mainittu yhtenä esimerkkinä tämän hetken suositusta viihdekirjallisuuden lajityypistä, romantasiasta.

Kovin pitkälle ei tarvinnut lukea, kun olin jo enemmän ärtynyt kuin odottavainen kirjan suhteen. Heti ensi alkuun ärsyynnyin kirjassa käytetystä aikamuodosta: kaikki tapahtuu preesensissä, juuri nyt. Luullakseni tällä on tavoiteltu kirjalle kovaa ja kiihkeää rytmiä, kun enemmän tai vähemmän verisiä tapahtumia vyörytetään eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että tämän aikamuodon käyttö luo mielestäni ainoastaan huonolla tavalla lapsellisen vaikutelman. Juoni lähtee liikkeelle, kun nuori nainen, Jeanne, menettää perheensä vampyyrien käsissä, ja päätyy itse valehenkilöllisyyden turvin kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Hän esiintyy aatelisena, Diane de Gastefrichena, pyrkien salaamaan todellisen taustansa. Samalla Jeanne janoaa kostoa vampyyreille, jotka tappoivat hänen perheensä. Jossain vaiheessa käy ilmi, että myös perheen jäsenet ovat olleet kapinallisia, jotka ovat vastustaneet vampyyrien valta-asemaa.

Niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, jatkan salaista taisteluani yön valtiaita vastaan: vapaus tai kuolema, ikuisesti, se on mottoni, jonka nimeen vannon!”

Sisäoppilaitoksen ja siellä opiskelun kuvaus muistuttaa jossain määrin Harry Potterin vastaavaa, ja vaikuttaa myös kirjoitustyylin osalta siltä, että kirja on suunnattu varsin nuorelle lukijakunnalle. Tapahtumia on paljon, mutta henkilöhahmoihin ei syvennytä, ja itseäni harmittaa eniten se, että varsinainen vampyyrivaltakunnan kuvaus on todella vähäistä. En vain pääse kiinni tuohon maailmaan, sillä kaikki aika kirjassa menee erilaisten juonenkäänteiden melskeissä. Vampyyrit melskaavat tahoillaan ja kostonhimoinen Jeanne on myös varsin brutaali käänteissään.

Romantasialle tyypillistä romantiikkaa ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole käytännössä lainkaan. Yksi vampyyriaatelisista on ihastunut Jeanneen, mutta tätä ei heppu kiinnosta lainkaan, ja sitä myöten myöskään lukija ei saa vampyyri-ihastuksesta mitään irti. Ylipäätään hahmoille ei ole saatu kehittymään oikein mitään tunteita, pois lukien Jeannen kostonhimo, jota toistetaan luvusta toiseen. Lukijana ei oikein jaksa kiinnostua silloin kenestäkään, eikä veriroiskeet tämän takia myöskään säväytä. Ehkä kirjaa on tehty tv/elokuvatuotanto mielessä, ja se varmaan saattaisikin toimia paremmin sellaisena. Kirjana tämä on kyllä aivan mitäänsanomatonta huttua, joka ei jätä muistijälkeä lukijaansa. Harmittaa oikein hyvän perusidean tuhlaaminen tällaiseen tauhkaan.

Vuoden ensimmäinen kirja oli osaltani täysi floppi ja annan arvosanaksi vaivaisen 1/10.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Terhi Tarkiainen: Pure mua & Peto irti

Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023)
Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen
Kustantaja: Tammi
Lukija: Maija

Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.

Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”

Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.

Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”

Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.

Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.

Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.

Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”

Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…

En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!

Pure mua, arvosana 10/10.
Peto irti, arvosana 9/10.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Stephen Davis: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä

Kirja: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä
Kirjoittaja: Stephen Davis (suom. Mika Järvinen)
Kustantaja: Johnny Kniga 2005

Lukija: -Juha-

Itse artisti tuskin enempää esittelyä kaipaa. Led Zeppelinistä lienee kirjoitettu teos jos toinen, joten lukijan näkökulmasta lienee haastavaa löytää se definitiivisin. Noh, tämän lukeminen toivottavasti auttaa asiaa. Ilmeisesti ensimmäinen versio teoksesta on julkaistu jo 1985 eli aikana, jolloin LZ:n saaga oli jo hiipumassa. Vuonna 1997 kirjoittaja täydensi teostaan puuttuvien vuosien osalta, mahdollisesti yhtyeen samana vuonna julkaistavaa arkisto-livejulkaisun myyntiä ryydittääkseen. Tosiasiallisesti nuo puuttuvat 12 vuotta eivät juurikaan merkittävää lisää yhtyeen ”saagaan” tuo, lähinnä täydentää yhtyeen jäsenten tekemisiä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen.

Itselleni Led Zeppelin ei ole koskaan ollut merkittävässä roolissa, ja mielestäni yhtyeen ansiot ovatkin modernin rock-musiikin puolella kuin raskaamman rockin puolella. Olen enemmän ”Black Sabbath” -mies, kuin Led Zeppelin tai Deep Purple. Jossain vaiheessa hyllyssäni toki oli lähes kaikki Zeppelinin vinyylit, mutta nykyään en omista kuin SEN LP:n sekä Mothership 2CD:n.

Kirja alkaa Jimmy Pagen syntymästä ja etenee kronologisessa järjestyksessä esitellen yhtyeeseen liittyvien jäsenten elämäntarinan aina siihen asti kun jäsen liittyy bändiin. Alun perin yhtye kiersi nimellä New Yardbirds, kunnes vaihtoivat sen Lead Zeppelinin kautta Led Zeppeliniksi. Alustustyö on tehty huolellisesti. Kirjan alussa on todella hyvin käyty brittiläisen populäärimusiikin historia ja Zeppelinin jäsenten kytkeytyminen siihen. Myös erityisesti Jimmy Pagen kuvio ennen Zeppeliniä on tuotu hyvin esille. Kuinka moni tiesi, että Page oli jo tunnustettu muusikko ennen Zeppelinin läpilyöntiä? Myös kuviot, jossa on mukana Eric Clapton, Jeff Beck ja moni muu aikalainen, on hyvin kirjoitettu. Teoksesta saakin hyvän kuvan, miten koko -70-luvun megasuosioita on jo pohjustettu 1960-luvulla. Tosiasiallisesti Led Zeppelnkin on ”vain” maan ykköskitaristiksi nousseen Pagen uusi tuleminen. Noh, aloittihan Zeppelin nimellä New Yardbirds, kun Pagen edellinen suureen suosioon noussut bändi oli The Yardbirds.

Kirja kulkee kronlogisessa järjestyksessä ja hyvin kuvattuna. Yhtyeen merkitystä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti ei voi vähätellä. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kerrottu, miten yhtyeen menestys on rakentunut kiertue kiertueelta ja levytykseltä. Koko keskeisin elinkaari tulee esille ja myös tunnelma vuosikymmenen lopulla, kun yhtyettä pidetään kehäraakkina, on hyvin käsitelty. En ole muiden vastaavien aikalaisten (pl. Black Sabbath, mutta sekään ei kyllä ole ”vastaava”) historiikkeja lukenut, joten seuraavat sanat pohjautuvat tähän kirjaan. Yhtyeen hedonistinen rock-elämä tulee hyvin esille ja yhtye saattoi jopa olla ensimmäinen, jolla menee kuppi niin nurin menestyksestä, että ilmeisesti mitään rajoja ei ole. Parikymppisillä miehenaluilla menestys kihahtaa hattuun ja millään elostelulla ei liene rajaa; ollaan kuolemattomia. Sanotaan että Zeppelin loi rock-kliseet, ja sen homman he tekivätkin perusteellisesti. Yhtyeen sikailulla ei ollut vuosikymmenen alussa kaiketi mitään rajaa ja kirjoittaja tuo hyvin avoimesti sekoilun, huumeiden vedon, alkoholin huolettoman käytön, naisten hyväksikäytön ja hotellihuoneiden rikkomisen esiin. Taitaapi olla niin että määritelmä: sex, drugs & rock´n´roll on nimenomaan Led Zeppelinin lanseeraama. Erityisen ansiokasta on juuri se, että kirjoittaja kirjoittaa tästä teemasta suht avoimesti; lieneekö ajatuksella että rikokset ovat vanhentuneet. Esillä on mm. Pagen suhde 14-vuotiaaseen tyttöön ja sen salaaminen kaikin mahdollisin keinoin sekä rumpali Bonzon yritys raiskata lentoemäntä kesken lennon. Ja nämä vain jäävuoren huippuna.

Kirjassa tulee hyvin esille yhtyeen laajempi vaikutus musiikkimaailmaan. Esimerkiksi yhtye oli ensimmäinen, joka asetti kiertuepalkkioille omat ehdot sekä oli myös ensimmäinen yhtye, joka perusti oman levy-yhtiön ja julkaisi levyjään sen kautta. Viimeksi mainittu tietenkin aiheutti kärhämää ja vastakkainasettelua sen aikaisessa maailmankuvassa ja ymmärrettävästi. Suuret levy-yhtiöt halusivat pitää asemansa ja lypsävän lehmänsä. Sittemmin Swansong-yhtiö julkaisi useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Luettavuudeltaan teos on hyvn kirjoitettu ja käännetty. Teosta lukee sujuvasti ja tarinankuljetus on mielenkiintoista. Ainoa kompurointi lienee siinä, että kirjoittaja on halunnut korostaa Jimmy Pagen kiinnostusta ”mustaa magiaa” kohtaan ja vetelee jossain määrin omia johtopäätöksiä sen vaikuttavuudesta. Lienee tosiasia, että Page näihin asioihin jossain määrin tutustui ja seurasi ”esikuvansa” Aleister Crowleyn jalanjälkiä. Itseäni kuitenkin häiritsi aiheeseen liittyvät yhteenvedot yhtyeen lähipiirin tapahtumista, sillä se on aika vahvaa spekulaatiota. Eiköhän Bonhamin kuolema johtunut ihan vaan silkasta alkoholin väärinkäytöstä ja ennemmin tai myöhemmin jollekin yhtyeen jäsenistä olisi niin käynyt huomioiden kiertueilla valittu elämäntyyli. Tällä kertaa se oli Bonham, mutta olisi se saattanut myöhemmin olla joku muukin, myös Page.

Vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi, niin teos on viihdyttävä ja erinomainen esimerkki hyvin kirjoitetusta ja kootusta elämäkerrasta. Teoksen lopussa on hyvin kattava lähdeluettelo (viisi sivua kahdella palstalla) sekä discografia. Lisäksi suomentaja on täydentänyt ansiokkaasti puuttuvat vuodet 1997-2005 lähinnä todeten, mitä yhtyeen jäsenille tuona aikana on tapahtunut.

Suomentaja on muutoin tehnyt hyvää työtä, mutta muutamassa kohdassa jäi asiasisältö sen verran epätarkaksi, että ilmeisesti kääntäjäkään ei ole aivan asiaa ymmärtänyt. Näillä ei sinällään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, mutta hieman jäin välillä hämilleen, että mitähän kirjoittaja oikeasti on tahtonut sanoa.

Eli: jos luet Led Zeppelinistä yhden elämäkerran, olkoon se tämä. En tiedä mitä muut teokset voivat enää tuoda lisää tähän kokonaisuuteen. Tuntuu, että kaikki sanominen on sanottu ja rehellisyyden puutteestakaan ei voida syyttää. Ihmettelen, mahtaako joku löytää vielä sellaista törkyä, mitä ei tähän ole kirjoitettu ja kiinnostaako sekään enää ketään tämän jälkeen. Eiköhän viesti tule selväksi. Kirjassa ei ole kuin kolme huonoa mustavalkokuvaa yhtyeen jäsenistä ja näillä tiedoilla luulen, että kuvia kyllä löytyisi kaikilta vuosikymmeniltä/levytyksiltä, joten sitä pidän puutteena. Joten tuon ollessa ainoa selkeä puute, arvosanaksi annan 9.

Ps. SE levy on tietenkin yhtyeen neloslevy, jolla ei taida virallista nimeä olla.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Elina Pitkäkangas: Sang

Kirja: Sang
Kirjoittaja: Elina Pitkäkangas
Kustantaja: WSOY 2022

Lukija: Maija

Tartun melko usein nuorille suunnattuun kirjallisuuteen. Välillä ajatuksenani on löytää jotain mielenkiintoista luettavaa omille lapsille, välillä luen tätä kirjallisuuden lajia puhtaasti omasta kiinnostuksesta. Elina Pitkäkankaan Sang kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Lukukokemuksena se ei oikeastaan tunnu YA-romaanilta, eli kirjalta, joka on pääasiassa suunnattu nuorille aikuisille. Sen teemat eriarvoisuudesta ja vallankäytöstä ovat voimallisia, ja niitä on käsitelty varsinkin kirjan loppupuolta kohden melko rankasti ja väkivaltaisesti. Mielestäni kirja sopiikin ehkä parhaiten lukioikäisille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille, mutta yläkouluikäiselle pojalleni en sitä vielä suosittelisi.

Samalla tavoin kuin tämä romaani tietyllä tapaa pakenee nuorten kirjallisuudelle tyypillistä kategorisointia, on sen maailmakin jotain muuta kuin perusfantasiaa. Se on oikeastaan scifin, fantasian ja historiallisten romaanien mielikuvituksellinen sekoitus. Vahvimmillaan romaani mielestäni on miljöön ja tunnelmien kuvailussa. Itäistä Fusangin maailmaa kuvataan niin monimuotoisesti ja rikkaasti, että se tuntuu todelliselta.

Kirjan päähenkilö on nuori mies, Kong Dawei, joka työskentelee bianfuna, salakuljettajana. Onnettomien sattumien kautta hän päätyy Valkoisen Tiikerin klaanin julman valtiattaren palvelukseen eteläiseen pääkaupunkiin. Hän menettää vapautensa, mutta säilyttää yhteyden Qiu-haukkaansa ja sitä kautta toivon yhteydestä kotikyläänsä ja menettämäänsä Dray-rakkaaseen. Kong Dawei on sympaattinen, mutta saamattomuudessaan ajoittain myös ärsyttävä päähahmo. Välillä kirjan juonta olisi ollut mielenkiintoista seurata jonkin muunkin hahmon kautta.

Henkilöhahmot avautuvat kirjassa vähitellen, ja hahmojen kuvailua olisin kaivannut enemmän, sillä moni näistä jää jotenkin kaukaiseksi, eikä heidän kohtalostaan jaksa kiinnostua niin syvällisesti kuin tämän tyyppisessä kirjassa olisi tarpeen. Toinen ongelma minulle lukijana on toimintakuvausten verkkaisuus. Olisin kaivannut niihin kiihkeämpää, nopeatempoisempaa rytmiä, sillä kuvauksessa tunnuttiin hakevan elokuvista tutuille itämaisille taistelulajeille tyypillistä nopeutta ja yliluonnollisuutta. Nyt kirja on tässä suhteessa hieman turhan tasapaksu ja hidastempoinen.

Kevyt tuulenvire kahisutti lehvästöä. Maahan pudonneet lehdet nousivat ilmaan ja tanssahtelivat kuin pehmeässä pyörteessä. Ymmärsin neiti Ailingin kultivoivan qìtään. Hän katseli leijuvia mulperipuunlehtiä päänsä yllä. ”Arvelin, että saattaisit pitää tästä paikasta,” hän lisäsi.”

Romaanin nimi Sang tarkoittaa mulperipuuta, johon kirjassa liitetään koti-ikävän tunnetta ja surun sekaista kaipuuta. Kirjassa onkin surumielisyyttä ja kaihoa, jota vahvistetaan Dawein muistoilla entisestä. Luin kirjaa mielelläni iltaisin fiilistellen sen tunnelmia. Aiemmin mainitun kritiikin lisäksi kirjan loppupuolen turhan pitkä ”kärsimysnäytelmän” kuvaus ei minuun oikein iskenyt, joten kovin korkeita pisteitä en tälle sinänsä korkealaatuiselle teokselle voi antaa.

Arvosanaksi annan 7/10.

5 - 3

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Tui T. Sutherland: Tulisiivet -kirjasarja, osat 1-5

Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.

Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet
Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021)
Osa 2: Puuttuva perillinen (2021)
Osa 3: Kätketty valtakunta (2022)
Osa 4: Synkkä salaisuus (2022)
Osa 5: Kirkkain yö (2022)
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet

Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.

Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.

Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.

Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.

Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.

Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.

Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.

Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.

Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.

Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!

Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.

Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.

Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.

Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.

Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.

Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.

(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Petri Saharinen ja Pekka Böök: Böök. Shakkia ja kulttuuria

Kirja: Böök. Shakkia ja kulttuuria
Kirjoittajat: Petri Saharinen ja Pekka Böök, pelikommentaattorit: Ilkka Kanko ja Joose Norri
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2010

*Julkaisu sisältää mainoslinkkejä, jotka on merkitty tähdellä.*

Lukija: -Maija-

Lasten myötä pääsee tai joutuu tutustumaan mitä erilaisimpiin harrastuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin, joihin itse ei ole koskaan aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota. Kuluneen kevään aikana 14-vuotias poikamme Ahti on kiinnostunut shakin peluusta, ensin kännykän sovellusten kautta, sitten myös paikallisten shakkikerhojen tapaamisiin osallistuen. Ilmeisesti shakki onkin tällä hetkellä noussut uuteen suosioon nuorten keskuudessa. Jonkinlaisena sysäyksenä voinee pitää Netflixin menestyssarjaa Musta Kuningatar (The Queen´s Gambit 2020), josta odotellaan parhaillaan toista tuotantokautta. Toinen syy piilee siinä, että sekä Youtubessa että TikTokissa julkaistaan jatkuvasti nuorten suosiossa olevia shakkiaiheisia videoita. Ahti seuraa esimerkiksi GothamChess -nimimerkillä tubettavaa shakin kansainvälistä mestaria, yhdysvaltalaista Levy Rozmania. Shakkisovellusten kautta shakkia voi pelata välituntisin kavereiden kanssa, mutta paremmuudesta voi otella myös miljoonien muiden shakkiin hurahtaneiden kanssa.

Vanhempaa ikäpolvea edustavalle videoiden tuijotus tunnista toiseen ei tunnu luontevalta, joten pysyäkseni perillä nuorison kiinnostuksen kohteista, olen lueskellut kesän aikana sellaista shakkikirjallisuutta, jota olen saanut käsiini. Kirjastosta löytyi muhkea, yli 400-sivuinen ja runsaasti kuvitettu teos Böök. Shakkia ja kulttuuria, joka kertoo ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun suomalaisen shakinpelaajan, shakin suurmestari Eero E. Böökin (1910–1990) elämäntarinan. Böökin elämäkerrasta vastaa kirjassa Petri Saharinen, ja Böökin suvun vaiheista, erityisesti Eero E. Böökin isän Einarin sekä isoisän Emil Böökin elämästä, kertoo yksityiskohtaisesti Eero E. Böökin vanhin lapsi, Pekka Böök. Kirjaan on koottu myös useita Böökin sekä aikalaisten pelejä, joita analysoivat fidemestari Ilkka Kanko sekä kansainvälinen mestari Joose Norri. Kirjassa on siis tavallaan kolme erilaista tasoa, ja sitä voikin lukea monesta näkökulmasta käsin.

Mitä ihminen saisi aikaan, jollei ottaisi tehdäkseen enemmän kuin kerkiää.”

Kirjasta välittyy perusteellinen perehtyminen Eero E. Böökin elämään ja hänen peliuransa vaiheisiin. Ilahduttavaa on, että loppuun on kirjattu lähteiden ja kirjallisuuden lisäksi Böökin kirjoittamat shakkikirjat ja hänen kilpailutuloksiaan turnauksissa, maaotteluissa ja shakkiolympialaisissa sekä merkittävimmissä kaksinotteluissa. Lopusta löytyy myös pelaajahakemisto sekä peliluettelo. Böökin perhekunnan kotiarkiston lähteet ovat todennäköisesti olleet tärkeässä roolissa siinä, että Eero E. Böökin elämään päästään pureutumaan näin monipuolisesti ja eri elämänvaiheisiin syventyen. Osittain kirja näyttäytyykin lukijalle sukukirjana, sillä Böökin suvun vaiheita käydään aluksi läpi erittäin perusteellisesti peilaten niitä Suomen historian vaiheisiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Emil Böök (1835–1914) toimi ruotsinkielisen Helsingofrs lyceumin rehtorina ja hänen poikansa Einar Böök (1874–1957) teki virkamiesuran toimien mm. Cajanderin toisessa virkamieshallituksessa sosiaaliministerinä vuonna 1924. Böökin perheessä arvostettiin ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja asioihin perehtymistä. Eero E. Böökin menestyksen shakissa kuvataan perustuneen erityisesti juuri ahkeruudelle, sillä hänen pelityylinsä oli realistinen ja tietyllä tavalla varovainen. Shakkiin vihkiytyneet tuntuvat arvostavan erityisesti luovia, yllätyksellisiä ja loistokkaita pelaajia, mutta Böök oli pikemminkin teoreettisesti suuntautunut, oppinut pelaaja. Uskottavaksi kirjan tekeekin se, ettei se suhtaudu Böökiin kovinkaan glorifioiden, vaan tuo esille myös hänen huonompia pelejään ja luonteen heikkouksia. Kukapa meistä täydellinen olisikaan.

Eero E. Böökin nuoruuden kuvaus ja innostus shakkia kohtaan on sympaattista luettavaa. 1920-luvulla kansainvälisten shakkiturnausten seuraaminen ei ollut helppoa. Böök seurasi New Yorkin suurmestariturnausta vuonna 1924 suurella innostuksella niillä keinoin mitä pystyi. Hän laati shakkivihkoonsa oman turnaustaulukon, jota täytti sitä mukaa kuin sai tietoja päättyneistä peleistä. Sanomalehdet julkaisivat shakkiuutisia sivuillaan kuitenkin satunnaisesti, eikä radiotakaan vielä ollut käytössä. Nykynuoriin verrattuna tässä on valtava ero, mutta toisaalta nykyisyyttä vaivaa valtaisa infoähky, jolloin nuoren saattaa olla vaikea löytää järkeviä julkaisukanavia shakkia seuratakseen. Heti nuoresta asti Böök oli kuitenkin kiinnostunut kansainvälisestä, korkean tason shakista. Hänellä oli myös kielipäätä, ja hän kävi kirjeenvaihtoa monien aikansa tunnettujen shakki- ja kulttuurivaikuttajien kanssa. Kirjassa mielenkiintoisia ovatkin kuvaukset ystävyyssuhteista, joita shakkimaailmassa kansainvälisellä tasolla syntyi. Böök ystävystyi esimerkiksi lahjakkaan virolaisen Paul Keresin kanssa. Keresin peliuran kuvaus ei ehkä suoraan liity Böökiin, mutta se on mielenkiintoista luettavaa aikakauden ymmärtämisen kannalta. Parhaimmillaan Böök oli shakissa 1930–1940-luvuilla, sitten päivätyö insinöörinä satama- ja rautatielogistiikan alalla sekä perhe-elämä alkoi vaikuttaa shakkiuraan ja Böök päätti keskittyä päivätyöhönsä. Böök oli todella lähellä shakin suurmestarin arvoa, ja lukijaakin jää harmittamaan vuoden 1948 tapahtumat, jossa tiedonkulun katkosten takia hän myöhästyi tärkeästä pelistä, minkä takia tämä shakin korkein titteli jäi häneltä saavuttamatta.

Eero E. Böökin insinööriuran kuvauksen liitän Böökien sukukirjamaiseen osuuteen. Siinä on kuitenkin myös itseäni kiinnostavia vaiheita, sillä Eero E. Böök valittiin Turun kaupungin apulaissatamainsinööriksi vuonna 1945. Hänen työtehtävänsä liittyivät sataman korjaustöiden suunnitteluun sekä uuden sataman laajennuksen yleissuunnitelman laatimiseen. Yhteistyötä Böök teki monen vuoden ajan Turun kaupunginarkkitehti Olavi Laisaaren kanssa. Nämä Böökin uran yksityiskohdat limittyvät osittain erääseen tutkimusprojektiini, joten tämä osuus oli mielenkiintoista luettavaa, vaikkei suoranaisesti shakkiin liittynytkään.

Pidin kirjassa tehdystä ratkaisusta, jossa pelianalyysit kulkevat kronologisessa järjestyksessä kirjan leipätekstin mukaisesti. En ole asiantuntija pelianalyysien suhteen, mutta minusta ne on kirjoitettu kiinnostavalla tavalla ja ajankuvaa mukaan tuoden. Seurasimme pelilaudalla Ahdin kanssa kirjassa kuvatun klassikkopelin vuodelta 1925, joka käytiin Baden-Badenissa Richard Rétin ja Aleksandr Aljechinin välillä. Pelejä on kirjassa mukana runsaasti, ja ne varmastikin kiinnostavat shakin pelaajia. Toisaalta muutakin sisältöä on sen verran paljon, että kirja palvelee erinomaisesti myös tällaisia shakin kulttuurihistoriasta kiinnostuneita lukijoita, joille varsinaiset pelit taas eivät kovin helposti avaudu.

Kuten historioitsija Erkki Urpilainen toteaa tästä samasta teoksesta tekemässään kirja-arviossa, ei suomalaisesta shakkikirjallisuudesta ole runsauden pulaa. Tässä suhteessa teos on harvinaislaatuisen laaja ja monisyinen kokonaisuus, mikä kunnioittaa kohdettaan, sillä Eero E. Böök tuli tunnetuksi peliuransa lisäksi myös tuotteliaana kirjoittajana, joka toi tuotannollaan näkyväksi shakin historiaa ja suomalaista shakkikulttuuria. Etsiskelin Böökin tuotantoa, ja ainakin nettiantikvariaateista kirjoja löytyy harvakseltaan. *Finlandia Kirjasta löytyy Böökin Mestarin mietteitä ja muutakin tuotantoa mukavan edukkaasti.

Kirja on tehty arvostettavalla pieteetillä, ja sitä voi lukea myös selaillen kiinnittäen huomiota ainoastaan johonkin tiettyyn teemaan. Teoksen monikäyttöisyyden takia sen voisi hyvinkin hankkia myös omaan hyllyyn. Tämän takia annan arvosanaksi varsin korkean 9/10.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Asko Alanen: Viikate – 25 mollivuotta

Kirja: Viikate – 25 mollivuotta
Kirjoittaja: Asko Alanen
Kustantaja: Like Kustannus 2022

Lukija: -Juha-

Ensi alkuun on todettava, että olen pitkän linjan Viikate-fani, itseasiassa olen ollut yhtyeen fani lähes alusta asti. Sain yhtyeen Vaiennut soitto MCD:n opiskelutoveriltani 1998 Lahdessa, kun eräässä musiikkiaiheisessa keskustelussa tuli ilmi suuri fanitukseni Lyijykomppania(RIP)-nimistä orkesteria kohtaan. Kouvola-lähtöisen kaverin tuttavapiirissä oli rumpali, jonka yhtye oli julkaissut em. bändin hengessä levyn, jota osasi suositella minulle. Siitä alkoi itselleni 25-vuotinen fanitus, joka jatkuu edelleen; hallussani on koko V-katalogi niin vinyyli kuin CD-formaatissa. Vaatekaapissani on aivan ensimmäinen Viikate T-paita, jonka painosmäärä muistaakseni oli 20 kpl. Ensimmäiset Viikate-tuotteet ostin suoraan Kaarlelta ajalta, jolloin miehen kotiosoite oli samalla kadulla kuin legendaarisella Torvi-ravintolalla.

Asko Alanen on alallaan tunnettu ja arvostettu toimija. Heti ensi alkuun Alanen myöntää olevansa itsekin yhtyeen fani pitkältä ajalta eli fani kirjoittaa fanittamastaan kohteesta; varautukaa puolueettomaan ja kriittiseen tarkasteluun…

Kirja on tehty haastattelutyyppisesti, jossa kirjoittaja ja yhtyeen jäsenet ovat käyneet historiaa läpi keskenäisissä sessioissa. Varsin suppeasti on lainattu myös joitain aiempia haastatteluja. Kirjassa ei ole lähdeluetteloa, joka viittaisi muuhun hyödynnettyyn kirjallisuuteen, vaikka Alanen on toiminut mm. Soundissa journalistina. Vanhoista haastatteluista olisi saanut aikalaista lisätietoa, joten nyt kun on edetty muistinvaraisesti, on jotain tärkeitä seikkoja saattanut jäädä unholaan. Tietyllä tapaa koko teosta voidaan pitää ylipitkänä haastatteluna, johon on lisätty väliin erilaisia tarkentavia tapahtumaketjuja. Toisaalta, haastattelutyyppisessä ratkaisussa myös yhtyeen jäsenet voivat muistaa/kertoa mitä haluavat.

Kirjan pituus/lyhyys on hieman päälle 200 sivua ja olisi vieläkin lyhyempi, jos tyhjäkäynti ja jonninjoutavat täytelauseet jätettäisiin pois. Lisäksi teoksen väliin on sisällytetty aiemmin jo Soundissa julkaistu Kaarlen kirjoittama kiertuepäiväkirja (2005), joka istuu huonosti kokonaisuuteen ja vie 22 sivua. Harmi, tuntuu kuin bändistä ei olisi saatu juurikaan mitään irti. Kiteytetysti voisi kirjan kirjoittaa seuraavasti: yhtye julkaisi levyn ja kiersi sen tiimoilta. Sen jälkeen tehtiin uusi levy. Sitten on listattu biisit kuvailuineen ja levyn singlejulkaisut toteavaan tyyliin. Kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa niin henkilöiden kuin tapahtumien osalta; ilmeisesti tämä yhtye on onnistunut levyttäämään ja kiertämään ilman sen kummempia sattumuksia. Lisäksi häiritsee kirjoittajan täydellinen kritiikittömyys kohdettaan kohtaan; koko katalogin omistavana tiedän, että joukossa on huteja.

Kaikista pahin epäkohta, joka suorastaan häiritsee lukemista, on kuitenkin se seikka, että Alanen on yrittänyt kirjoittaa tekstiään Viikate-henkisesti. Kaarle on hieno sanoittaja ja miehen lyyrinen ulosanti on taitavaa. Edelleen käytän lähes viikottaisesti tilanteisiin sopivia Viikatteen lauluista lainaamiani säkeenpätkiä. Valitettavasti Alanen EI ole Kaarle ja metsään mennään ja pahasti. On todella vaivaannuttavaa lukea epäonnistuneita Viikate-henkisiä läppiä, tekstityyli ei välttämättä edes sovi tämäntapaiseen kaunokirjallisuuteen.

Pisteet annan seuraavasti:

1 piste aiheesta. Viikate on teoksensa ansainnut ja toivottavasti levyttää vielä seuraavat 25 vuotta , jotta saadaan uusi teos ja sillä kertaa kunnolla kirjoitettuna.

1 piste kattavasta discografiasta sekä keikkalistauksesta (tosin nämä vievät teoksesta pelkästään sivut 219-273!!!)

1 piste sisällöstä, yhtyeen kehityskulku ja vaiheet on kirjattu ylös ja on tekstissä itsellekin uusia asioita, joten jos kirjoitustyyli ja kritiikitön lähestymistapa ei häiritse, niin kyllähän tämän lukee.

1 piste: Viikate on edelleen relevantti yhtye; tsekatkaa uusin levy Askel. (Levyn tai tämän kirjan voi tilata Viikatteen kyläkaupasta)

Oma ärsyyntymiskynnys ylittyi useasti tätä lukiessani ja yllä olevan matemaattisen yhtälön osaatte laskea, joten: 4/10.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Julia Quinn: Kunniallinen aviomies

Kirja: Kunniallinen aviomies. Bridgerton & Rokesby -sarja
Tekijä: Julia Quinn
Kustantaja: Siiri Hornsby ja Tammi 2023 [2020]

Lukija: -Maija-

Netflixin Bridgerton -sarjan kolmatta tuotantokautta odotellessa käteen sattui kirjastossa Bridgerton & Rokesby -kirjasarjaan kuuluva uusin suomennos, Kunniallinen aviomies. Muistelisin, että aiemmin olen lukenut Bridgerton -sarjan ensimmäisen osan Salainen sopimus, jonka Quinn on kirjoittanut jo vuonna 2000. Lukukokemuksena tuo kirja ei lyhyesti sanottuna ollut kovin häävi. Netflix -sarja taas on ollut oikein viihdyttävä, ja vaikka sitä on kritisoitu muun muassa epäautenttisesta ajankuvasta (johon sarjassa ei oikeastaan edes pyritä), brittiläisen yläluokan yhdentekevästä draamasta ja heppoisesta juonesta, on se romanttisena viihteenä ajanut asiansa mielestäni mainiosti.

Kahdeksanosaisessa Bridgerton -kirjasarjassa seurattiin Bridgertonin sisarusten naimahuolia 1800-luvun Lontoossa. Uudemmassa Bridgerton & Rokesby -sarjassa taas kerrotaan Bridgertonien naapureina asuvan Rokesbyn perheen veljessarjasta 1700-luvulla. Sarjassa siis eletään Bridgertonien sisarusten vanhempien nuoruusaikaa. Kunniallinen aviomies -kirjassa Georgiana Bridgerton, joka luullakseni on Bridgertonien sisarusten isän, Edmundin, nuorempi sisko, on tahrannut maineensa epämääräisissä olosuhteissa ja hätiin saapuu Georgianan kummisetä, Rokesbyn jaarli, joka lupaa nuorimman poikansa Nicholasin Georgianan aviomieheksi. Kumpikaan nuorista ei kuitenkaan ole kiinnostunut avioliitosta, varsinkaan toistensa kanssa. Lähtöasetelma viihdyttävälle draamalle on siis olemassa, vaikkakaan juoniasetelma ei ole kovin tuore historiallisen viihteen genressä.

Mutta, mutta… alkuasetelma lässähtää varsin pian alkukahnausten jälkeen, eikä juonesta saada alun jälkeen enää mitään tolkullista irti. Siinä vaiheessa, kun tuore aviopari lähtee Georgianan kolmen kissan kanssa vaunumatkalle kohti Scotsbytä ja Edinburghia, jossa Nicholas opiskelee lääketiedettä, harkitsin vakavasti kirjan kesken jättämistä. Yksi kissoista, nimeltään Kissakala (ehhehe), ei viihdy matkalla sitten millään, ja sen mouruamista ei jaksa kuunnella tuore aviopari, mutta eipä kyllä lukijakaan. Loppuosa kirjasta onkin sitten vaivaannuttavaa parisuhdejahkaamista pariskunnan asuinkortteerin valinnasta ja mukaan mahtuu myös joitakin pitkähköjä, mutta ikävystyttäviä kuvauksia nuoren parin lemmenöistä tai -aamuista.

Quinnin kirjoitustyyli perustuu pitkälti päähenkilöiden kesken tapahtuvaan sanailuun sekä erilaisiin hankaluuksia tuottaviin sattumuksiin, jotka eivät ole kovinkaan dramaattisia, vaan pikemminkin typeriä tai lukijan kannalta rasittavia. Historiallinen miljöö vaikuttaa näissä kirjoissa olevan ainoastaan heppoisa lavaste, eikä aikakauden kuvaukseen ole paneuduttu juuri ollenkaan. Harmillista on, että myös itse päähenkilöt ja heidän tunne-elämänsä kuvaukset jäävät kovin kevyiksi. Varsinkaan Nicholaksesta ei oikein saa minkäänlaista otetta ja hän jää auttamatta Georgiaanaan verrattuna tarinan statistiksi. Tämä on aika outoa, sillä kirjasarjaa mainostetaan juuri Rokesbyn veljessarjan kautta.

Tältä pohjalta onkin hämmästyttävää, miten toimiva tv-sarja Bridgertonista on saatu aikaiseksi. Ehkä hattaramaisen kevyet kirjat antavat tarpeeksi vapauksia luoda niiden pohjalta aivan omanlaisensa tv-spektaakkelin, joka ei seuraa turhan vakavasti brittiläisen pukudraaman lainalaisuuksia.

Yleisesti ottaen Kunniallinen aviomies oli mielestäni todellista ajan tuhlausta – jopa tällaisen hömppähistoriaromskujen ystäväksi tunnustautuvalle. Se ei silti estä sitä, etteikö Bridgertonin kolmannelle tuotantokaudelle olisi edelleen kovat odotukset. Harvoin tv-tuotannot yltävät edes kirjallisten esikuviensa tasalle, mutta tässä tapauksessa sarja päihittää mennen tullen kirjalliset tuotokset. Kirja-arvion pisteytykseksi annan tiukan 1/10, mutta tv-sarjan arvioin tarkemmin ehkä jollain toisella kertaa.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!