Kirja: Kahden veren tytär (2024) Kirjoittaja: S.K. Rostedt Kustantaja: Otava
Lukija: Maija
Kahden veren tytär aloittaa suomalaiskirjailijan kirjoittaman, haltioita ja demoneita, seikkailua ja romantiikkaa tarjoavan romantasia-sarjan. Huomasin tätä kirjaa hehkutettavan ennakkoon Tiktokin puolella, ja myös kirjailija itse on ollut aktiivisesti Tiktokissa luomassa ennakko-odotuksia ja innostusta kirjaa kohtaan. Kahden veren tyttärestä onkin kasvanut oikea someilmiö ja se on myös myynyt ymmärtääkseni varsin hyvin. Tämä olikin mielenkiintoinen kirjatuttavuus, sillä suomalaiskirjailijoilta ei varsinaista nuorille aikuisille suunnattua fantasiapohjaista romantasiaa ole juurikaan ollut tarjolla.
Kahden veren tytär on aika puhdasoppinen lajityyppinsä edustaja, ja se voisi soveltua oikein hyvin myös kansainväliselle lukijakunnalle. Sen vaikutteet nojaavat erityisesti Sarah J. Maasin Acotar-sarjaan, välillä mielestäni turhankin voimakkaasti. Kirja seuraa Moorna-nimisen nuoren naisen kasvutarinaa. Moorna on puoliverinen, hänellä luullaan olevan haltia-taustaa, mutta juonen edetessä tähän tulee mielenkiintoinen käänne. Moorna tempaistaan seikkailuun Kuninkaankaupungista maksetun seuralaisen roolista, ja hänen matkakumppanikseen valikoituu Caidas, komea ja teräväkielinen haltiamies. Sitten onkin ajan kysymys, miten ja milloin kaksikon välille aletaan rakentaa romanssia. Muihin kirjan hahmoihin ei oikein ehdi kiintyä, tai heistä ei ehdi ottaa selvää, sen verran nopeasti juonta kuljetetaan. Välillä taas tuntuu, ettei kaikkea keksittyä hyödynnetä sillä voimalla, mikä voisi olla mahdollista. Esimerkiksi Caidaksen ostaman Moornan kuljettaminen pitkin poikin Remenan valtakuntaa voisi olla paljon raskaammalla, likaisemmalla ja moraalisesti haastavammalla juonella tummennettu. Nyt ollaan kuitenkin varsin kiltin, kevyen ja sisäsiistin juonen äärellä, mikä välillä tuottaa minulle lukijana huokauksia menetetyistä mahdollisuuksista.
”Caidas olisi voinut vannoa, että kun oikea nimi kirposi tytön kieleltä, maailman tuulet pysähtyivät hetkeksi ja taikuus vaappui hyrränä kaikkialla. Kaikkialla.”
Kirja on helppolukuinen ja jouhevasti etenevä, mutta ajoittain kirjan juoni tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Olisin kaivannut enemmän maailmanrakentamista ja uppoutumista siihen fantasiakehykseen, jossa seikkailu liikkuu. Esikuvansa Maasin tyyliin Rostedtkaan ei tähän puoleen paneudu kovin painokkaasti, ja se on häirinnyt itseäni myös Acotar-sarjassa, jonka juonen kuljetus aiheuttaa välillä itselläni silmien pyörittelyä ja puhinaa. Juonen käänteet ovat tässä tyylilajissa yliampuvan nopeita, yllättäviä ja noh, yksinkertaisesti ajoittain tosi epäuskottavia. Tässä kirjassa esimerkiksi sarjan päähenkilön, Moornan, ammatti maksettuna seuralaisena ei oikein kuvastu mitenkään hänen hahmostaan, ajattelustaan tai toiminnastaan seikkailun aikana. Moorna on naiivi ja varovainen, ja romanttisissa kohtauksissa aikamoisen avuton verrattuna siihen, millaista ammattia hän on tarinan mukaan harjoittanut. Vaikuttaa siltä, että Caidas ja ajoittain myös muut kirjan hahmot pyörittävät Moornaa mennen tullen. Itse olisin kaivannut tälle parille tasapainoisempaa suhteen rakentamista, ja Moornasta hieman itsenäisempää ja rohkeammin toimeen tarttuvaa hahmoa. Ehkä tähän tuleekin vielä muutoksia sarjan edetessä, ainakin lupauksia siihen suuntaan on.
”Caidaksen vahva käsi kohosi hänen kasvoilleen, pyyhkäisi hänen kyynelistä märkää poskeaan ja laskeutui hitaasti takaisin alas. Eleessä ei olisi pitänyt olla mitään outoa. Kymmenet, sadat asiakkaat olivat koskeneet Moornan kasvoja niin. Mutta silti pienet perhoset räpyttelivät siipiään hänen vastassaan.”
Vaikka kirjan juonen käänteet tuntuvat minusta välillä kömpelöiltä, fantasiamaailman kuvailu vajavaiselta ja itse romantiikan osuuskin tylsähköltä, on minusta kirja lupaava aloitus uudelle sarjalle. Usein esikoiskirjan kirjoittajat kehittyvät nopeasti kirjoittamisen myötä (esim. Rowling ja potterit), ja tulevat osat saattavat olla merkittävästi kehittyneempää, monimuotoisempaa ja haastavampaa luettavaa. Tämä ensimmäinen osa muistuttaa minua Kruunun tyttäret -sarjasta (Catherine Doyle & Katherine Webber), joka on hyväntuulista, helppoa ja hauskaa fantasialeikkiä. Kahden veren tyttären tekijä on selvästi lahjakas, ja vaikuttaa olevan myös aidon kiinnostunut juuri tästä viihdekirjallisuuden lajityypistä. Silloin voisi odottaa, että kirjoittaja jossain vaiheessa tarpeeksi kehityttyään lähtee haastamaan, uudistamaan ja leikittelemään kuluneimpien kliseiden ja trooppien kanssa. Ja silloin lukemisesta tulee monin verroin kiintoisampaa. Uusia sarjan osia siis odottelen, tälle ensiosalle annan kuitenkin nyt varovaisen toiveikkaan 7/10.
Peli: Descent – Legends of the Dark Valmistaja: Fantasy Flight Games (2021) Pelisuunnittelu ja -kehittäminen: Kara Centell-Dunk ja Nathan Hajek
Pelaajat: Ahti, Maija ja Juha
Ahti – joka toimi jälleen sääntöjen lukijana ja oli monesti haltija Galadenin pelaaja, joskus salamurhaaja-kissa Chancen pelaaja, silloin tällöin taistelijasoturi Brynnin pelaaja, harvoin velho Syruksen ja kääpiö Kehlin pelaaja ja kerran lohikäärmehybridi Vaerixin pelaaja
Descent, tämän kevään yksi suurimmista hankinnoista. Laatu hintaan verrattuna on todella sopiva, vaikkakin alennuksesta ostimme tämän pelin peliluolaamme. Ennen pelin aloittamista säännöt pitää tietenkin lukea, ja minä sain taas sen tehtävän. Säännöt olivat kuitenkin helpot ja ne oli nopeasti luettu, koska ne olivat yksinkertaisemmasta päästä (ainakin minulle). Ekoissa peleissä oli taas säätöä, mutta niin taitaa olla jokaisessa pelissä ja sääntöjä opittiin käytäntöön pelaamalla. Kuitenkin Golden rules -sivua pidettiin jatkuvasti käden päässä, jotta sieltä pystyisi esim. peliefektejä tarkastamaan.
Laatikko, jossa peliä säilytetään, on yllättävän massiivinen, mutta sehän on hyvä asia pelaajan kannalta, koska se tarkoittaa, että pelattavaa tavaraa löytyy mukavasti. Minifiguureita sieltä löytyi yllättävän vähän. Minä ainakin olisin olettanut, että niitä olisi ollut enemmän laatikon kokoon verrattuna. Sankarit sieltä erotettiin helposti, mutta hirviöissä oli jotain erikoista. Niille ei ollut omia kortteja, enkä siis voinut tutkia niiden vahvuuksia ja heikkouksia ennen peliä (ihan hyvä niin, vaikkakin opimme ne aika nopeasti muistamalla, mitä kukakin tekee)! Tämä johtuu siitä, että pelin “Overlordia” pelaa tietokone, tai tässä tapauksessa äidin kännykkä. Siellä sovelluksella oli niiden hirviöiden tiedot riippuen tasosta, koska niiden voimakkuuskin saattoi vaihdella tasojen välillä. Hirviöiden tunnistaminen erityisesti alkutasoissa oli todella ärsyttävää, koska pienellä puhelimella kaikki näyttivät samalta. Onneksi niitä opittiin tunnistamaan nimellä! Sovelluspelaaminen on muutenkin meille hiukan vierasta, mutta ainakin tämän pelin perusteella se vaikuttaa ihan mukavalta.
Noppia tässä pelissä on myös uusia, eikä ne myöskään ole tavallisia numeronoppia. Löytyy kolmea erilaista noppaa: sininen d12, joka on selkeästi tarkoitettu enemmän kaukotaistelijoille, koska se löytyi monelta kaukotaistelijalta. Oranssi d8 on tarkoitettu enemmän velhohahmoille, koska sen tulokset sopivat heille parhaiten. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, musta d6, joka on voimakkaille taistelijoille tarkoitettu. Noppia on yhteensä 12 (4 jokaista) ja ne on hauskasti jaettu hahmojen kesken hyökkäys- ja puolustusnoppiin.
Taistelumekaniikat olivat minusta hyviä. Niitä on vaikea selittää, ja se vaihtelee sankarien ja roistojen välillä. Hyvien: heitetään noppaa, lisätään kykyjen bonukset tulokseen ja laitetaan koneeseen. Tietokone laskee tuloksen itse. Pahikset: tietokone näyttää hyökkäys tuloksen ja sankari heittää noppaa ja vähentää tietokoneen tuloksesta. Hyvin yksinkertaista, ainakin minulle… Pieniä toukkeneitakin löytyy sopivasti! On efektejä tietenkin, kuten infektio (periaatteessa poison) ja terror (poison, mutta väsymyksellä). Sitten on myös väsymystoukkeneita, joita voi saada hyvin monesta asiasta, kuten käyttämällä kykyjä tai menettämällä terrorin avulla. Mutta hyvin vähän toukkeneita kuitenkin, jos verrataan muihin peleihin. Korttejakin on kivasti. On kykyjä, aseita ja varusteita ja siinä ne taisikin olla!
Minulle kykyjen ja aseiden tutkiminen on aina hauskaa, mutta erityisesti tässä pelissä, koska hahmojen päivittäminen on mukavaa! Kuten jo mainitsin, on kykyjä, joita saadaan tekemällä hahmon yksityisiä tehtäviä tasojen aikana. Sitten voi löytyä varusteita, joita voidaan tehdä sovelluksessa pelien välissä ja niitä voidaan saada myös pelissä, kun tappaa hirviöitä ja tutkii esineitä. On myös varusteosia, jotka löytyvät vain sovelluksesta ja ne pitää luoda siellä ja liittää aseisiin. Aseissa on myös se hyvä juttu, että ne ovat hahmospesifejä. Eli jos on vaikka nyt Ancestral Blade, niin ainoastaan Brynn voi käyttää sitä. Armoreissa on yleensä vaatimuksia siihen, kuka niitä voi käyttää. Niistä saattaa tulla riitaa ennen pelin alkua, koska kaikki voivat haluta saman armorin. Yleensä se kuitenkin menee siihen, että minä sanon sieltä parhaat (ja vien ennen muita parhaimman tietysti) ja valitaan sen mukaan. Taikajuomissa harvoin kuitenkaan on rajoituksia (3 oli maksimi per sankari) ja ne vain jaetaan meillä ainakin vähän erikoisesti.
Tason luonti oli aika jännää. Ensin sovelluksessa valittiin hahmot, joilla pelaajat halusivat pelata siinä tasossa ja aina oli yksi sankari, joka oli pakko ottaa mukaan, ja kaksi hahmoa piti jättää pois (enemmänkin jos on vähemmän pelaajia). Sitten on pieni matkustusosio, jossa kerrotaan tasosta ja on pieniä tapahtumia. Sitten päästään oikeaan peliin. Sovellus näyttää aloitusaseman, ja siitä pelataan eteenpäin. Saatetaan jopa purkaa alusta ja siirtyä toiseen! Musiikki on myös mainitsemisen arvoista, mutta ei siitä sen enempää. Musiikki kuitenkin toi hyvää tunnelmaa! Tasot eivät myöskään kestäneet kauaa. Lyhyimmät pelit kestivät 1-2 tuntia ja pisimmät max 5 tuntia. Eli yksi taso ei kestä kovinkaan kauaa!
Maasto pelissä oli aivan mahtava! 3D maasto oli ennenkuulumatonta ja se toi peliin syvyyttä! Se toimi tässä pelissä todella hyvin. Uskon, että äitini saattaa liittää siitä kuvan johonkin. Se oli niin näyttävää! Tarinakin oli aivan omaa luokkaansa! Jokaiselle hahmolle oli luotu tarina. Muutenkin maailmasta oli tehty Lore Book, jota kukaan ei kuitenkaan muistanut peleissä, mutta finaalissa se auttoi yllättävästi, ja oli muutenkin siistiä päästä kurkkaamaan Terrinothin historiaa ja heimoihin. Tarinankerrontakin oli mahtava ja hahmoille kerääntyi omia moraalejakin pelaajien valinnoilla. Ja tarina olisi voinut mennä monella eri tavalla, kuin mitä me sen pelasimme. Se on aika hyvä merkki siihen, että pelin voisi pelata uudelleenkin!
Peli käynnissä. Tässä näkyy, miten lauta alkaa rakentua korkeammalle pilareiden varaan. Kuva: Maija Mäki.
Seuraavaksi aion ränkätä sankarit oman mielipiteeni mukaan. Ja sankareissa on se hauskaa, ettei ne ole tyypillisiä sankareita siihen verrattuna, mitä yleensä heidänlaisensa ovat. Ränkkäykseen tulee vaikuttamaan kokemukseni hahmon kanssa, miten vahvaksi koen hahmon ja hahmon persoonallisuus tulee myös vaikuttamaan. Uskon myös, että se fakta, että pidän joistain pelityyleistä enemmän kuin toisista, tulee vaikuttamaan tulokseen. Tämä on myös tehty ennen toista osaa ja järjestys voi vaihtua pelatessa sitä. Ja kertauksena hahmot nimillä: Brynn, Galaden, Syrus, Vaerix, Chance ja Kehli. Pidemmittä puheitta mennäänpä katsomaan minun kuudettani eli:
6. Vaerix – parantaja lohikäärmehybridi. Tähän sijoitukseen tulen itse olemaan pettynyt. Olen hyvin kiinnostunut parantajahahmoista ja Vaerix oli hyvä sellainen! Hänellä oli hyviä kykyjä ja vahvoja hyökkäyksiä. Hän on kuitenkin hidas, eikä hänellä ole paljoa HP:ta. Hän on mystinen, mutta hänellä on hauskakin puoli. Minulle tulee kuitenkin vastaan se, että pääsin pelaamaan hänellä kerran, enkä siitäkään muista paljoa. Hän voisi varmasti olla top 3, jos minulla olisi kokemusta hänellä (kiitos erään toisen kirjoittajan, joka aina pelasi Vaerixilla). Eli hyvä hahmo ja mielenkiintoinen persoona, mutta hyvät hetket hänen kanssaan puuttuvat minulta. Ehkä seuraavalla kerralla saan hänelle tarkemman arvioinnin, jos pääsisin pelaamaan hänellä joskus.
Mennäänpä eteenpäin listassa viidenteen:
5. Kehli – kääpiösoturikemisti. Kehli saattaisi tämän hetken fiiliksellä olla viimeinen, mutta hänet pelasti kokemattomuuteni Vaerixin kanssa. Mutta nyt siis Kehlistä. Kehli on hidas, mutta voimakas soturi. Tai siis siltä se paperilla näyttäisi. Pelissä hän tuntui heikolta taisteluissa, mutta uskon, että se johtuu siitä, että hirviöt hyökkäsivät aika useasti hänen kimppuunsa. Eikä hänellä myöskään ole mikään paras puolustus. Hänellä kuitenkin on hyvät attribuutit, siitä bonusta. Hän oli se hahmo erään toisen kanssa, jota halusin ekana päästä pelaamaan. Mutta kävikin ilmi, ettei häntä ja yhtä toista saa pelattua ekassa pelissä. Hän ei minulle ainakaan ollut kovinkaan hyvä hahmo, mutta hänen persoonansa oli hyvä. Hän oli hauska ja vastuullinen henkilö, joka oli epäonnistunut menneisyydessään. Hänen persoonaansa on mukavaa päästä tutkimaan ja päivittämään, jottei hän tuntuisi näin kehnolta. Kokemustakin minulla on hänen kanssaan jonkin verran, eli aika sopivan paikan uskon löytäneeni hänelle minun kokemusteni mukaan. Hyvä persoona, mutta hiukan heikolta tuntuva sankari.
Seuraavana jonossa on neljäs sankarimme, eli:
4. Syrus – ihmisvelho feeniksin kera. Syrus on nopeammasta päästä hahmojen kesken. Hänellä on kuitenkin (kuten yleensä velhoilla) vähän elämää ja huono puolustus. Eli hänellä ei oikein uskalla mennä yksin, eihän? No, sekään ei ole totta. Tässä pelissä on aika tärkeää hajaantua ja kyllä Syrus siitä selviää. Hänellä on myös monia kykyjä, jotka parantavat sankareita. Hän hyökkää kaukaa aika voimakkaasti. Ja tiedän sen, että hän saa feeniksensä seuraavassa lisäosassa käyttöön ja se on aika hauskaa minusta! Hänellä ei ole tyypillistä velhon persoonaa kuitenkaan. Hän on ryhmän älykkäin, mutta myös se ryhmän vitsiniekka. Tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei kuitenkaan minun pelityylilleni sovi ja siksi on näin alhaalla. Jos tykkää velhohahmoista, tämä on oiva siihen! Ennen pelin aloittamista luulimme, että hän olisi tylsä kaukana taisteluista pysyttelevä velho, joka ei tekisi paljoa, mutta olimme väärässä. Hänhän teki aika paljon kaikkea! Silti minä en vain näe itseäni laittamassa häntä korkeammalle, mutta ymmärrän kyllä, jos joku pitäisi häntä ykkösenä. Onhan hän vahva hahmo ja hänellä on hauska persoona!
No kuitenkin, nyt pääsemme top kolmeen, ja kolmantena meillä tällä kertaa löytyy:
3. Brynn – voimakas lähisoturitaistelija. Brynn on hidas, mutta voimakas lähitaistelija. Hänellä on paljon elämää ja hyvä puolustus. Hän pystyy helposti auttamaan muita sankareita pulasta. Hänen taitonsa ovat hyödyllisiä monessa eri tilanteessa. Hänen persoonallisuutensa ei kuitenkaan ainakaan minulle jäänyt mieleen. Hän on prinsessa, tämän muistan, ja hän tuntuu olevan tarinan “päähenkilö”. Se johtuu siitä, että hänen ympärillään tapahtui suurimmat tapahtumat ja hän oli tärkeä henkilö Terrinothissa hänen vaikutusvaltansa takia. Hän on ehkä yksinkertaisin hahmo pelata, mutta päätöksissä hänen kanssaan pitää olla tarkka, niillä on paljon merkitystä. Hänestä minulla on kokemusta ja hän oli mielestäni hauska pelata. Mutta se syy, miksei hän ole korkeammalla on se, että olen paremmissa väleissä viimeisten kahden hahmon kanssa. Brynn voisi, kuten mikä tahansa hahmo, olla ensimmäisenä, mutta tämä on se, miten itse koen sen.
Eli viimeisenä kahtena on Chance ja Galaden. Toiseksi minulle tulee nyt tällä kertaa:
2. Galaden – haltijametsästäjä. Galaden oli ensimmäinen sankari, jota pelasin. Hän oli kauan lempihahmonikin, mutta se on muuttunut. Hän on voimakas, nopea ja hyvin puolustava hahmo. Hän voi myös maksimivoimissaan antaa hirviöille minkä tahansa efektin. Vaikuttaa siis voimakkaalta hahmolta ja niin se myös on! Jos siis tietenkin muistaa käyttää kaikkia hänen kykyjään. Hän oli tosiaan lempihahmoni siihen asti, kunnes sain hankittua kaikki hänen kykynsä. Sen jälkeen tahtoni pelata hänellä alkoi loppua, koska olen sellainen pelaaja, joka tykkää päivittää hahmoja. Eli voisi sanoa, että hänestä loppui pelattava minulla. Se ei silti tarkoita, etten pidä hänestä! Kyllä hänellä pelaaminen on todella hauskaa ja hänellä on pelityyli, josta pidän. Hänen persoonansa on myös erikoinen. Ei välttämättä lempparini, mutta hänessä on syvyyttä. Hänen sijoituksensa johtuu vain siitä, että hänestä loppui päivittäminen. Muuten hän olisi helppo ykkönen, koska todellakin pidän hänen pelityylistään ja kyvyistään ja se persoonakin on siedettävä korkealle pääsevälle hahmolla.
Mutta ensimmäiseksi tällä tuntumalla tulee:
1.Chance – varas-kissa. Chance oli toinen niistä hahmoista, joita halusin heti alussa pelata, mutta en päässyt pelaamaan, koska hän ei ollut vielä mukana pelissä. Hän on nopea ja hänellä on sopivasti elämää. Aluksi hän tuntui heikolta, ja hän päätyikin inhokikseni alussa. Mutta kun hänelle alettiin hankkimaan taitoja, hänestä tuli paljon voimakkaampi ja hyvä taisteluissa. Hänen designinsa on myös aivan mahtava. Kissa varkaana, onko mitään luovempaa hahmoa? Hänen persoonansa on mitä on, mutta design, hyvät kokemukset ja pelityyli kantaa hänet todella korkealle. Myös se tarina, että hän nousi inhokista lempparikseni auttaa häntä sijoituksessa, kun mietin kahden viimeisen välillä. Ja hänen lisäosakykynsäkin on minusta mielenkiintoisin tai ainakin mieleenpainuvin. Olen käynyt kaikki kyvyt läpi, ja Chancen kyvyt ovat ainoat, jotka jäivät mieleen. Ymmärrän myös, jos joku ajattelee Chancen huonoimmaksi, koska siltä minustakin tuntui, mutta kokeilemalla ja päivittämällä hän nousi huippuhahmoksi.
No kuitenkin, kun kaikki asiat otetaan huomioon: hyvä 3D-lauta, mahtava tarina, hyvät hahmot, hyvin toimiva sovellus, hauska tapa päivittää hahmoja, sopiva aika peleissä ja niin paljon hyviä puolia, on pakko antaa puhdas 10. Ei vain tule mitään mieleen mikä olisi negatiivista. Enpä tiedä, voinko samaistua muiden mielestä huonoihin asioihin pelissä, mutta katsotaan! Olen eka kirjoittaja, enkä tiedä mitä muut kirjoittavat. Toivottavasti kerroin tarpeeksi pelistä!
Maija – jonka kännykkään pelisovellus ladattiin, ja joka siten ohjasi pelin kulkua ja joka pelasi pääsääntöisesti lohikäärmehybridi Vaerixia
Tämä oli varsin kallis pelihankinta, mikä mietitytti aluksi, sillä peli perustuu sovelluksen käyttämiselle. Ilman tuntumaa sovelluksen kanssa pelaamiseen tuntui, että hankinta on jonkinlainen riskisijoitus, sillä ei olisi varmaa, pitäisimmekö pelaamisesta ainoastaan sovelluksen kautta. Pelilaatikko oli kuitenkin suunniteltu kovin kauniiksi ja näyttäväksi ja tiesimme, että peli edustaa sellaista fantasiagenreä, josta yleisesti ottaen pidämme. Joten pakkohan se oli lopulta alennuksesta hankkia!
Ensimmäinen ilta meni sääntöjen selailuun ja osien rakenteluun. Pelilauta on oivaltavasti kolmiulotteinen, mikä tarkoitti, että monia laudan osia piti rakentaa ennen seikkailun aloittamista. Tämä vei aikaa, ja meinasi välillä tuskastuttaa, vaikka rakentelu sinänsä oli ihan hauskaa. Osat on tehty paksusta pahvista, ja kestävät aika hyvin rakentamista ja käyttöä, mutta joissakin osissa on pitkiä ja ohuita siivuja, jotka todennäköisesti eivät tule kestämään aikaa. Ainakin toistaiseksi osat ovat meillä kuitenkin kestäneet ihan hyvin koossa. Peliin kuuluu paljon erilaista nippeliä ja nappelia, ja hienot hahmokortit, joista saa mukavan tuntuman pelattaviin hahmoihin.
Boksin sisältöön tutustumista, tässä on jo rakennettu pelilaudan osaset valmiiksi. Kuva: Maija Mäki.
Pelin vahvuus on minusta sen voimakas tarinallisuus ja se, että pelihahmot ikään kuin heräävät eloon pelin kuluessa. Niihin syntyi minusta voimakkaampi yhteys kuin yleensä lautapelien hahmoihin, niihin kiintyi ja niiden kohtalosta oli kiinnostunut. Aloitin pelaamisen lohikäärmehybridi Vaerixilla, enkä lopulta halunnut vaihtaa sitä muuhun hahmoon. Minusta tuntui, etteivät muut osaisi tehdä hahmolle sopivia päätöksiä pelin aikana, ja hahmo saattaisi muuttua sen myötä ”vääränlaiseksi”. Olin myös kiinnostunut Vaerixin taustatarinasta ja siitä, miten se alkoi avautua seikkailujen myötä. Jossain välissä muut halusivat kuitenkin kokeilla myös Vaerixia ja silloin taisin pelata Kehlillä ja Brynnilläkin varmaan kertaalleen. Mutta palasin silti takaisin Vaerixiin heti kuin mahdollista 😀 Hahmovalinnoista tuli meillä välillä kiistaa, mutta lopulta pelasimme aika uskollisesti ”omillamme”. Hahmovalinta heti alussa saattaa siis olla kovin merkityksellinen!
Pelisovellus toimi yllättävän hyvin. Kokeilimme ensin tabletin käyttöä, mutta siinä oli jokin bugi, eikä tiettyjen toimintojen tekeminen onnistunut. Käytimme sitten kännykkääni, mutta peli on hiukan haastava kännykän kokoiselle laitteelle. Osa teksteistä on kovin pieniä, ja varsinkin hirviöhahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Mutta kännykässä peli ei tiltannut kertaakaan ja sen käyttö oli aika sujuvaa. Minä ja Ahti jaksoimme lukea ja seurata juonen käänteitä, Juha tuntui keskittyvän lähinnä tasojen läpäisemiseen. Sivuseikkailut olivat mielenkiintoisia, sillä niissä usein keskityttiin jonkun tietyn hahmon tarinan kuljettamiseen. Pelissä voi myös määritellä vaikeusasteen, me pelasimme useimmiten tavallisella tasolla. Seikkailun alkupään jossakin pelissä hävisimme tehtävän niin selvästi, että mietimme, pitäisikö siirtyä helppoon tasoon. Mutta oli myös toisaalta hauskaa, etteivät kaikki pelit olleet kovin helposti selvitettävissä. Joissakin peleissä piti myös tehdä muistiinpanoja ja ratkaista päättelytehtäviä: ne olivat hauskoja ja niitä olisi voinut olla enemmänkin!
Minulle pelissä on merkityksellistä myös se, miltä peli näyttää ja tuntuu pelata. Tässä tämä peli on aivan huippulaatua. Kolmiulotteinen maailma on hieno ja sitä on hauska rakentaa pelin aikana eteenpäin. Pelin grafiikka on kaunista ja fantasiamaailmaan sopivaa. Hahmot ovat monipuolisia ja moniulotteisempia kuin ehkä yleensä tällaisessa genressä. Hahmot voivat myös seikkailla fyysisesti monipuolisella tavalla pelilaudalla: he voivat kiipeillä ja hyppiä, tutkia vaikkapa puita ja kaivoja sekä arkkuja ja kirjahyllyjä. Hahmoille löytyy tietenkin kaikenlaisia päivitettäviä varusteita ja kykyjä. Onneksi Ahti on innokas hahmojen kehittäjä, sillä siihen oma kärsivällisyyteni ei ehkä olisi riittänyt. Nyt saimme rakennettua voimakkaita hahmoja, joiden avulla selvisimme hyvin koko monipolvisen seikkailun läpi. Loppujen lopuksi pelasimme pelin aika intensiivisellä tahdilla läpi ja jäi olo, että tätähän voisi jatkaa vaikka samantien. Se, mitä jäin pohtimaan on pelin tiukka sitoutuminen sovellukseen. Peli ei ehkä ole muiden lautapelien tavoin pelattavissa ”ikuisesti”, sillä sovellus ei välttämättä toimi aina. Siksi olisi ollut hienoa saada mukaan myös manuaali, jolla peliä voisi pelata ilmankin sovellusta. Pelin monimutkaisuus ei ehkä mahdollista tätä, mutta se on ainoa heikkous, jota itse jäin pohtimaan ja siksi annan tälle pelille arvosanaksi 9/10. Muutoin peli oli todella immersiivinen kokemus, jossa seikkailu todella tuntui ja hahmoihin kiintyi. Pelin laajennusosa, The Betrayer´s War, on tietenkin jo hankittu…
Juha –
Jahas, tämmöinen näkemys tulevaisuuden lautapelistä…ilman lemmon äppiä ei voi näemmä näitäkään enää pelata. Ja se itseasiassa tekeekin pelistä hieman kyseenalaisen. 50-vuotta vanhaa Monopolia tai 30 vuotta vanha HeroQuestia voi pelata edelleen tänään aukottomasti…voiko tätä pelata 50 vuoden päästä?
Itse pelasin hahmoja Brynn, Cyrus, Kehli ja Chance. En kait samaistunut keneenkään riittävästi, jotta olisin sitoutunut yhteen tiettyyn. Itse pelilauta oli 3-ulotteinen, joka rakentui sitä mukaa kun peli eteni. Ja kun huomasimme että aloituspala oli sijoitettu pöydälle hankalasti, jouduimme siirtämään koko hoitoa, jotta laajennukset mahtuisivat pöydälle. Näin ei pääse HeroQuestissa tapahtumaan… Mutta muuttuva pelilauta toi myös tiettyä jännitettä, koskaan ei tiennyt minne peli lähtee rakentumaan. Hahmot olivat erilaisia ja niitä pystyi kehittämään. Itse en tosiaan perehtynyt niin syvällisesti, että jonkin hahmon kehittäminen olisi ollut sydämenasia, joten sain aina valmiit hahmot pelattavakseni. Olihan tämä ihan viihdyttävää ajankulua ja se kait näiden päätarkoitus on.
En oikein syttynyt äppiavusteiselle pelaamiselle, olisiko peli voinut toimia perinteisenä lautapelinä ja yhtä hyvin? Oli tämä kuitenkin parempi kuin Sword & Sorcery, mutta ei lähelläkään HeroQuestia, joten arviointi sijoittuu noiden puoleen väliin eli 8/10.
Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024) Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve
Katsojat: Maija ja Juha
Maija:
Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.
Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.
Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.
Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.
Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.
Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.
Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.
Juha:
Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin. Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.
En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.
Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…
Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.
Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.
Peli: Sword & Sorcery: Darkness Falls (2018) Julkaisija: Gremlin Project ja Ares Games Pelisuunnittelu: Simone Romano ja Nunzio Surace
Pelaajat: Maija, joka luulee olevansa pelinjohtaja, mutta on kuitenkin tarinankuljettaja sekä Auriel, haltijavelho Ahti, joka on oikeasti pelinjohtaja, Leagon jousiampuja-haltija ja Thorgar kääpiöparantaja sekä edelleen ainut, joka on lukenut säännöt kunnolla Juha, joka pelaa Ecarusta, ihmisritaria sekä Shaeta, salamurhaaja-varasta
Loppusyksyn aikana päätimme lähteä pelaamaan läpi mielenkiintoiselta vaikuttavaa lisäosaa, Darkness Falls. Pelissä on paljon tarkkuutta vaativia yksityiskohtia, ja pelinjohtajan roolissa tutustuttavana on paitsi pelitilanteiden aloitusasetelmat kertova Storybook, myös varsinaisen pelin vaiheita avaava Book of Secrets. Sword & Sorcery -maailmalle tyypillisesti erilaiset nippulat ja nappulat pitää asetella alussa huolellisesti, joten pelin alkuvaiheisiin kannattaa paneutua kunnolla. Lisäksi erittäin toivottavaa on, että kampanjamuotoisessa pelissä peliä ei tarvitsisi aina paketoida takaisin pakkaukseensa, vaan sen voisi pelata taso toisensa jälkeen läpi samalla pöydällä. Aika kauan S & S meidän olohuonettamme koristi, kun tämän lisäosan läpi kahlasimme…
Go no further, the town is cursed! When the dead rise from their graves, there is no place for the living. Run, you fools!”
Olimme omaksuneet aiemman pelin perusteella S & S -pelimaailman perussäännöt ja tuntui, että tämä peli lähti etenemään jouhevasti. Tällä kertaa pidin aivan erityisesti juonenkuljetuksesta ja pelin tarinallisista osuuksista, sillä ne tukivat hienosti itse pelikokemusta. Mukana on niin vampyyrejä kuin ihmissusiakin, ja monenmoista juonen käännettä ja arvoitusta selvitettävänä. Tehtävät ovat sankareille vaativia, eikä tasojen läpäiseminen ole mitenkään itsestäänselvää. Tämä lisäosa onkin tarkoitettu sankareille, joiden soulrank on IV-VI, joten sankarihahmojen tulee olla suhteellisen voimakkaita näistä tehtävistä selviytyäkseen. Pelissä on myös useita vaihtoehtoisia juonia, joten se soveltuu moneen pelikertaan ja vaikkapa useammankin kampanjan kohteeksi. Peli on kokonaisuutena vaativa, mutta saimme mielestäni tällä kertaa hyvän pelivaihteen päälle ja seikkailusta muodostui kivasti toimiva pelielämys. Lisämausteena tarinaan oli sijoitettu ajoittain viittauksia muihin fantasiaklassikoihin (kuten tuossa yläpuolen lainauksessa…), mikä aiheutti naureskelua ja hymähtelyä peliseurueessamme.
Erityinen plussa on pelin grafiikka: pelilaudat ovat kauniita ja kuten olen jo ennenkin maininnut, pidän peleistä, joissa on yksityiskohtaisuutta ja monenmoista pientä hypisteltävää. Näitä yksityiskohtia tässä pelimaailmassa todella riittää, joten minulle tämä osoittautui varsin viihdyttäväksi pelikokemukseksi!
Arvosana: 9/10.
Ahti:
Ensinnäkin, äiti luulee olevansa pelinjohtaja vain, koska lukee näitä Book of Secretsejä, mutta pelatessa on ihan muualla henkisesti. Minä olen aina läsnä ja teen suunnitelmat ja pysyn laskuissa ja kyvyissä mukana, koska olen valppaana ja ”kuljetan pelejä”.
Mutta siis tästä lisäosasta. Edelleen säännöt ovat hiukan hakusessa ja luuranko vihollisten respawn-kyvyt useasti unohtuvat. Pelissä on kuitenkin hauska teema, vampyyrit, luurangot, ihmissudet ja muut. Pääpahis on myös ylivoimainen, mutta erikoisten suunnitelmien avulla hänestäkin selvittiin. Vaikeudeltaan peli oli meille helpohkoa, koska unohdimme yhden merkittävän taistelusäännön. Joissain yksittäisissä tasoissa kuitenkin oli ongelmia, mutta kyllä niistäkin selvittiin. Viholliset olivat minusta hauskoja, mutta luurankojen kyvyt useasti unohtui, ja se kaduttaa nyt jälkeen päin. Palkintoja ja kokemuspisteitä tuli liikaa mielestäni. Hahmoilla oli aina ongelmia kullasta, koska kaikki kulta-tokenit oli jo hallussa. Sama kävi kokemuspisteille, koska niihinkin piti ottaa muita tokeneitä muistuttamaan. Taistelut muuttuivat erittäin hauskoiksi ja pitkiksi, koska aina laskettiin viisi plus kaksi plus poison plus kontrollointi miinus vahvuus ja milloin mitäkin. Niiden laskussa piti olla terävänä ja läsnä, siksi nimesinkin itseni pelinjohtajaksi. Sanon itseäni pelinjohtajaksi myös koska aina, kun TV oli päällä, minun piti muistuttaa heräämään siihen hetkeen pelaamaan, eikä möllöttämään aivottomasti TV:tä.
Koirienkin kanssa piti olla varovainen, yksi hännän heilautus ja BOOM, koko lauta olisi sekaisin. Väliajat kuitenkin olivat vielä pahempia, koska siinä riski oli suurempi. Monet nappulat myös tippuivat, kun koiramme Riitu käveli ohi ja nappulat tarttuivat siihen. Onnistuimme kyllä pitämään koirat poissa pelilaudan läheltä, mutta kerran ne saivat pöydän sekaisin. Koiramme Pommi, kun se oli pesty ja sai siitä pesuhepulin, juoksi täysiä pelialuetta päin ja koko peli meni sekaisin. Minä jouduin korjaamaan, koska mahtava muistini auttoi muistamaan kaikkien asioiden paikat.
Täysin viattomalta näyttävä Pommi-koira, joka sekoitti kertaalleen vaativan lautapelimme. Kuva: Maija Mäki.
Tarinaan oltiin jälleen panostettu ja sitä oli hauska seurata. Pelimekaniikat vain ovat hiukan liian haastavia edelleen. Kaiken kaikkiaan, uskon, että pystyisin antamaan 9, mutta meidän sekoilujen takia se on jäänyt hampaankoloon ja annan sen takia 8/10.
Peli alkoi Storybookin alustuksella ja kun teksti alkoi lauseella ”And it is I, his Chronicler…” ja jatkui itselleni hyvin tutulla sisällöllä, heristin korviani. Ollaan aran asian äärellä: kyseessä on kaikkien aikojen mahtavimmasta fantasia/barbaari-elokuvasta lainatuista laineista eli Conan Barbaarista. Tämmöinen lähestymistapa nostaakin rimaa heti, Conania ei tule sekoittaa kevyin perustein ihan mihin tahansa viihteeseen.
Tarinaa oli huolella kehitetty ja kerrontaan panostettu. Kirjaksi tai sarjakuvaksi kehitettynä voisi olla jopa toimiva. Pelilauta ja sen toimivuus sekä nappuloiden kanssa pelaaminen oli edelleen haastavaa. En näe, että nappuloiden pyörittäminen ja sählääminen niiden kanssa on tämmöisessä pelissä relevanttia ja koska ei päästy Conan-lainauksen edellyttämälle laatutasolle, joudun sanomaan ”Crom!” ja antamaan tälle 7,5/10.
Peli: HeroQuest: Rise of the Dread Moon (2023) Julkaisija: Avalon Hill ja Hasbro
Pelaajat: Ahti, joka pelaa Haltijaa, Kääpiötä sekä Rogueta Maija, joka pelaa pelin pahaa pelinjohtajaa, Zargonia Juha, joka pelaa Barbaaria, Velhoa ja Ritaria
Maija:
HeroQuest -pelisarja jatkaa kasvuaan ja uuden lisäosan julkaisua odotellaan meillä aina yhtä innokkaasti. Uusin tuoteperheen lisäosa Rise of the Dread Moon tuo mukaan uuden seikkailijahahmon, Ritarin. En oikein innostu tästä uudesta hahmosta, sillä se on minusta tylsähkö ja kovin perinteinen sankarihahmona. No, joka tapauksessa se napattiin mukaan, sillä muut halusivat kokeilla hahmon toimivuutta pelin aikana.
Pelin seikkailuihin ja taustatarinaan on tällä kertaa panostettu varsin mukavasti, ja erityisesti pelin tarinallinen osuus oli minusta onnistunut. HeroQuest ei perinteisesti tarjoa mitään kovin monimutkaista juonikuviota, mutta nyt pelin aikana muodostui mielestäni mukavasti seurattava ja mielenkiintoinen tarina. Myös monet pelilliset erikoisuudet olivat hauskoja ja hieman totutusta poikkeavia osuuksia, mukana on muun muassa salainen lisähuone ja monenlaisia jekkuja sankareiden päänmenoksi.
Koska pelaamme jonkinlaista päättymätöntä kampanjaa, niin sankarit ovat jo todella kehittyneitä ja voimakkaita hahmoja, joilla erilaisia aseita ja varusteita on riittämiin. Vastustajien vaikeustaso olikin tässä minusta liian helppo, varsinkin kun sankareita pelaavat Ahti ja Juha ovat oikeita strategianluonnin mestareita. Ehkä seuraavan lisäosan parissa joudun soveltamaan itse vaikeustasoa korkeammalle, jotta saamme sankareille kunnon vastuksen. Vaikeimpana lisäosana muistelemme edelleen Frozen Horror -peliä, jossa sankareilla oli ajoittain todellisia vaikeuksia selviytyä tasoista eteenpäin. Tällä tavoin haasteellinen Rise of the Dread Moon ei ollut, mutta hyvää ja luotettavaa HeroQuest-peliviihdettä se mielestäni kuitenkin meille tarjosi. Seuraavaa lisäosaa odotellaan jo! Ennakkotilauksia on jo tehty…
Arvosana: 8/10
Ahti:
HeroQuest, peli, jonka lisäosia odotetaan aina innokkaina. Rise of the Dread Moon, yksi minun lempipeli, jollei paras HeroQuest-seikkailu. Lisäosaa oltiin odotettu ja tutkittu etukäteen, mitä se sisältää. Ritaria odotettiin kaiken eniten, uusien sankareiden tutkiminen ja strategioiden pohtiminen on ihanaa. Artefaktit ja varusteet olivat vähän mitä olivat, mutta potion craftaaminen oli suuri yllätys, koska se oli mekaniikka, jollaista ei aiemmin ole tullut vastaan. Sen tutkimista odoteltiin, mutta se oli pettymys. Potioneja yleensä vain löydettiin jostain, tai jos löysi aarteista kukkia. Kukista taas pystyi valmistamaan potioneja. Uudet hirviöt olivat aluksi pelottavia, koska niillä oli loitsuja. Hirviöt olivat kuitenkin pelatessa ihan sopivan haastavia. Ei myöskään tullut pelkoa uusista hirviöistä huoneen takana (tarkoittaen Frozen Horroria ja sen jetejä). Erityisesti minusta hauskimpia olivat Dread Cultistit, koska ne kuolivat joka kerta yhdestä kerrasta, eikä äiti pahiksena päässyt käyttämään niitä kunnolla. Huonekalut sekä tokenit olivat hyvin suunniteltuja ja hyödyllisiä kampanjassa.
Pelin tehtävät olivat paremmasta päästä olevia. Nyt kun hahmoja oli sen verran paljon, useasti myös hajaannuimme joukkoihin: Haltija, Barbaari, Rogue ja Kääpiö, Ritari, Velho. Tarinan kerronta oli myös toteutettu ihanalla tavalla, eikä sitä voi olla huomaamatta. Tehtävät olivat kyllä joskus liian helppoja, kun hahmoja on tulossa vielä lisää. Uskon, että äitini tekisi tehtävistä vaikeampia, esim. antaen hirviöille lisää voimaa, elämää, määrää tai jotain. Mutta sitä kannattaa harkita vasta, kun sankareita tulee yli 5, tai kun sankareilla on liikaa tavaraa, ja he ovat ”voittamattomia”. Parannusjuomia tuli kuitenkin käytettyä useampaan kertaan Roguella erityisesti, koska hänellä on huono puolustus ja vähän elämää. Innolla odotan seuraavaa lisäosaa, jossa tulee Munkki-hahmo. Tämä hahmo tulee varmaan minulle pelattavaksi, koska hän vaikuttaa monimutkaiselta hahmolta. Sitten pitäisi tulla Prophesy of Telor -lisäosa, jossa tulee hahmo nimeltä Warlock, se taas tulisi isälle.
Peli oli hauska ja upeasti toteutettu, minun ehkä jopa lempiosani, kaiken kaikkiaan en ymmärrä äidin kriteerejä ja annan harvinaisen 10/10.
Juha:
Ahh….suosikki seikkailupelini jatko-osa. Varmaan selvää jo aiempien kirjoitusten pohjalta, että kaikkien aikojen suosikki-lautapelini on HeroQuest ja erityisesti se versio, jota pelasin jo yli 35 vuotta takaperin ensimmäisen kerran. Täysi 10 sille.
Nyt on pelilaudalla ”sarjan” seitsemäs osa. Olemme siis pelanneet nuo kuusi aiempaa versiota ja ehkä palaamme niiden osalta vielä. Hahmot, jotka nyt ovat mukana ovat edellisten versioiden johdosta ”kehittyneet” ja aseita, suojamekanismeja, rohtoja ym. on jo yllin kyllin kullekin…paitsi ritarille; uudelle lisäosan mukana tulleelle hahmolle, joka päätyi minun pelattavaksi. Hahmo tosin oli aika voimakas jo lähtökohtaisesti ja hahmolla oli erillisiä ritarikykyjä, joita pystyi hyödyntämään tiukan paikan tullen. Pelissä oli 10 eritasoista seikkailua ja niistä kaikista selvittiin ilman (pahempia) tappioita.
Pitkälle on tultu alkuperäisestä versiosta ja muutos pelissä on huimaava. Tarinaan on panostettu, vihollishahmot ovat entistä hurjempia, uusia aarteita, loitsuja jne… Koko pelisarjan kehittyminen onkin mielenkiintoista itsellään ja lisäosiakin on tulossa, joten saa nähdä miten pitkälle näiden kanssa vielä päädytään. Erityisesti mietityttää, että miten alkuperäiset 4 hahmoa pärjäisivät, jos peli aloitettaisiin tyhjältä pöydältä. Viholliset ovat entistä voimakkaampia, mutta niin ovat hahmotkin, joten kehittyminen on siinä mielessä tasavertaista. Tämä on myös mielestäni pelin jatko-osien heikkous: ”enemmän on enemmän” ei toimi aina ja hieman mielessä siintääkin ajatus, että pärjätäkseen pelimarkkinoilla, on vastattava tuleen samalla mitalla, kun vastassa on mm. Talisman, Sword & Sorcery, Descent jne, mitä eri yhtiöt nyt maailmalle tuuttaavatkin. Tähän perustuu näkemykseni alkuperäisen osan ylivoimaisuudesta; peruslautapeliä ilman turhia krumeluureja.
Ei tämä silti huono ollut, vaan oikein hyvin mukaansa tempaavaa peliviihdettä ja koska ykkösosa on täyden kympin peli, niin nämä jatkikset eivät tietenkään saa samaa. Tälle annan 8,5/10.
Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond. Tuottaja: Wonderstrom Animointi: Bardel Entertainment Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.
Katsojat: Aura, Ahti ja Maija
-Maija-
Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.
Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.
Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.
Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.
Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.
Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.
-Ahti-
Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.
Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.
-Aura-
Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.
Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä. Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.
Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.
Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.
Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021) Osa 2: Puuttuva perillinen (2021) Osa 3: Kätketty valtakunta (2022) Osa 4: Synkkä salaisuus (2022) Osa 5: Kirkkain yö (2022) Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet
Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.
Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.
Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.
Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.
Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.
Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.
Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.
Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.
Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.
Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!
Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.
Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.
Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.
Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.
Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.
Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.
(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)
Lautapeli: Sword & Sorcery: Immortal Souls Suunnittelijat: Simone Romano ja Nunzio Surace Julkaisija: Ares Games (2017) sekä Gremlin Project, Devir, GaGa Games, Galakta, Heidelberger Spieleverlag, Intrafin Games ja Planplay
Pelaaja: Ahti, pelasi Laegonia, jousiampuja-haltiaa, joka pystyy kutsumaan kumppanikseen Fenrir-suden ja Thorgaria, kääpiö-parantajaa sekä oli ainut, joka luki sääntöjä kunnolla
Ensimmäisen kerran tämä lautapeli iski silmään Tampereella Puolenkuun Peleissä, kun vietimme lomaa siellä suunnalla. Mutta mukaan peli ei vielä silloin lähtenyt. Muutaman viikon päästä menimme Turkuun viettämään aikaa, ja rahat sattuivatkin tulemaan tällä kertaa mukaan. Kävimme monissa kaupoissa kuten kirjakaupoissa, josta tuli mukaan muun muassa Pohjantuli -sarjakuva, mutta kävimme myös Puolenkuun Peleissä, josta lautapeli omilla rahoilla lähti mukaan.
Samana iltana alkoi myös pelin tutkiminen. Ensisilmäykseltä se hiukan hämmensi; esimerkiksi miksi pelissä on eri värisiä hirviöfiguureita. En kuitenkaan vielä aloittanut sääntöjen lukua. Seuraavana päivänä se kuitenkin alkoi ja säännöt olivat joltain osin ymmärrettäviä, mutta jotkin asiat olivat outoja. En kuitenkaan ehtinyt lukea kokonaan sääntökirjaa sinäkään iltana. Jatkoin seuraavana iltana, mutta pari aukeamaa jäi lukematta. Tämä voi kuulostaa siltä, että sääntökirja olisi pitkä, mutta se ei ole. Aikaani meni myös korttien tutkimisessa ja asioiden ymmärtämisessä. Mutta pian pääsimme ensimmäiseen peliin.
Ensimmäinen peli meni hitaasti, koska sääntöjä tarkisteltiin ja varmisteltiin, mutta noin 4 tunnin päästä tulimme valmiiksi. Peli ei mennyt vielä täydellisesti, mutta edistyimme jo. Toinen peli ei mennyt paljoa nopeammin, mutta virheitä korjattiin, koska olin tarkastellut sääntöjä. Myös hahmoja oli päästy parantamaan, mikä on hauskaa minulle. Kolmas peli pelattiin kahdessa sessiossa, koska aikatauluja meni päällekkäin. Neljättä ei ole vielä aloitettu, mutta kun kirjoitan tätä, odotan sitä innolla!
Sword & Sorceryssa on vaikeat säännöt, mutta kun niitä ymmärtää, niin pelistä tulee paljon helpompaa. Minusta pelissä on hyvät säännöt, hiukan vaikeat oppia, mutta muuten hyvät. Pidän myös siitä, että hahmoilla on omat “taistelutyylit”, niin aseista ei tule riitelyä, kuten joissain peleissä. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja hauskoja ja niiden kykyjä on hauska tutkia. Tarinamuotokin on mielestäni hyvin tehty. On myös kivaa, ettei kenenkään tarvitse olla pahis, vaan voimme olla tiiminä koko porukka. Ainut miinuspuoli minulta on, että säännöt ovat aika hankalia.
Peli sopii mielestäni pelaajille, joille monimutkaisemmat lautapelit ovat jo aika tuttuja. En suosittele tätä peliä ensimmäiseksi lautapeliksi. Henkilöille, jotka tykkäävät esim. HeroQuestistä tai Descentistä, peli sopii hyvin. Sword & Sorceryssä on paljon roolipelimäisiä elementtejä, jotka tekevät siitä minulle hauskan pelin. Lyhyesti ja ytimekkäästi: minä henkilökohtaisesti tykkään pelata peliä ja nautin sen pelaamisesta. Harmillisesti ensimmäiset pelit eivät menneet vielä täysin oikein, hankalien sääntöjen takia. Minulle peli kuitenkin on 9 ½. Hankalat säännöt pitävät sen poissa kympistä, mutta minä todellakin pidän tämän pelin tyylistä ja hahmojen päivittämisestä sekä itse hahmoista. Pidemmällä aikavälillä kokonaisarvosana voi vielä nousta kymppiin, mutta vielä se on yhdeksän ja puoli. Minä todellakin nautin pelistä!
Seikkailu on käynnissä. Pelipöytämme on tätä peliä varten hieman pieni ja kapea. Lisäjakkaroista ja pöydistä on apua, jotta kaikki tarvikkeet ovat helposti saatavilla. Kuva: Maija Mäki.
Pelaaja: Maija, joka pelaa Aurielia, haltia-velhoa sekä varmistelee sääntöjä ja lukee seikkailun juonta kuljettavaa Book of Secretiä
Sword & Sorcerer: Immortal Souls on eeppinen, miekka ja magia -fantasiagenreä edustava peli, jota kuvaillaan pelikielellä ”dungeon crawling” -tyyppiseksi lautapeliksi. Tämä on juuri sitä lajityyppiä lautapeleissä, josta moni perheessämme (ja varsinkin Ahti) pitää, joten olimme aika luottavaisia pelihankinnan onnistumisesta. Pelin kansikuvitus edustaa varsin geneeristä fantasiaa, mutta toivoin, että se onnistuisi murtautumaan ulos ainakin osittain kaikkein tyypillisimmistä genren piirteistä ja sitä kautta yllättämään pelaajat.
Pelin hahmot edustavat erittäin tyypillisiä hahmoja tällaiselle pelille: valittavaksi löytyvät kaikki perinteiset fantasiahahmot kääpiöstä velhoon ja haltiasta voimakkaaseen (mies)taistelijahahmoon. Erityisenä koukkuna pelissä kuitenkin on se, että pelaaja voi valita hahmonsa perusluonteen, joka voi edustaa järjestystä, kaaosta tai molempien ääripäiden keskellä olevaa neutraalia. Tämä valinta vaikuttaa pelin kulkuun, sillä järjestyksen ja kaaoksen sankarit eivät voi taistella samassa joukkueessa. Ennen pelaamista Ahti ehti perehtyä näihin ominaisuuksiin ja me päädyimme pelaamaan kaikki ”hyvisten” puolella, järjestyksen sekä neutraaleiden hahmojen kanssa.
Aikaisempien pelien perusteella tiesin, että ennen varsinaista pelaamista on pakko perehtyä kunnolla pelin sääntöihin. Samalla tiesin jo etukäteen, että pelin säännöt tulevat lopulta paremmin tutuiksi vasta pelatessa. Silti sääntöjen yksityiskohtaisuus pääsi yllättämään. Sääntökirja on 55 sivua pitkä englanninkielinen opus ja lisäksi pelissä tulee seikkailut esittelevä ja alkuasetelman paljastava Story Book sekä seikkailun aikana läpikäytävä Book of Secrets, jonka avulla kuljetetaan seikkailun juonta pelin aikana.
Sekä minä että Ahti pidämme lautapeleistä, joissa on visuaalisuutta sekä runsaasti tilpehööriä tukemaan tarinan kulkua. Tässä pelissä sitä todellakin on! Pelilauta koostuu palapelin tyyppisistä erikokoisista laatoista, jotka luovat mukavasti tunnelmaa hahmojen liikkumiselle ja tarinan juonenkäänteille. Hahmojen oma alusta on myös näyttävä, mutta myös aika monimutkainen useine palikoineen, aseineen ja ominaisuuksineen. Lisäksi pelissä on todella paljon erilaisia pahvinappuloita, joita käytetään pelin aikana merkitsemään sekä pelin aikana tapahtuvia käänteitä, että hahmoille tapahtuvia asioita. Erilaisten nappuloiden määrä voi aluksi tuntua kohtuuttoman suurelta, mutta kun pelin juonesta saa kiinni, niin niiden kanssa oppii toimimaan ihan kohtuullisesti. En sitten tiedä, onko pelissä jonkin verran pihistelty tuotantokustannuksissa, mutta osa nappuloista on minusta turhankin pieniä ja suhruisen näköisiä (sivuhuomiona Ahti: en ymmärrä tätä kritiikkiä). Esimerkiksi pelissä tärkeässä roolissa olevat ”shadow tokenit” ovat niin pieniä ja epäselvästi merkittyjä, että hämärämmässä huoneenvalossa ei keski-ikäinen pelaaja tahdo saada niistä selvää. Samalla tavoin kortteihin on ladattu valtavasti informaatiota ja osin hyvin pienellä ja ”pullealla” fontilla, mikä aiheuttaa sen, että joitakin yksityiskohtia saattaa jäädä huomaamatta. Onneksi mukana on innokas nuori, joka myös oppi pelin monimutkaiset yksityiskohdat meitä muita huomattavasti nopeammin!
Parasta pelissä mielestäni on se, että seikkailujen juonenkuljetukseen on panostettu, ja siihen on jätetty väljyyttä myös sankarien itse tekemille päätöksille. Book of Secrets antaa mahdollisuuden pelata saman seikkailun monella eri tavalla ja siinä on mahdollisuus siis seurata erityyppisiä juonen kaaria. Tämä tekee pelistä mielestäni todella kiinnostavan ja koukuttavan. Lisäksi sankareiden hahmoissa on tarpeeksi erilaisuutta peliominaisuuksiensa osalta ja niitä pystyy kehittelemään melko mukavasti omiin suuntiinsa kampanjamuotoisessa pelitavassa (jota yleensä pelaamme). Oma hahmoni Auriel-velho oli aluksi tyypillinen velhohahmo, josta on taistelujen keskellä lähinnä haittaa ja jota on melko tylsää pelata, kun hahmo hiippailee lähinnä muiden taustalla heitellen välillä joitakin heppoisia loitsuja. Kun hahmoa saa kehitettyä, siitä kuitenkin tuntuu olevan enemmän hyötyä ja sitä pääsee käyttämään mielenkiintoisemmin osana seikkailuja. Vaikka erilaisia kortteja onkin paljon, niin seikkailujen edetessä jäimme kaipaamaan silti vielä suurempaa variaatiota hankittavien aseiden, loitsujen ja muiden ominaisuuksien osalta. Hirviöissä mielenkiintoinen puoli on, että niiden kohteena on vaihtelevasti eri hahmot riippuen hirviön motivaatiosta. Näin taistelut eivät kohdistu aina vain lähinnä oleskeleviin sankareihin, vaan myös muihin – kuten tuohon taisteluissa melko heikosti pärjäävään hahmooni. Tämä tuo mukavasti lisäjännitystä itse peliin. Paljon on kuitenkin jokaisen pelaajan omalla vastuulla, miten hahmon ominaisuuksia ja kykyjä pystyy hyödyntämään. Aina kannattaa muistaa esimerkiksi tarkistaa omat puolustuskykynsä, kun on hyökkäyksen kohteena.
Yleisesti ottaen peli on mielestäni kelpoa ajanvietettä. Pelit tosin vievät ainakin meidän perheemme pelityylillä reilusti aikaa, noin kolme-neljä tuntia per seikkailu, joten kovin kiireessä tähän peliin ei kannata ryhtyä. Äitinä en suosittele kokoamaan peliä keittiön pöydälle, vaan jonnekin muualle, missä peliä voi säilyttää tarpeen vaatiessa avoimena pidempäänkin. Lisäksi säännöt ovat useammankin pelin jälkeen sen verran monimutkaiset, että pelaajien on syytä olla hyvin levänneitä ja virkeitä peliä aloitellessaan. Muutoin aikaa kuluu helposti turhaan pelin yksityiskohtien selvittelyyn ja sääntökirjan pläräilyyn.
Arvosanaksi annan 8/10.
Pelaaja: Juha, joka pelaa Ecaruksella, voimakkaalla ritarilla, sekä 1,5 pelin jälkeen myös Shaella
Peliä ei ole saatavana suomenkielisenä versiona, joten ohjekieli on englanti. Tässä arvostelun vaiheessa on pelattu jo neljä peliä (seikkailua), joten jonkinlainen tilinpäätös voidaan tehdä.
Ensimmäinen haaste on ohjeet ja niiden tulkitseminen. Miekka ja magia -englanti ei ole vahvuuteni, enkä ole järin innoissani opiskelemaan yli 50-sivuista, vieraskielistä opusta. Näin ollen muut pelitoverini saavat vastata säännöistä ja niiden noudattamisesta. Lähdetään liikkeelle periaatteella ”pelataan ja katsotaan mitä siitä tulee”.
Pelin edetessä tulee tapahtuma-, nippelinappula-, sitäsuntätä-ähky. Vähän liikaa. En tiedä mitä aineita pelin kehittäjät ovat vetäneet, mutta mullekin samaa. Pystyn sieluni silmillä näkemään millä innolla (tyyliin Youtube-videomies, joka hehkuttaa miksi HeroQuest on paras fantasiapeli. Asianomaiset tietänevät, muille linkki) pelin kehittäjät ovat peliään suunnitelleet mielessään vastaavanlainen palaute kuin em. Youtube-pätkä. Valitettavasti ihan siihen ei päästä.
Pelissä tapahtuu koko ajan kaikkea ja ihan liikaa; vaikea pysyä mukana. Milloin pitää muistaa kääntää jokin kortti tai vaihtaa ase tai lisätä heittoon yksi tai kaksi hyökkäyspistettä tai kilpeä. Muissa pelaamissani fantasialautapeleissä yleensä yksi pelaaja pelaa ”pimeää puolta”, mikä tuo peliin uutta jännitettä, koska ko. taho voi tehdä yllätyksellisiäkin peliliikkeitä. Tässä pelissä niin ei ole, vaan kaikki hahmot pelaavat ”hyviä”. Näin ollen on jossain määrin sääntöjen tulkintaa, miten vihollishahmot toimivat. MUTTA, jos olemme pelanneet täysin oikein, niin sitten täytyy todeta, että yhtään tiukkaa paikkaa ei vastaan ole vielä tullut. Toisin sanoen kovin vaikeaa ei pelissä ole edetä, pl. kaikkien muiden nippelien ja detaljien huomiointi. Omaa laiskuutta toki; ohjekirjaan tutustuminen olisi saattanut edesauttaa paremmin pelin pariin. Lisäksi useampi lisäkierros pelin parissa ja saattaisi arvio parantua, mutta nyt mennään alla olevan mukaisesti.
Itselleni tämän genren peleissä ykkönen on edelleen HeroQuest (ks. video aiemmin). Tämä peli jäänee myös Talismanin ja Descentin taakse tässä vaiheessa, joten arvosanaksi 7,5/10.
Pelaaja: Aura, joka pelaa Shaella, salamurhaaja-varas ”Roguella”
Minun mielestäni tämä peli ei ollut kovin hauska, sillä se oli liian monimutkainen. Sen ikäraja on 13+, joten se ei ole vielä tarkoitettu minun ikäiselleni. Minä pelasin vain yhden kokonaisen pelin ja yhden puolikkaan pelin. Hahmoni siirtyi sitten isin pelattavaksi, kun en jaksanut enää.
Hahmot olivat ihan okei, mutta ne olivat liian monimutkaisia.
Peli näyttää ihan hienolta, mutta siinä on sairaan monta pikkupalaa, jotka voivat kadota helposti. En tajunnut tarinasta juuri mitään, kun äiti luki sen enkuksi. Sitä oli aika vaikea ymmärtää, joten minulle selitettiin se sitten jälkeenpäin. Tarina oli silti vähän tylsä, enkä oikein tajunnut miten pelaaminen liittyi tarinaan.
Sarjakuva: Pohjantuli, osa 2: Viikingit ja varis Tekijä: Malin Falch Kustantaja: Story House Egmont Oy Ab 2022
Pohjantuli -sarjakuvasarjan toinen osa vie seikkailua aikaisempaa synkemmille ja jännittävämmille suunnille. Kirjan eri lukuja erottavat mustavalkosävyiset kuvat henkivät sellaista painostavaa ilmapiiriä, jossa vaistomaisesti odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi, mutta jossa mitään ei vielä kuitenkaan ole tapahtunut. Tässä suhteessa tyyli muistuttaa kovasti Ahdin jo aiemmin mainitsemaa Luupäät -sarjaa siinä vaiheessa, kun juoni tiivistyy aiempaa pelottavampaan suuntaan.
Viikingit ja varis jatkaa suoraan Pohjantulien ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, jossa norjalaistyttö Sonja seikkailee viikinkien ja peikkokansan asuttamassa, myyttistä ”pohjoista” kuvaavassa fantasiamaailmassa. Tässä toisessa osassa esitellään uusia hahmoja, mystinen ennustaja Varis sekä hänen oppilaansa Lotta, jotka tulevat viikinkien luo omine salattuine aikeineen. Mukana liihottelee myös harakka, joka tuntuu tietävän ehkä jotain enemmän kuin mitä vielä paljastetaan. Toiseen todellisuuteen Sonjaa etsimään tulee myös hänen setänsä, joka on vieraillut fantasiamaailmassa ennenkin, mutta joutuu yllättävään pulaan heti saavuttuaan. Tämä käänne on ehkä hieman epäuskottava siinä suhteessa, että lukija odottaa sedän tuntevan fantasiamaailman jo melko hyvin vierailtuaan siellä ilmeisesti moneen otteeseen ennenkin. Sonja kun on taas ensikertalaisena selviytynyt oudossa maailmassa ilman sen suurempia haavereita. Tässä osassa kuitenkin punotaan käyntiin useita erillisiä tarinanalkuja, joita lukija jää mielenkiinnolla seuraamaan. Tarinankuljetus etenee melko rivakkaa tahtia, joten ehkäpä joiltakin osin pidemmille juonenkaarille ei ole ollut tilaa sarjan käsikirjoituksessa.
Piirrostyyli on edelleen laadukasta ja fantasiamaailma avautuu tässä osassa hyvin nopeasti edellisestä osasta tuttuun Falchin luomaan todellisuuteen. Hahmoja tarinassa alkaa olla jo aika paljon, mutta tarina rullaa hyvin eteenpäin ja hahmoihin huomaa jo kiintyneensä, kun mutkia alkaa tulla matkaan. Sarjakuva imaisee mukaansa hämmentävän helposti ja jatkoa jää odottamaan lähestulkoon henkeä pidätellen.
Arvio: 9/10
Lukija: -Maija-
Minusta kakkososan nimi ”Viikingit ja Varis” sopii sarjakuvalle hyvin, koska tarinan pahiksia esiteltiin yllättävän paljon. Päähenkilö Sonja ei paljoa tässä kirjassa seikkaillut, mutta hänelle kävi joitakin mielenkiintoisia käänteitä. Sonja sai esimerkiksi mystisen Lotta-ystävän, joka on ennustaja-Variksen oppilas. Ja kun kirjaa selaa nopeasti, viikinkien toimintaa huomaan paljon.
Kirjassa alkoi tapahtua paljon, mikä oli mielestäni kivaa. Jatkokertomusten toisissa osissa oletetaankin tapahtuvan asioita ja esitellään usein vihollisia. Ykkösosassa taisi esiintyä vasta viikinkejä, mutta toista osaa lukiessa tuntui, että Varis olisi tarinan pääpahis. Pääpahista on kuitenkin neljännen osan jälkeen luettua vaikea arvata, vaikka se tuntui selkeältä toisessa osassa.
Piirtotyyli tässäkin osassa yllätti positiivisesti ja oli hauskaa, että lopussa esiteltiin luonnoksia. Niistä unohdimme mainita ensimmäisen osan kohdalla. Loppuhuipennus tässä oli yllättävä ja jätti miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sarjakuva jäi kohtaan, jossa tapahtumat jäivät ”kesken”. Monia kysymyksiä jäi ilmaan ja lempihahmoista haluaisin tietää, selviävätkö ne (minulle lempiolentoja olivat sudet Korppi ja Balder). Juonen kannalta kirjassa tapahtui tärkeitä tapahtumia. Annan sarjakuvalle arvosanaksi 9/10, koska siinä oli tarpeeksi tapahtumia ja jännitystä ilmassa.
Elokuva: Indiana Jones and the dial of destiny Ensi-ilta: 28.6.2023 Ohjaus: James Mangold Pituus: 155 min
Katsojana: -Juha-
Okei…Harrison Ford, Stetson, nahkaruoska, arkeologinen artefakti ja natseja…Suomen hallituksen kokous siis…ei vaan uusi Indiana Jones-leffa.
Elokuvasarjan viidennessä osassa, jota jostain syystä ei ole suomennettu levitykseen, tarina on aika yksiselitteinen: natsit ovat löytäneet historian kirjoista Arkhimedeen keksimän arkeologisen laitteen joka auttaisi valloittamaan maailman (yllätys). Natsien harmiksi Arkhimedes oli itse tajunnut laitteen vaarallisuuden ja oli pilkkonut sen kahteen osaan, joita yllätys, yllätys, sitten elokuvassa jahdataankin loppuun asti. Elokuvan ingressinä toimii alkukohtaus, jossa Indiana on ystävänsä kanssa löytänyt laitteen ensimmäisen osan ja saanut sen vietyä natseilta vuonna 1939. Sen jälkeen siirrytäänkin ajassa 1960-luvun loppuun, josta alkaa seikkailu elokuvasarjalle ominaisten käänteiden kautta eri puolille maailmaa.
Tarina on siis yksinkertaisuudessaan siinä, mutta mitä leffan hurja pituus 2,5 tuntia sitten pitää sisällään? Elokuvan pituuden osalta asian olisi varmasti voinut kertoa ytimeikkäämmin, nykyään valitettavasti elokuvissakin näyttää pätevän sääntö ”enemmän on enemmän” ja näitä mammutteja joudutaan sitten tunnista toiseen katselemaan elokuvissa. Toisaalta tällä kertaa 2,5 tuntia meni kohtuumukavasti, joten tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Elokuvan tuotantoyhtiönä oli Disney ja se selittänee osin alaikärajaystävällistä sisältöä, mutta myös tarinan seikkailullista luonnetta. Kaukana ollaan ajasta, jolloin elokuvasarjassa suli naamoja lähikuvassa, lentokoneen potkurit halkaisivat ihmisen kahtia tai sydän revittiin rinnasta ulos. Nyt ollaan 2000-luvulla ja kauppa se on joka kannattaa; lippuja pitää myydä, vaikka sisällöstä sitten jouduttaisiin tinkimäänkin. Ihmisiä…anteeksi…natseja teilataan surutta vieläkin, mutta nehän eivät olleetkaan ihmisiä. Tuotantoyhtiön huomioiden asia lieneekin ilmiselvä, enemmän seikkailua, vähemmän groteskia kuvastoa. Harmi, koska etenkin kahdessa ekassa osassa elokuvan visuaalisuus palveli elokuvan teemaa oikein hyvin. ”Liiton arkin” avaamisesta sietikin saada julmimman mahdollisen kohtalon.
Kadonneen aarteen metsästäjät oli toki SE seikkailuelokuva, joka määritti genren, mutta tämän elokuvan pääosassa olisi voinut yhtä hyvin olla Nicholas Cage ja elokuvan nimi National treasure tai jokin muu vastaava. Harrison Ford digitaalisesti nuorennettuna ja tuttuun rooliin, niin saadaan hittituote, joka tunnetaan.
Elokuvasarjan kahdessa viimeisessä osassa käsiteltiin jo kohtuulennokkaita teemoja, joten maanläheisemmän lähestymistavan sijasta tarinassa yritettiin ilmeisesti ylittää aiemmat saavutukset utopian osalta ja mentiin vieläkin pidemmälle…aikamatkustukseen. Siihen asti elokuva oli vielä jossain määrin järkevä, mutta allekirjoittaneelle liika on liikaa. Vaikka yksi suosikeistani onkin Terminator-sarjan pari ekaa, niin Indiana Jonesiin ei tätä olisi pitänyt sotkea. Ja merkittävimmältä osin siksi, että käsikirjoitus ei kantanut loppuun asti siltä osin, mitkä olisivat mahdolliset vaikutukset historian kulkuun ja siksi elokuvan loppu hieman vesittyikin. Pahoittelut mahdollisesta juonenkulun paljastuksesta.
Kaikkinensa kelpoa elokuvaviihdettä, mutta ylipitkä elokuva ja hieman l-i-i-a-n utopistinen loppu, ei tämä mikään Terminator kuitenkaan ole. Lievä pettymys sarjan päätösjaksoksi, joten arvosanaksi joudun antamaan 7/10.
