Noh niin, nokkelimmat tajusivatkin heti, että tätä leffaa, eikä mitään sen versiota ole koskaan suomennettu. Eikä varsinkaan korpiksi, kun kyse on variksesta. Todettakoon, että elokuva lähtee liikkeelle vähintään mielenkiintoisesti kun suomentaja (sekä ruotsintaja) ovat kääntäneet crowin korpiksi!!! Pahalta näyttää… Tuotakoon se heti ensi alkuun selväksi, että alkuperäinen vuoden 1994 The Crow on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja ei voi sanoa etteikö se vaikuttaisi tähän ”objektiiviseen” arvioon.
Ja tosiaan, näillä kahdella elokuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään kuin se, että molemmat pohjautuvat samaan sarjakuvaan, joten siinä mielessä vertailu on tarpeetonta. Tarina on itseasiassa täysin uudelleen kirjoitettu ja taitaa ainoa yhtymäkohta alkuperäiseen tarinaan olla se, että Eric palaa kuolleista ja tappaa kaikki syylliset. Se, miten tarina on kirjoitettu ja esitetty, on se ongelma. Ei kai kukaan tosiasiallisesti usko että joku palaa kuolleista kostamaan? Kyse on eskapistisesta fantasiasta, jollaisia ihmiset haluavat nähdä omista syistään. Ei kai kukaan usko sitäkään että tulevaisuudesta tulee kyborgi, joka tappaa vastarintataistelijan äidin ennen tämän syntymää…
Ongelma vain on se, että yksi keskeinen elementti, josta leffa on nimensäkin saanut, loistaa poissaolollaan. Kyllähän korp…variksia tuonpuoleisessa lentää ja satusetä ko. paikassakin viittaa tarinaan jossa korp…varis palauttaa kovia kokeneen korjaamaan asiat oikein. Elokuvan tekijät ovat siten unohtaneet koko himputin linnun ja siihen liittyvän itseluodun myytin toisin kuin tuossa 1994 versiossa, jossa Ericin hahmo oli koko leffan ajan kytköksissä kyseiseen lintuun. Näin ollen pohja koko tarinalta menee siinä, että Ericin hahmolla ei ole mitään kontaktia kyseiseen lintuun. Myös tarinaan itsessään oli tuotu outoja höpölöpö-juttuja liittyen esim. elokuvan pahimpaan hahmoon. Lisäksi tapa, jolla Shelly ja Eric tapetaan, on epäuskottava elokuvan lähtökohtien kannalta.
Jotain hyvää leffassa kuitenkin on; kaikki se mitä tapahtuu Ericin paluun jälkeen. Ericin kosto on ansiokkaalla raivolla esitetty ja parhaassa teloituskohtauksessa oopperassa, jossa Eric soveltaa samuraimiekkaa varsin ansiokkaasti, teki mieli nousta sesomaan ja taputtamaan. Kaiken lisäksi olin ainoa katsoja näytöksessä, joten olisin niin voinut huoletta tehdäkin. Ongelma taasen oli siinä, että alkuperäisessä Crowissa oli roistotkin identifioitu ja annettu hassut kutsumanimet, joten hahmoissa oli siten ulottuvuutta, vaikka olivatkin roistoja.
Tässä leffassa Eric kyllä tappoi kaikki, mutta hahmoja ei pystynyt identifioimaan samalla tavalla, kuin Brandon Leen versiossa, jossa jokaista yksittäistä hahmoa jahdattiin nimeltä ja jokainen sai henkilökohtaisen yksittäiskäsittelyn. Elokuvan graafinen väkivalta yllätti jossain määrin, että tämmöisiä leffoja ei enää tehdä. Olin toki nähnyt jo Wick-elokuvat ja Kill Bill taisi olla se, joka palautti hurmeisen kuvaston elokuvaan. Nimittäin vastaavaa karkeloa tässäkin ja ihmettelen varsin suopeaa ikärajaa, koska miekan käyttö oli varsin…luovaa. Alkuperäinen Crow oli K18 leffa, tosin siinä syynä taisi olla huumepiikkien kanssa pelaaminen, eikä niinkään muu kuvasto.
Kävin katsomassa leffan Paimion Biostarassa (https://biostara.fi/) ensinäytöksessä ja hämmennys oli suuri, kun totesin olevani ainoa katsoja. Sain siis yksityisnäytöksen, joka tietysti on laatua, mutta eivätkö paimiolaiset sitten käytä palvelua vai eikö tämänsisältöinen viihde kelpaa…tiedä häntä. Joten paimiolaiset, jotka luette tätä, niin alkakaahan käyttää kaupungissanne olevaa palvelua, jotta se kannattaa. Liputkin ovat edullisia.
En voi suositella elokuvaa, enkä ainakaan alkuperäisen vuoden 1994 version faneille. Jos haluat nähdä korkeatasoista kostoelokuvaa, niin suosittelen ennemmin alkuperäistä The Crowia (10/10), tai jos vielä nihilistisempi meno maittaa, niin Mad Maxia (10/10). Jos siis kokonaisvaltainen elokuvakokemus kiinnostaa aiheen tiimoilta. Tälle annan 5/10 ja pisteet tulevat jokaisesta luovalla tavalla suoritetusta samuraimiekka-toimenpiteestä.
Kirja: Musta kuningatar Kirjoittaja: Walter Tevis Suomentaja: Anja Leppänen Kustantaja: Tammi 2021 [1983]
Ja Netflixin minisarja vuodelta 2020, jonka ovat luoneet Scott Frank ja Alan Scott.
Lukija ja katsoja: Maija
Tämäpä olikin maittava lukuromaani! Kirjaa olisin tuskin löytänyt, jos ensin ei silmiin olisi osunut samanniminen Netflixin lumoava sarja. Ahti oli viime vuonna juuri aloittanut shakin pelaamisen, ja innostuimme kaikki katsomaan sarjan yhdessä. Sarjassa, kuten kirjassakin, on kuvattu shakkiotteluita siten, että välillä niiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan. Shakista myös puhutaan paljon, joten sitä oli hauska seurata yhdessä shakkia hitusen paremmin ymmärtävän kanssa. Sarjan sekä kirjan suomennos on kuitenkin shakin harrastajan näkökulmasta hieman tylsähkö, sillä alkuperäinen nimi, The Queen´s Gambit, kuningatarkambiitti, on vaihtunut kuvaamaan yksittäistä nappulaa (ja ehkäpä samalla myös kirjan / sarjan päähenkilöä).
Kuningatarkambiitti on tunnettu shakkiavaus, 1.d4 d5 2.c4, jossa mustalla pelaava voi päättää ottaa gambiittisotilaan vastaan tai jatkaa sitä ilman. Se on yksi vanhimmista tunnetuista shakkiavauksista ja se mainitaan jo Göttingenin käsikirjoituksessa vuodelta 1490. Shakkiavauksena kuningatarkambiitti yleistyi käyttöön 1800-luvun loppupuolella ja sitä ovat käyttäneet monet tunnetut alan legendat kuten muun muassa Alexander Alekhine ja Jose Raul Capablanca.
Onkin vähän tylsää, että suomennokseksi on valittu ”helpommin sulava” Musta kuningatar, kun kirjan nimen kautta shakkimaailman perinteet ja historia olisivat avautuneet monipuolisemmin. Walter Tevis kiittää kirjan alussa useita shakin asiantuntijoita, joten kirjoittajalla on ollut selkeä pyrkimys tuoda romaanissa esille shakkia mahdollisimman uskottavalla tavalla. Peliosuudet ovatkin kiinnostavasti kuvattuja sekä kirjassa, että kirjan juonta erittäin pitkälti noudattelevassa sarjassa.
Hän alkoi käydä läpi erästä Morphyn ja jonkun Paulsen-nimisen välistä peliä, joka oli pelattu vuonna 1857. USA:n mestaruuskisat olisivat kolmen viikon kuluttua. Oli jo korkea aika, että ne voittaisi joku nainen. Oli jo korkea aika, että hän voittaisi ne.
Koska katsoin Netflixin sarjan ennen kirjan lukemista, ei kirja tarjonnut juonellisesti yllätyksiä. Sarja seurasi hämmästyttävänkin tarkasti kirjan juonta ja tunnelmaa, toki joitakin poikkeamia löytyi myös. Olisi ehkä ollut mukavampi lukea ensin kirja, jolloin juonenkäänteet eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja ja sarja myös väritti kirjan tapahtumien ja henkiöhahmojen kuvittelua. Tietyllä tapaa kirjan päähahmo Beth jäi kirjan kuvauksessa hieman kaukaiseksi hahmoksi, jonka elämän vaiheita lukijana tarkkailtiin etäämmältä, mutta kiinnostuneena. Sarjassa Beth tuntui läheisemmältä, ja hänen riippuvuutensa sekä shakkiin että alkoholiin ja lääkkeisiin, riipaisevammalta. Kirja ja sarja edustavat omalta osaltaan poikkeusyksilöistä kertovaa tarinagenreä, jossa usein pääosan saavat esimerkiksi matemaattisesti erityislahjakkaat, ja todellisuuteen pohjautuvat henkilöhahmot. Näitä kuvauksia on aina kiehtovaa seurata, mikäli ne on onnistuttu toteuttamaan uskottavasti, ja samalla juonta jouhevasti kuljettaen. Bethille ei ilmeisesti ole suoraa vastinetta tosielämässä, mutta Tevis on kyllä onnistunut luomaan kirjaansa uskottavan tuntuisen hahmon. Kuitenkin lopulta kirja jätti lukijansa hieman kylmäksi, sillä en löytänyt siitä kiehtovasta tarinastaan huolimatta kovin syvällistä sanomaa. Ehkäpä kirjoittaja on vain pitänyt shakista niin paljon, että on halunnut luoda tarinan pelaamisen ympärille…
Kirja jätti itselleni kytevän kiinnostuksen shakkikirjallisuuteen. Yksi suosikkikirjailijoistani Vladimir Nabokob on kirjoittanut shakkiin keskittyvän romaanin Lužinin puolustus, jota en ole vielä lukenut. Se pitäisi metsästää jostakin antikvariaatista tai lainata ainakin kirjastosta. Netflixin sarjaan ei ilmeisesti jatkoa ole luvassa, vaikka ajatusta jossain välissä väläyteltiin. Toisaalta, silloin olisi pitänyt lähteä käsikirjoittamaan kokonaan uutta kautta, sillä minisarja toisti uskollisesti kirjan juonenkaaren loppuun asti. Ei siis ihme, että tekijät ovat kieltäytyneet jatkamasta sarjaa pidemmälle. Vaikka kyllä tällaiselle sarjaherkulle, kuten jouhevasti kirjoitetulle shakkiromaanillekin, olisi tilausta. Sekä kirja että sarja olivat helposti luettavaa ja seurattavaa, ajatuksiakin herättelevää viihdettä. Arvosanaksi annan molemmille 9/10.
Tässä jutussa Juha listaa TOP15 parasta elokuvaa 1980-luvulta.
Jotain muuta vaihteeksi; tässä ei arvioidakaan yhtä tiettyä kohdetta, vaan teenpä katsauksen 1980-luvun elokuvien parhaimmistoon. Ehkäpä jatkan muillakin vuosikymmenillä, fiiliksistä riippuen. Tästä listasta et E.T:tä tai vastaavia löydä, vaan jos joukossa on Oscarin voittaneita elokuvia, niin se on puhdas sattuma.
Koska kyse on 1980-luvusta, jolloin tuli voimaan ns. aikuissensuurilaki (1987), sivuan käsittelyssä leffoihin liittyviä sensuuritietoja. Tänään sensuuri on muisto vain, mutta tuolloin kun yritti leffoja nähdä täysimittaisina, niitä joutui metsästämään ympäri maailman. Suomi palasi takaisin sivistysvaltioksi 2001, jolloin laki kumottiin… no jaa sivistys onkin suhteellista kun seuraa tämän päivän politikontia…
Tämän piti olla TOP10-listaus, mutta tämän karsitummaksi tätä ei saa. 1980-luvulla vaan tehtiin niin paljon laadukaita elokuvia. Silti jäi monta vähintään neljän tähden leffaa listauksen ulkopuolellekin, mutta lähdetään siitä että tässä on 1980-luvun kerma, mitä tulee elokuvaviihteeseen.
Toinen listalle päätyneistä komedioista. Yksi hauskimmista parodioista. Tässä saa kyytiä mm. Star warsit kuin myös Alien ja muut scifi-pätkät. Aina ei tarvitse asioita ottaa niin vakavasti… Myös Mel Brooksin paras elokuva.
Tämän leffan mukaan ottaminen tähän listaan oli ehkä kyseenalaisin. Leffa voisi olla samanaikaisesti sekä häiriintynyt dokumentti että kauhuelokuva. Eikä välttämättä ole silti kumpaakaan. Joka tapauksessa leffa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja on tietyllä tasolla ehkä lähimpänä niitä taide-elokuvia, mitä elokuvaeliitti pitää klassikkoina. Noh, tällä listauksella voidaan todeta että omassa luokituksessani elokuva on klassikko. Elokuva kertoo kuvitteellisesta sarjamurhaajasta ja hänen päivittäisistä edesottamuksista. Elokuvan anti on todella brutaalia; pääosan henkilölle ihmisen tappaminen on yhtä arkinen asia kuin kaupassakäynti. Ja itseasiassa päähenkilö soveltaakin molempia samanaikaisesti eli mikäs siinä on kaupassakäynnin yhteydessä vaikka tappaa kaikki muut paikallaolijat(?). ”Hain maidon…ja tapoin muut kaupassaolijat.” Häiriintyneintä on kuitenkin se, että kun Henry suorittaa tapon, niin katsomossakin tekee mieli nousta ylös taputtamaan, niin herkästi hahmon tekemisen riemu välittyy katsojaan. Tältä leffalta vei useamman vuoden ennen kuin tuli Suomessa levitykseen; sensuuri-vasemmiston kukkahattutätien suosikkielokuva siis! Ja elokuvan K18-teatteriversiotakin oli leikattu 3 minuuttia!? Leikkaamattoman DVD-version kannessa lukee 4,5 minuuttia pidempi eli tuosta voi päätellä paljonko teatteriversiota silputtiin vielä VHS-levitykseen (kirosana!). Tämmöisiä leffoja ei enää tehdä!
1980-luvun hauskin elokuva. Naurattaa edelleen, vaikka leffan on nähnyt lähemmäs 10 kertaa. Tämän leffan perintöä saamme tänä päivänä katsoa mm. Sascha Baron Cohenin taidonnäytteissä – asteen räävittömämmin toki. Elokuva poiki kaksi jatko-osaakin, jotka eivät paljoa kalpene tämän rinnalla, onneksi ovat eri vuosikymmeneltä, niin ei tarvitse valita järjestystä.
Kaikkien aikojen seikkailuleffa joka poiki satsin jatko-osiakin, joista yhtä olen täälläkin käsitellyt. Elokuvan myötä syntyi yksi legendaarisimmista leffahahmoista ja nosti Harrison Fordin elokuvatähteyteen. Itse elokuva on alusta loppuun viihdyttävä seikkailu, jossa seikkaillaan maailman eri kolkissa liiton arkin tai siihen liittyvien vihjeiden perässä ja jahdissa on tietenkin mukana ketkäs muutkaan kuin natsit. Viihdyttävä elokuva, jota aika ei ole syönyt yhtään. 1980-luvulla tehtiin kaksi jatko-osaa, joista nekin sietäisivät päästä tälle listalle, mutta todettakoon että jos tästä tykkää, niin nekin ovat kelpo viihdettä.
Jos viidakkoon haluat mennä nyt…niin ota sinko mukaan. Huikea scifi-klassikko. Jälleen kerran pohjalla on hieno käsikirjoitus, joka pitää jännitteen loppuun asti. Elokuva alkaa perinteisenä 1980-luvun viidakkosota-leffana, mutta kun sodat on sodittu, niin elokuva vasta alkaakin. Mystinen, avaruudesta saapunut, saalistaja alkaa käymään sissisotaa Iso-Arskan johtamaa commandojoukkoa vastaan, jahdaten… korjaan… saalistaen miehiä yksi kerrallaan. Katsojalle annetaan vain tipoittain otteita saalistajasta ja vasta lopputaistelussa paljastetaan otuksen todellinen luonne: ”One ugly motherfucker”, sanoisi Arskakin. Elokuvan saalistajasta tuli instituutio. Poiki usean jatko-osan sekä muita elokuvia mm. Aliens vs. Predator, mutta niitä ei pidä sotkea sen enempää tähän laatu-elokuvaan. Tästä leffasta on sellainen muistikuva, että ihan ensimmäinen jakeluun tullut videoversio olisi ollut ”lähes” leikkaamaton (-33 sek.), mutta 1987 videolain myötä leffa vedettiin pois heti levityksestä ja seuraava versio olikin sitten saksittu 5 minuuttia, lempo soikoon!
Ehkä onnistunein sarjakuvafilmatisointi, erään toisen ohella, joka yllättäen myös löytyy tältä listalta hieman alempaa. Elokuvan videoversio oli myös aikoinaan jonkinsortin videosensuurin taidonnäyte. Elokuvasta leikattiin peräti 11 minuuttia, mikä on aika hyvin 89 minuuttisesta elokuvasta. Itse elokuva on järisyttävää toimintaa alusta asti, jossain määrin myös hyvin väkivaltaista sellaista, mutta toisaalta huomioiden elokuvan hahmoon liittyvän paradoksalisuuden, siten perusteltua. Äärimmilleen viety kostaminen tuo elokuvaan sen tietyn pilkkeen, joka poistaa liian vakavasti suhtautumisen mahdollisuuden. Elokuvassa päähahmo, Frank Castle, kostaa kokemansa vääryydet kaikille rikollisille, joka tekee elokuvasta vielä herkullisemman. Ei keskitytä pelkkään yksittäiseen veriseen kostoon (mm. Mad Max), vaan koston jälkeen jatketaan hyväksi todettua konseptia ja elokuva alkaakin maininnalla että peräti 125 gangsteria on saanut surmansa salaperäisissä olosuhteissa. Eli elokuva alkaa ikään kuin Rankaisijan (sarjakuvahahmo on suomennettu Tuomariksi) savotan keskivaiheilta. En suosittele elokuvaa liian vakavasti ottaville kuten en myöskään:
Yksi kaikkien aikojen hauskimmista (ja verisimmistä) elokuvista. Tämähän siis on splatterkomedia, joten genre-elokuva siis eli ei vellihousuille, eikä Oscar-fanaatikoille. Tämmöisiä tehdään todellisesta rakkaudesta elokuvaan. Elokuvanteon riemukkuus ja intohimo tekemiseen suorastaan paistaa elokuvasta, eikä jossain määrin kömpelö esitystapa edes häiritse katsomista, kun elokuvan täydellisen absurdit kohtaukset seuraavat toinen toistaan. Suomessa elokuva saatiin levitykseen vasta 1991, mahdollisesti levännyt tuon ajan sensuuriviranomaisen pöydällä että mitäs tälle voisi tehdä. Tästä kun ei leikkaamisen jälkeen jäisi käteen mitään, joten vaihtoehtoina joko täysi sensuuri tai julkaisu sellaisenaan. Lienee suomalaisen elokuvahistorian yksi merkittävimmistä teoista kun tämä julkaistiin kokonaan sensuroimatta videolle (nousen ylös taputtamaan!)! Tarinassa avaruudesta tullut hampurilaisketju on hakemassa maasta raaka-aineita hampurilaisiinsa ja tyhjentänyt kokonaisen kylän sen asukkaista raaka-aineiksi ja pakannut ne laatikkoihin. No heidän epäonnekseen neljän todellisen torvelon (valtion muukalaisten torjuntayksikkö) porukka löytää heidät ja sitten alkaakin lahtaamiskarkelo, jossa ei sinällään ole kummempaa järkeä, mutta elokuvan tekijöiden rakkaus lajia kohtaan tuo ruudulle mitä mainioimpia ja luovimpia lahtaamiskeinoja. Jälleen kerran homma menee niin överiksi, että on vaikea uskoa että kukaan tätä edes pystyisi vakavasti ottamaan. Niin… ja elokuvan nimihän itsessään jo varoittaa mistä on kyse, olisitte uskoneet! Niin, ja tämän leffan ohjasi sama kaveri, joka 2000-luvulla tuli tunnetuksi Taru sormusten herrasta-trilogista, peukut pystyyn!
Elokuvaklassikko, joka ei ota itseään tosissaan. Iso-Arska ei paljoa puhu, mutta lähes jokainen vuorosana on klassikko-onelineri. Elokuva onkin hieno parodia aiheesta ja on vaikea edes kuvitella että tätä voisi ottaa joku tosissaan. Elokuvan alkukohtaus jo paljastaa missä mennään: kaveri vie roskapussit ulos kun kuulee roska-auton tulevan. Pyytää kuskia odottamaan ja sanoo: “I was afraid you’d miss me.“ ja sitten roskakuskit kaivavat konepistoolit esiin ja sanovat: “Don’t worry…we won’t”. Ja sitten rei´ittävät tyypin. Ja sen jälkeen lähes kaikki dialogi on samaa luokkaa. Ja silti: elokuvasensuurit leikkasivat tästäkin mielivaltaisia pätkiä; K18-versiosta puuttui muutama sekunti ja K16 versiota saksittiinkin jo 0.49 min. Tosiasiallisesti elokuvassa ei edes kovin graafista väkivaltaa ole. Kieliposkessa tehtyjen elokuvien klassikko ja aiemmin listattu Punisherkin on vakavasti otettavaa aikuisten draamaa tämän rinnalla!
Kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi ja siten myös Batman-leffa. Tim Burtonin visuaalinen näkemys Gotham Citystä on uskomaton. Hienoa seikkailua ja fantasiaa ja kuitenkin tunnistettavat hahmot. Tekijät hyödynsivät Batmanin historiaa hyvin ja Jack Nicholson Jokerina on aivan hulvaton! Jos kaipaan viihdyttävää elokuvaa, joka etenee jouhevasti, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Hienoa visuaalisuutta ja tarinan kuljettamista. Elokuvaa seurasi Batman-Paluu, jota voidaan tarkastella 1990-luvun parhaimpien joukossa.
Elokuvasensuurin taidonnäyte: alkuperäisestä versiosta kokonaisleikkaus 10.48 min.!!! Jo pelkästään K18-teatteriversiota leikattiin lähes 5 minuuttia ja videolevitykseen leffaa piti pätkiä vielä 6 minuuttia lisää, jotta aikuisetkin voisivat sen katsoa traumatisoitumatta. Suorastaan harmittaa, että menivät ja poistivat tämän ansiokkaan aikuissensuurilain. Kuka aikuisia nyt suojelee pahoilta elokuvavaikutteilta?
Mutta asiaan. Itse elokuva on lähitulevaisuuteen sijoittuva visio tulevaisuuden poliisista, joka ei lakkoile, väsy, saatikka loukkaannu. Ja lisäksi putsaa kadut saastasta. Elokuvan tarinassa henkihieveriin ammuttu poliisi muutetaan robottipoliisiksi ja kaiken lahtaamisen ohella jossain välissä pohditaan myös koneen inhimillisyyttä ja ihmisyysarvoja. Mutta roiskeet ensin! Itse tarinan lisäksi elokuvaan on piilotettu hienovaraista yhteiskuntakritiikkiäkin, mitä varsinkin tänä päivänä voi analysoida sen osuvuutta. Paul Verhoevenin Hollywood-avaus ja tämän jälkeenhän hän ohjasikin yhden 1990-luvun hienoimmista elokuvista (Total recall). Nyttemmin tämän saa DVD:llä leikkaamattomana ja lisäksi sellaisena versiona, minkä tekijät itsesensuroivat ennen jakeluun laittamista. Eli kaksi ampumiskohtausta, joissa veri pärskähtelee ja kunnolla (nousen taputtaamaan taas ylös!)!
Mad Max on yksi brutaleimmista ja nihilistisimmistä kostoelokuvista, mitä löytyy ja siten leffa sijoittuukin 1970-luvun TOP10-listallani hyvin ylhäälle. Mutta nyt käsissä on leffan…irrallinen jatko-osa. Elokuvan alkuperäinen nimi on The Road warrior, lisäys Mad Max 2 lienee markkinointiin liittyvä tarve. Armoton on ydinsodan jälkeinen tulevaisuus; autioituneessa maassa joudut taistelemaan hengestäsi joka käänteessä ja bensatilkka on arvokkaampaa kuin oma henkiriepu. Aivan huikea ydinsodan jälkeinen kuvaus ja pääosassa oleva Max aikansa antisankari. Maxin roolin ansiosta Mel Gibson saikin jalansijan Hollywoodissa ja kaikki tuntenemme miehen saavutukset. Itse pidän Maxin roolia hänen parhaanaan; eläytyminen rooliin on aitoa ja erityisesti ykkösosan nihilistisenä kostajana on kylmäävä suoritus. Paljoa heikommaksi ei tässä jäädä ja Asfalttisoturi ehkä kuitenkin on sarjan paras jakso. Myös sarjan kolmososa on katsomisen arvoinen.
Tätä elokuvaa saamme syyttää kokonaisesta genrestä ja lukuisista Ö-luokan italo-post apocalypse-toimintafilkoista. Siis niistä tosipaskoista, joita 1980-luvulla sikisi jos jonninmoista kuonaa. Niihin törmäsi varsinkin VHS-kaudella, mutta onneksi se tauhka on tajuttu jättää julkaisematta DVD:nä… ainakin suomeksi.
Avaruudessa on paikka, jonne ei pidä mennä yksin…ja sinnekin sinko mukaan, jos on pakko mennä. Elokuva ei edusta samaa kauhu/jännitys-genreä kuin Kahdeksas matkustaja, vaan nyt liikutaan scifi/toiminta/sota-akselilla. Näistähän voisi vetää yhteenvetoja yhteiskunnallisiin asioihinkin, mutta sen saavat tehdä elitistiset elokuva-kriitikot, jotka aina löytävät jotain analyyttistä syvällisyyttä näistä. Nyt nimittäin mennään ja kun leffa lähtee kunnolla käyntiin, niin vauhti on huimaava eikä leffan yli kahden tunnin mittaan kiinnitä lainkaan huomiota. Ellen Ripley joutuu palaamaan planeetalle, jota asuttavat alienit ja jossa on ihmisten siirtokunnan yhteydet katkenneet. Alienit ovat tietty popsineet poskiinsa kaikki 200+ asukasta ja sekös Elleniä ketuttaa. Ellen vetää Rambo-moodin päälle ja vietkongin sijasta turpaansa saavat avaruuden pahamaineiset valloittajat. Ja loppuhuipennuksena tietty kaksitaistelu itse emä-alienia vastaan. Huh, kylmäävää toimintaa ja millä intensiteetillä toteutettuna! Lainaan elokuvassa esiintyvää androidia: ”Not bad…for a human!”
Leffan nimeen liittyvä detalji: tekijät eivät halunneet nimetä sitä Alien 2:ksi, joten sen sijaan 2 käännettiin peilikuvaksi ja liitettiin suoraan sanaan Alien (Alien 2 -> AlienS). Nokkelaa ja tarkemmin ajatellen sopii sisältöön peilaten oikein hyvin. Elokuvasta on saatavilla director´s cut, jota suosittelen lämpimästi, vaikkakin elokuvan mitta venyy hieman yli maagisen 2,5 tuntia. Mutta tällaista silmäkarkkia sen ajan katsookin…ja helposti! Jotta elokuva olisi saatu K18-asteikkoon videolevitystä varten, sensuurit poistivat kohtauksia 3.47 min. että aikuisetkin voisivat tätä katsoa ilman, että saisivat inspiraatiota mennä kaduille tappamaan muita kansalaisia. Nythän tämän(kin) saa DVD:nä täysimittaisena ja ihmisiä tapetaan kaduilla kuin heinää…eikun…
Mitäpä tästä sitten sanoisi. Mullisti scifi-elokuvagenren. Itse tarina on niin uskomattoman paradoksi, että kaikki nettinörtit nyt ihmettelemään että onko tämä mahdollista. Ei, nyt ei keskitytä jonninjoutavaan arvuutteluun, vaan itse siihen nautintoon, mitä elokuva kaikessa hurjuudessaan tarjoaa. Järisyttävän tulevaisuuden skenaarion, jossa tietokoneet ovat vallanneet maailman ja maailmassa eivät sodikaan valtiot vaan koneet vastaan ihmiset! Ja kaikessa härskiydessään koneet lähettävät tappajarobotin menneisyyteen tappamaan tulevan kapinallisjohtajan äidin ennen tämän syntymää! Ja tietty ihmiset saavat oman puolustajansa lähetettyä samaan aikaan & paikkaan. Leffan näkemisen ensikerta oli hyytävä, osin siksi että taisin olla alaikäinen, mutta terminatorin armottomuus ja lähes tuhoutumattomuus oli hyytävää. Toki teinipoikana elokuvia analysoi eri tavalla. Tarinassa on onnistuttu erityisen hyvin jännityksen ylläpitämisessä ja terminatorin etenemine murskaavalla tappohimolla on hyvin kuvattu. Ja katsojaa pidetään tulisilla hiilillä loppuun asti.
Arskan läpimurtoelokuva ja huhujen mukaan häntä oli esitetty alun perin Kyle Reesen rooliin, mutta oli itse ehdottanut terminatorin roolia. Jälleen kerran oiva osoitus miehen kyvyistä tehdä oikeita ratkaisuja. Ja itse asiassa miehen sen aikaisten näyttelijälahjojen valossa valinta oli täysi osuma! Lisäksi Arskan olemus toi kyborgille tiettyä uskottavuutta. Niin ja se paradoksaalisuushan tulee siitä että… niin jätetäänpäs se vielä auki, jos et olekaan vielä sattunut leffaa näkemään… (ja jos näin on, niin heti siitä varastamaan leffa ilmaiseksi jostain suoratoistopalvelusta!)… Terminatorista myös tuli instituutio ja elokuvan ensimmäinen jatko-osa onkin ehkä jopa vielä parempi. Sen jälkeen leffat, joiden nimessä on sana Terminator, suosittelen suhtautumaan varauksellisesti vaikka jokin niistä ihan kelpoa kertakäyttöviihdettä onkin. Tästäkin elokuvasta oli liikkeellä K16 ja K18-versiot, joita kumpaakin oli pätkitty, tosin jälkimmäisestä oli otettu vain kirurginveitsellä silmä pois-kohtaus.
Okei, neljäs Iso-Arskan leffa tällä listalla. Todettakoon kuitenkin se, että kyse ei ole pelkästään näyttelijän lahjoista, ehkä ennemminkin siitä että on osannut valita oikeat käsikirjoitukset. Elokuva itsessään on eeppistä fantasiaa parhaimmillaan, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun. Elokuva sijoittuu mielikuvitukselliseen ajankohtaan ja se tekeekin siitä ajattoman; digitaalisia efektejä ei kaivata kun teräs on kylmää ja terävää! Kyseinen elokuva ei ole pelkkää brutaalia barbarismia, vaan ajatteleva katsoja löytää useita syvällisiä, jopa filosofisia pohdintoja pitkin matkaa…siitähän leffassa on kyse…Conanin matkasta, johon on syynsä ja seurauksensa kohti etsimiään vastauksia. Katso leffa ja ota selvää löytyykö niitä!
Jälleen kerran, niin kuin terminatorkin, rooli on kuin nakutettu Arskan fyysisyydelle. Ja elokuva antaa selityksen sillekin. Conanin hahmo oli olemassa jo vuosia ennen leffaa, niin novelleina kuin sarjakuvinakin (Conanin omaa lehteä julkaistiin 5 numeroa 1970-luvulla suomeksi). Elokuvan menestymisen myötä ilmeisesti Semic huomasi markkinaraon ja lehti alkoikin ilmestyä uudestaan 1984 alkaen. Sama vika kuin Asfalttisoturilla: tämäkin poiki lukemattomia Ö-luokan rip offeja aikanaan. Mutta niistä ei sen enempää kuin se, että mikä vaikutus tällä osaltaan oli kokonaisen leffagenren syntyyn.
Täyden 10:n toimintaelokuva. Ei pelkästään 1980-luvun, vaan kaikkien aikojen toimivin elokuva. En edes muista monta kertaa olen sen nähnyt, mutta toistakymmentä ainakin. Tässä elokuvassa kaikki palikat osuu kohdalleen ja erityiseksi ansioksi nostaisin timanttisen käsikirjoituksen. Elokuvan kaikki kohtaukset ja pienimmätkin jujut palvelee kokonaisuutta niin, että edelleenkin löydän elokuvasta nyansseja, joita aiemmin en ole osannut yhdistää tapahtumien kulkuun. Toiminta on huikaisevaa vuoristorataa ja toinen toistaan vauhdikkaammat kohtaukset vievät elokuvaa eteenpäin. Onko tämä elokuva uskottava? Mitä väliä; hyvä voittaa pahan ja yksi mies voi vaikuttaa! Tästäkin elokuvasensuuri (pthyi) söi videoversiosta 1.47 min. Tosin myyntikasetille päätyi jostain täysin tuntemattomasta syystä elokuvan leikkaamaton versio, mikä oli aikamoinen yllätys, positiivinen sellainen, kun elokuvan ensi kertaa nauhalta katsoi.
Elokuva pyyhki 1980-luvun machomies sankarina-asenteella lattiaa ja siten muokkasi koko toimintaelokuvan kenttää. Tämä elokuva ei jätä miehisen toiminnan sankareille elämän valttikortteja käteen, todellakaan!
Kuten huomasit, listasta puuttuu myös muita klassikkoleffoja mm. Taistelija (Rambo I), Excalibur, Blade runner, Full metal jacket, John Woon tuotanto, Brazil, Evil dead, Highlander, Tappava ase, Paluu tulevaisuuteen sekä merkittävimmät kasarikauhuslasherit ym. tuntemattomampia leffoja. Tämä puhtaasti tilan puutteesta: 15 on 15 ja tässä oli tämän hetken näkemys järjestyksestä.
Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024) Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve
Katsojat: Maija ja Juha
Maija:
Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.
Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.
Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.
Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.
Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.
Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.
Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.
Juha:
Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin. Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.
En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.
Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…
Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.
Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.
En ole mitenkään erityisesti vampyyrifani, mutta nyt sattui edellisten kirjojen jatkoksi lukulistalle uusi vampyyrifantasia: Vampyria -sarjan avausosa Pimeyden hovi. Tekijä on ranskalainen Victor Dixen, joka leikittelee tässä sarjassa vaihtoehtohistorialla, jossa aurinkokuningas Ludvig XIV on muutettu vampyyriksi. Muutaman sadan vuoden päästä vampyyrikuningas hallitsee edelleen Vampyrian valtakuntaa, jossa aateliset elävät kuolemattomina vampyyreina ja rahvas tarjoaa heille vertaan. Kirjan takakansi on lupaava, ja odottelin sen perusteella tummasävyistä romantasiaa kiehtovassa vampyyritodellisuudessa. Tämä uutuuskirja onkin mainittu yhtenä esimerkkinä tämän hetken suositusta viihdekirjallisuuden lajityypistä, romantasiasta.
Kovin pitkälle ei tarvinnut lukea, kun olin jo enemmän ärtynyt kuin odottavainen kirjan suhteen. Heti ensi alkuun ärsyynnyin kirjassa käytetystä aikamuodosta: kaikki tapahtuu preesensissä, juuri nyt. Luullakseni tällä on tavoiteltu kirjalle kovaa ja kiihkeää rytmiä, kun enemmän tai vähemmän verisiä tapahtumia vyörytetään eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että tämän aikamuodon käyttö luo mielestäni ainoastaan huonolla tavalla lapsellisen vaikutelman. Juoni lähtee liikkeelle, kun nuori nainen, Jeanne, menettää perheensä vampyyrien käsissä, ja päätyy itse valehenkilöllisyyden turvin kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Hän esiintyy aatelisena, Diane de Gastefrichena, pyrkien salaamaan todellisen taustansa. Samalla Jeanne janoaa kostoa vampyyreille, jotka tappoivat hänen perheensä. Jossain vaiheessa käy ilmi, että myös perheen jäsenet ovat olleet kapinallisia, jotka ovat vastustaneet vampyyrien valta-asemaa.
Niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, jatkan salaista taisteluani yön valtiaita vastaan: vapaus tai kuolema, ikuisesti, se on mottoni, jonka nimeen vannon!”
Sisäoppilaitoksen ja siellä opiskelun kuvaus muistuttaa jossain määrin Harry Potterin vastaavaa, ja vaikuttaa myös kirjoitustyylin osalta siltä, että kirja on suunnattu varsin nuorelle lukijakunnalle. Tapahtumia on paljon, mutta henkilöhahmoihin ei syvennytä, ja itseäni harmittaa eniten se, että varsinainen vampyyrivaltakunnan kuvaus on todella vähäistä. En vain pääse kiinni tuohon maailmaan, sillä kaikki aika kirjassa menee erilaisten juonenkäänteiden melskeissä. Vampyyrit melskaavat tahoillaan ja kostonhimoinen Jeanne on myös varsin brutaali käänteissään.
Romantasialle tyypillistä romantiikkaa ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole käytännössä lainkaan. Yksi vampyyriaatelisista on ihastunut Jeanneen, mutta tätä ei heppu kiinnosta lainkaan, ja sitä myöten myöskään lukija ei saa vampyyri-ihastuksesta mitään irti. Ylipäätään hahmoille ei ole saatu kehittymään oikein mitään tunteita, pois lukien Jeannen kostonhimo, jota toistetaan luvusta toiseen. Lukijana ei oikein jaksa kiinnostua silloin kenestäkään, eikä veriroiskeet tämän takia myöskään säväytä. Ehkä kirjaa on tehty tv/elokuvatuotanto mielessä, ja se varmaan saattaisikin toimia paremmin sellaisena. Kirjana tämä on kyllä aivan mitäänsanomatonta huttua, joka ei jätä muistijälkeä lukijaansa. Harmittaa oikein hyvän perusidean tuhlaaminen tällaiseen tauhkaan.
Vuoden ensimmäinen kirja oli osaltani täysi floppi ja annan arvosanaksi vaivaisen 1/10.
Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023) Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen Kustantaja: Tammi Lukija: Maija
Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.
Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”
Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.
Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”
Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.
Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.
Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.
Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”
Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…
En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!
Pure mua, arvosana 10/10. Peto irti, arvosana 9/10.
Kirja: Onnettoman lopun balladi (The Ballad of Never After) Kirjoittaja: Stephanie Garber Kustantaja: WSOY 2023 Suomentaja: Kaisa Kattelus
Lukija: Maija
Syksyn mittaan olemme pelanneet useita lautapelejä, kirjoja on luettu ja elokuviakin katseltu jonkin verran. Emme vain ole saaneet aikaiseksi kirjoittaa niistä. Ainakin pari lautapeliarviota on seuraavaksi tuloillaan, mutta aloitetaan nyt tästä kirja-arviosta.
Lähtökohtaisesti pidän teoksista, joissa leikitellään perinteisten satujen ja myyttien kustannuksella. Elokuvista mieleen nousee ainakin Shrek-sarja, lastenkirjoista Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa, ja sarjakuvien puolelta ikiaikainen suosikki on tietysti Neil Gaimanin Sandman. Hyllyjemme perukoilta löytyy myös roisimpi sarjakuva Pieni, pieni punahilkka, jonka on taiteillut salaperäinen taiteilijanimi Markiisitar de Helmer. Eipä siis ihme, että päädyin lukemaan myös tätä nuorille aikuisille suunnattua fantasiakeitosta.
Hän oli mennyt naimisiin prinssin kanssa, hän oli ennustuksen osa, ja juuri nyt hän etsi maagisia kiviä, jotka saattaisivat muuttaa koko maailman kohtalon. Tietysti hänestä kerrottaisiin tarinoita – kerrottiin jo nyt – mutta hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, että nuo tarinat olivat suuria, että ne olivat osa historiaa, joka parhaillaan muovautui. Toisin kuin muutamilla tuhoon tuomituilla hahmoilla, joita hänen ympärillään pyöri, hänellä oli kuitenkin mahdollisuus löytää tarinalleen onnellinen loppu.”
Onnettoman lopun balladi on toinen osa Stephanie Garberin kirjoittamaa romanttista fantasiasarjaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Olipa kerran särkynyt sydän (Once Upon a Broken Heart). Lukaisin sen jo jokin aika sitten, ja muistikuvieni mukaan teos oli melkoisen nopealla tahdilla etenevä sekava vyyhti, josta en erityisemmin pitänyt. Tuossa ensimmäisessä osassa tarina polkaistaan liikkeelle pidäkkeettömällä vauhdilla. Kirjasarjan päähenkilö Evangeline Fox ajautuu vaikeuksiin tehdessään sopimuksen kuolemattoman Kohtalon; kauniin, mutta äärimmäisen ovelan Herttaprinssin, Jacksin, kanssa. Ensimmäisessä osassa sattuu ja tapahtuu siihen malliin, että en oikein päässyt kiinni juoneen, hahmoihin tai fantasiamaailmaankaan. En ole lukenut samaan maailmaan sijoittuvaa aikaisempaa Garberin sarjaa, Caraval-trilogiaa, joten tämä saattoi vaikuttaa lukukokemukseen. Silti kirjojen pitäisi mielestäni toimia itsenäisesti. Ensimmäisen osan yleinen sekavuus ja erikoisen epäloogiset juonenkäänteet saivat epäilemään, kannattaako toista osaa lähteä lukemaan.
Sarjan ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin helppolukuinen, joten toisenkin osan saattoi ajatella sopivan iltalukemiseksi sänkyyn, unen ja valveen rajamaille. Onnettoman lopun balladi jatkaa Evangelinen tarinaa, mutta tämä osa keskittyy Herttaprinssin ja Envangelinen räiskähtelevään suhteeseen. Mukana pyörivät myös aikaisemmat sulhot, nyt vampyyriksi muuttunut Luc, sekä Apollo, joka on tällä kertaa kirottu jahtaamaan Evangelinea Jousimies ja kettu -sadun tapaan. Tässä toisessakaan osassa juonenkäänteissä ei säästellä, mutta kokonaisuutena se ei ole yhtä sekava kuin ensimmäinen osa. Samalla lukija saa tietää enemmän Jacksin menneisyydestä, mikä tekee kylmän kalseasta, mutta tietenkin hurjan komeasta ja vastustamattoman viehättävästä Kohtalosta astetta mielenkiintoisemman hahmon.
Kirjan juoni on kyllä varovaisestikin arvioiden melkoista höttöä, mutta tällä kertaa en lukijana pudonnut täysin kärryiltä. Juoni tiivistyy salaperäisen Uljastokaaren avaamiseen (Evangeline on luonnollisesti avain tähän) ja sen seurauksiin. Loppuhuipennus kääntää hahmojen perusasetelmaa sillä tavoin, että kyllä se kolmaskin osa pitää vielä lukea… Tämä kirjasarja tavoittelee omalla tavallaan supersuositun Acotarin (Sarah J. Maasin Valtakunta -sarja, A Court of Thorns and Roses) kuumottavaa tunnelmaa, mutta aivan tähän intensiteettiin se ei valitettavasti yllä. Tämä toinen osa on kieltämättä kuitenkin varsin vetävä oman genrensä edustaja, varsinkin kun juonikikkailussa on tyydytty selkeämpään kuvioon. Arvosanaksi annan Onnettoman lopun balladille 8/10.
Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond. Tuottaja: Wonderstrom Animointi: Bardel Entertainment Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.
Katsojat: Aura, Ahti ja Maija
-Maija-
Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.
Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.
Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.
Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.
Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.
Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.
-Ahti-
Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.
Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.
-Aura-
Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.
Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä. Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.
Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.
Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.
Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021) Osa 2: Puuttuva perillinen (2021) Osa 3: Kätketty valtakunta (2022) Osa 4: Synkkä salaisuus (2022) Osa 5: Kirkkain yö (2022) Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet
Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.
Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.
Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.
Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.
Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.
Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.
Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.
Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.
Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.
Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!
Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.
Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.
Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.
Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.
Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.
Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.
(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)
Elokuva: Barbie Ohjaus: Greta Gerwig Pituus: 114 min Ensi-ilta: 21.7.2023
Katsojana: koko perheemme
-Maija-
Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.
Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.
Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.
Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.
Arvio: 7/10
-Juha-
Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.
Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.
Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.
Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.
Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.
Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.
-Ahti-
Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.
En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.
Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.
Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.
-Aura-
Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.
Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.
Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.
Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!
Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.
