Kirja: Onnettoman lopun balladi (The Ballad of Never After) Kirjoittaja: Stephanie Garber Kustantaja: WSOY 2023 Suomentaja: Kaisa Kattelus
Lukija: Maija
Syksyn mittaan olemme pelanneet useita lautapelejä, kirjoja on luettu ja elokuviakin katseltu jonkin verran. Emme vain ole saaneet aikaiseksi kirjoittaa niistä. Ainakin pari lautapeliarviota on seuraavaksi tuloillaan, mutta aloitetaan nyt tästä kirja-arviosta.
Lähtökohtaisesti pidän teoksista, joissa leikitellään perinteisten satujen ja myyttien kustannuksella. Elokuvista mieleen nousee ainakin Shrek-sarja, lastenkirjoista Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa, ja sarjakuvien puolelta ikiaikainen suosikki on tietysti Neil Gaimanin Sandman. Hyllyjemme perukoilta löytyy myös roisimpi sarjakuva Pieni, pieni punahilkka, jonka on taiteillut salaperäinen taiteilijanimi Markiisitar de Helmer. Eipä siis ihme, että päädyin lukemaan myös tätä nuorille aikuisille suunnattua fantasiakeitosta.
Hän oli mennyt naimisiin prinssin kanssa, hän oli ennustuksen osa, ja juuri nyt hän etsi maagisia kiviä, jotka saattaisivat muuttaa koko maailman kohtalon. Tietysti hänestä kerrottaisiin tarinoita – kerrottiin jo nyt – mutta hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, että nuo tarinat olivat suuria, että ne olivat osa historiaa, joka parhaillaan muovautui. Toisin kuin muutamilla tuhoon tuomituilla hahmoilla, joita hänen ympärillään pyöri, hänellä oli kuitenkin mahdollisuus löytää tarinalleen onnellinen loppu.”
Onnettoman lopun balladi on toinen osa Stephanie Garberin kirjoittamaa romanttista fantasiasarjaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Olipa kerran särkynyt sydän (Once Upon a Broken Heart). Lukaisin sen jo jokin aika sitten, ja muistikuvieni mukaan teos oli melkoisen nopealla tahdilla etenevä sekava vyyhti, josta en erityisemmin pitänyt. Tuossa ensimmäisessä osassa tarina polkaistaan liikkeelle pidäkkeettömällä vauhdilla. Kirjasarjan päähenkilö Evangeline Fox ajautuu vaikeuksiin tehdessään sopimuksen kuolemattoman Kohtalon; kauniin, mutta äärimmäisen ovelan Herttaprinssin, Jacksin, kanssa. Ensimmäisessä osassa sattuu ja tapahtuu siihen malliin, että en oikein päässyt kiinni juoneen, hahmoihin tai fantasiamaailmaankaan. En ole lukenut samaan maailmaan sijoittuvaa aikaisempaa Garberin sarjaa, Caraval-trilogiaa, joten tämä saattoi vaikuttaa lukukokemukseen. Silti kirjojen pitäisi mielestäni toimia itsenäisesti. Ensimmäisen osan yleinen sekavuus ja erikoisen epäloogiset juonenkäänteet saivat epäilemään, kannattaako toista osaa lähteä lukemaan.
Sarjan ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin helppolukuinen, joten toisenkin osan saattoi ajatella sopivan iltalukemiseksi sänkyyn, unen ja valveen rajamaille. Onnettoman lopun balladi jatkaa Evangelinen tarinaa, mutta tämä osa keskittyy Herttaprinssin ja Envangelinen räiskähtelevään suhteeseen. Mukana pyörivät myös aikaisemmat sulhot, nyt vampyyriksi muuttunut Luc, sekä Apollo, joka on tällä kertaa kirottu jahtaamaan Evangelinea Jousimies ja kettu -sadun tapaan. Tässä toisessakaan osassa juonenkäänteissä ei säästellä, mutta kokonaisuutena se ei ole yhtä sekava kuin ensimmäinen osa. Samalla lukija saa tietää enemmän Jacksin menneisyydestä, mikä tekee kylmän kalseasta, mutta tietenkin hurjan komeasta ja vastustamattoman viehättävästä Kohtalosta astetta mielenkiintoisemman hahmon.
Kirjan juoni on kyllä varovaisestikin arvioiden melkoista höttöä, mutta tällä kertaa en lukijana pudonnut täysin kärryiltä. Juoni tiivistyy salaperäisen Uljastokaaren avaamiseen (Evangeline on luonnollisesti avain tähän) ja sen seurauksiin. Loppuhuipennus kääntää hahmojen perusasetelmaa sillä tavoin, että kyllä se kolmaskin osa pitää vielä lukea… Tämä kirjasarja tavoittelee omalla tavallaan supersuositun Acotarin (Sarah J. Maasin Valtakunta -sarja, A Court of Thorns and Roses) kuumottavaa tunnelmaa, mutta aivan tähän intensiteettiin se ei valitettavasti yllä. Tämä toinen osa on kieltämättä kuitenkin varsin vetävä oman genrensä edustaja, varsinkin kun juonikikkailussa on tyydytty selkeämpään kuvioon. Arvosanaksi annan Onnettoman lopun balladille 8/10.
Kirja: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä Kirjoittaja: Stephen Davis (suom. Mika Järvinen) Kustantaja: Johnny Kniga 2005
Lukija: -Juha-
Itse artisti tuskin enempää esittelyä kaipaa. Led Zeppelinistä lienee kirjoitettu teos jos toinen, joten lukijan näkökulmasta lienee haastavaa löytää se definitiivisin. Noh, tämän lukeminen toivottavasti auttaa asiaa. Ilmeisesti ensimmäinen versio teoksesta on julkaistu jo 1985 eli aikana, jolloin LZ:n saaga oli jo hiipumassa. Vuonna 1997 kirjoittaja täydensi teostaan puuttuvien vuosien osalta, mahdollisesti yhtyeen samana vuonna julkaistavaa arkisto-livejulkaisun myyntiä ryydittääkseen. Tosiasiallisesti nuo puuttuvat 12 vuotta eivät juurikaan merkittävää lisää yhtyeen ”saagaan” tuo, lähinnä täydentää yhtyeen jäsenten tekemisiä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen.
Itselleni Led Zeppelin ei ole koskaan ollut merkittävässä roolissa, ja mielestäni yhtyeen ansiot ovatkin modernin rock-musiikin puolella kuin raskaamman rockin puolella. Olen enemmän ”Black Sabbath” -mies, kuin Led Zeppelin tai Deep Purple. Jossain vaiheessa hyllyssäni toki oli lähes kaikki Zeppelinin vinyylit, mutta nykyään en omista kuin SEN LP:n sekä Mothership 2CD:n.
Kirja alkaa Jimmy Pagen syntymästä ja etenee kronologisessa järjestyksessä esitellen yhtyeeseen liittyvien jäsenten elämäntarinan aina siihen asti kun jäsen liittyy bändiin. Alun perin yhtye kiersi nimellä New Yardbirds, kunnes vaihtoivat sen Lead Zeppelinin kautta Led Zeppeliniksi. Alustustyö on tehty huolellisesti. Kirjan alussa on todella hyvin käyty brittiläisen populäärimusiikin historia ja Zeppelinin jäsenten kytkeytyminen siihen. Myös erityisesti Jimmy Pagen kuvio ennen Zeppeliniä on tuotu hyvin esille. Kuinka moni tiesi, että Page oli jo tunnustettu muusikko ennen Zeppelinin läpilyöntiä? Myös kuviot, jossa on mukana Eric Clapton, Jeff Beck ja moni muu aikalainen, on hyvin kirjoitettu. Teoksesta saakin hyvän kuvan, miten koko -70-luvun megasuosioita on jo pohjustettu 1960-luvulla. Tosiasiallisesti Led Zeppelnkin on ”vain” maan ykköskitaristiksi nousseen Pagen uusi tuleminen. Noh, aloittihan Zeppelin nimellä New Yardbirds, kun Pagen edellinen suureen suosioon noussut bändi oli The Yardbirds.
Kirja kulkee kronlogisessa järjestyksessä ja hyvin kuvattuna. Yhtyeen merkitystä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti ei voi vähätellä. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kerrottu, miten yhtyeen menestys on rakentunut kiertue kiertueelta ja levytykseltä. Koko keskeisin elinkaari tulee esille ja myös tunnelma vuosikymmenen lopulla, kun yhtyettä pidetään kehäraakkina, on hyvin käsitelty. En ole muiden vastaavien aikalaisten (pl. Black Sabbath, mutta sekään ei kyllä ole ”vastaava”) historiikkeja lukenut, joten seuraavat sanat pohjautuvat tähän kirjaan. Yhtyeen hedonistinen rock-elämä tulee hyvin esille ja yhtye saattoi jopa olla ensimmäinen, jolla menee kuppi niin nurin menestyksestä, että ilmeisesti mitään rajoja ei ole. Parikymppisillä miehenaluilla menestys kihahtaa hattuun ja millään elostelulla ei liene rajaa; ollaan kuolemattomia. Sanotaan että Zeppelin loi rock-kliseet, ja sen homman he tekivätkin perusteellisesti. Yhtyeen sikailulla ei ollut vuosikymmenen alussa kaiketi mitään rajaa ja kirjoittaja tuo hyvin avoimesti sekoilun, huumeiden vedon, alkoholin huolettoman käytön, naisten hyväksikäytön ja hotellihuoneiden rikkomisen esiin. Taitaapi olla niin että määritelmä: sex, drugs & rock´n´roll on nimenomaan Led Zeppelinin lanseeraama. Erityisen ansiokasta on juuri se, että kirjoittaja kirjoittaa tästä teemasta suht avoimesti; lieneekö ajatuksella että rikokset ovat vanhentuneet. Esillä on mm. Pagen suhde 14-vuotiaaseen tyttöön ja sen salaaminen kaikin mahdollisin keinoin sekä rumpali Bonzon yritys raiskata lentoemäntä kesken lennon. Ja nämä vain jäävuoren huippuna.
Kirjassa tulee hyvin esille yhtyeen laajempi vaikutus musiikkimaailmaan. Esimerkiksi yhtye oli ensimmäinen, joka asetti kiertuepalkkioille omat ehdot sekä oli myös ensimmäinen yhtye, joka perusti oman levy-yhtiön ja julkaisi levyjään sen kautta. Viimeksi mainittu tietenkin aiheutti kärhämää ja vastakkainasettelua sen aikaisessa maailmankuvassa ja ymmärrettävästi. Suuret levy-yhtiöt halusivat pitää asemansa ja lypsävän lehmänsä. Sittemmin Swansong-yhtiö julkaisi useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.
Luettavuudeltaan teos on hyvn kirjoitettu ja käännetty. Teosta lukee sujuvasti ja tarinankuljetus on mielenkiintoista. Ainoa kompurointi lienee siinä, että kirjoittaja on halunnut korostaa Jimmy Pagen kiinnostusta ”mustaa magiaa” kohtaan ja vetelee jossain määrin omia johtopäätöksiä sen vaikuttavuudesta. Lienee tosiasia, että Page näihin asioihin jossain määrin tutustui ja seurasi ”esikuvansa” Aleister Crowleyn jalanjälkiä. Itseäni kuitenkin häiritsi aiheeseen liittyvät yhteenvedot yhtyeen lähipiirin tapahtumista, sillä se on aika vahvaa spekulaatiota. Eiköhän Bonhamin kuolema johtunut ihan vaan silkasta alkoholin väärinkäytöstä ja ennemmin tai myöhemmin jollekin yhtyeen jäsenistä olisi niin käynyt huomioiden kiertueilla valittu elämäntyyli. Tällä kertaa se oli Bonham, mutta olisi se saattanut myöhemmin olla joku muukin, myös Page.
Vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi, niin teos on viihdyttävä ja erinomainen esimerkki hyvin kirjoitetusta ja kootusta elämäkerrasta. Teoksen lopussa on hyvin kattava lähdeluettelo (viisi sivua kahdella palstalla) sekä discografia. Lisäksi suomentaja on täydentänyt ansiokkaasti puuttuvat vuodet 1997-2005 lähinnä todeten, mitä yhtyeen jäsenille tuona aikana on tapahtunut.
Suomentaja on muutoin tehnyt hyvää työtä, mutta muutamassa kohdassa jäi asiasisältö sen verran epätarkaksi, että ilmeisesti kääntäjäkään ei ole aivan asiaa ymmärtänyt. Näillä ei sinällään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, mutta hieman jäin välillä hämilleen, että mitähän kirjoittaja oikeasti on tahtonut sanoa.
Eli: jos luet Led Zeppelinistä yhden elämäkerran, olkoon se tämä. En tiedä mitä muut teokset voivat enää tuoda lisää tähän kokonaisuuteen. Tuntuu, että kaikki sanominen on sanottu ja rehellisyyden puutteestakaan ei voida syyttää. Ihmettelen, mahtaako joku löytää vielä sellaista törkyä, mitä ei tähän ole kirjoitettu ja kiinnostaako sekään enää ketään tämän jälkeen. Eiköhän viesti tule selväksi. Kirjassa ei ole kuin kolme huonoa mustavalkokuvaa yhtyeen jäsenistä ja näillä tiedoilla luulen, että kuvia kyllä löytyisi kaikilta vuosikymmeniltä/levytyksiltä, joten sitä pidän puutteena. Joten tuon ollessa ainoa selkeä puute, arvosanaksi annan 9.
Ps. SE levy on tietenkin yhtyeen neloslevy, jolla ei taida virallista nimeä olla.
Kirja: Sang Kirjoittaja: Elina Pitkäkangas Kustantaja: WSOY 2022
Lukija: Maija
Tartun melko usein nuorille suunnattuun kirjallisuuteen. Välillä ajatuksenani on löytää jotain mielenkiintoista luettavaa omille lapsille, välillä luen tätä kirjallisuuden lajia puhtaasti omasta kiinnostuksesta. Elina Pitkäkankaan Sang kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Lukukokemuksena se ei oikeastaan tunnu YA-romaanilta, eli kirjalta, joka on pääasiassa suunnattu nuorille aikuisille. Sen teemat eriarvoisuudesta ja vallankäytöstä ovat voimallisia, ja niitä on käsitelty varsinkin kirjan loppupuolta kohden melko rankasti ja väkivaltaisesti. Mielestäni kirja sopiikin ehkä parhaiten lukioikäisille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille, mutta yläkouluikäiselle pojalleni en sitä vielä suosittelisi.
Samalla tavoin kuin tämä romaani tietyllä tapaa pakenee nuorten kirjallisuudelle tyypillistä kategorisointia, on sen maailmakin jotain muuta kuin perusfantasiaa. Se on oikeastaan scifin, fantasian ja historiallisten romaanien mielikuvituksellinen sekoitus. Vahvimmillaan romaani mielestäni on miljöön ja tunnelmien kuvailussa. Itäistä Fusangin maailmaa kuvataan niin monimuotoisesti ja rikkaasti, että se tuntuu todelliselta.
Kirjan päähenkilö on nuori mies, Kong Dawei, joka työskentelee bianfuna, salakuljettajana. Onnettomien sattumien kautta hän päätyy Valkoisen Tiikerin klaanin julman valtiattaren palvelukseen eteläiseen pääkaupunkiin. Hän menettää vapautensa, mutta säilyttää yhteyden Qiu-haukkaansa ja sitä kautta toivon yhteydestä kotikyläänsä ja menettämäänsä Dray-rakkaaseen. Kong Dawei on sympaattinen, mutta saamattomuudessaan ajoittain myös ärsyttävä päähahmo. Välillä kirjan juonta olisi ollut mielenkiintoista seurata jonkin muunkin hahmon kautta.
Henkilöhahmot avautuvat kirjassa vähitellen, ja hahmojen kuvailua olisin kaivannut enemmän, sillä moni näistä jää jotenkin kaukaiseksi, eikä heidän kohtalostaan jaksa kiinnostua niin syvällisesti kuin tämän tyyppisessä kirjassa olisi tarpeen. Toinen ongelma minulle lukijana on toimintakuvausten verkkaisuus. Olisin kaivannut niihin kiihkeämpää, nopeatempoisempaa rytmiä, sillä kuvauksessa tunnuttiin hakevan elokuvista tutuille itämaisille taistelulajeille tyypillistä nopeutta ja yliluonnollisuutta. Nyt kirja on tässä suhteessa hieman turhan tasapaksu ja hidastempoinen.
Kevyt tuulenvire kahisutti lehvästöä. Maahan pudonneet lehdet nousivat ilmaan ja tanssahtelivat kuin pehmeässä pyörteessä. Ymmärsin neiti Ailingin kultivoivan qìtään. Hän katseli leijuvia mulperipuunlehtiä päänsä yllä. ”Arvelin, että saattaisit pitää tästä paikasta,” hän lisäsi.”
Romaanin nimi Sang tarkoittaa mulperipuuta, johon kirjassa liitetään koti-ikävän tunnetta ja surun sekaista kaipuuta. Kirjassa onkin surumielisyyttä ja kaihoa, jota vahvistetaan Dawein muistoilla entisestä. Luin kirjaa mielelläni iltaisin fiilistellen sen tunnelmia. Aiemmin mainitun kritiikin lisäksi kirjan loppupuolen turhan pitkä ”kärsimysnäytelmän” kuvaus ei minuun oikein iskenyt, joten kovin korkeita pisteitä en tälle sinänsä korkealaatuiselle teokselle voi antaa.
Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond. Tuottaja: Wonderstrom Animointi: Bardel Entertainment Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.
Katsojat: Aura, Ahti ja Maija
-Maija-
Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.
Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.
Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.
Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.
Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.
Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.
-Ahti-
Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.
Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.
-Aura-
Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.
Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä. Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.
Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.
Kirja: Sing backwards and weep Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen) Kustantaja: Like Kustannus 2021
Lukija: -Juha-
Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.
Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!
Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.
Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!
Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.
No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.
Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.
Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain hevonkuusesta.
Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).
En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.
Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.
Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!
Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.
Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021) Osa 2: Puuttuva perillinen (2021) Osa 3: Kätketty valtakunta (2022) Osa 4: Synkkä salaisuus (2022) Osa 5: Kirkkain yö (2022) Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet
Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.
Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.
Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.
Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.
Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.
Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.
Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.
Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.
Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.
Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!
Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.
Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.
Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.
Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.
Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.
Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.
(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)
Elokuva: Barbie Ohjaus: Greta Gerwig Pituus: 114 min Ensi-ilta: 21.7.2023
Katsojana: koko perheemme
-Maija-
Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.
Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.
Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.
Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.
Arvio: 7/10
-Juha-
Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.
Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.
Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.
Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.
Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.
Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.
-Ahti-
Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.
En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.
Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.
Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.
-Aura-
Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.
Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.
Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.
Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!
Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.
Kirja: Böök. Shakkia ja kulttuuria Kirjoittajat: Petri Saharinen ja Pekka Böök, pelikommentaattorit: Ilkka Kanko ja Joose Norri Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2010
*Julkaisu sisältää mainoslinkkejä, jotka on merkitty tähdellä.*
Lukija: -Maija-
Lasten myötä pääsee tai joutuu tutustumaan mitä erilaisimpiin harrastuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin, joihin itse ei ole koskaan aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota. Kuluneen kevään aikana 14-vuotias poikamme Ahti on kiinnostunut shakin peluusta, ensin kännykän sovellusten kautta, sitten myös paikallisten shakkikerhojen tapaamisiin osallistuen. Ilmeisesti shakki onkin tällä hetkellä noussut uuteen suosioon nuorten keskuudessa. Jonkinlaisena sysäyksenä voinee pitää Netflixin menestyssarjaa Musta Kuningatar (The Queen´s Gambit 2020), josta odotellaan parhaillaan toista tuotantokautta. Toinen syy piilee siinä, että sekä Youtubessa että TikTokissa julkaistaan jatkuvasti nuorten suosiossa olevia shakkiaiheisia videoita. Ahti seuraa esimerkiksi GothamChess -nimimerkillä tubettavaa shakin kansainvälistä mestaria, yhdysvaltalaista Levy Rozmania. Shakkisovellusten kautta shakkia voi pelata välituntisin kavereiden kanssa, mutta paremmuudesta voi otella myös miljoonien muiden shakkiin hurahtaneiden kanssa.
Vanhempaa ikäpolvea edustavalle videoiden tuijotus tunnista toiseen ei tunnu luontevalta, joten pysyäkseni perillä nuorison kiinnostuksen kohteista, olen lueskellut kesän aikana sellaista shakkikirjallisuutta, jota olen saanut käsiini. Kirjastosta löytyi muhkea, yli 400-sivuinen ja runsaasti kuvitettu teos Böök. Shakkia ja kulttuuria, joka kertoo ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun suomalaisen shakinpelaajan, shakin suurmestari Eero E. Böökin (1910–1990) elämäntarinan. Böökin elämäkerrasta vastaa kirjassa Petri Saharinen, ja Böökin suvun vaiheista, erityisesti Eero E. Böökin isän Einarin sekä isoisän Emil Böökin elämästä, kertoo yksityiskohtaisesti Eero E. Böökin vanhin lapsi, Pekka Böök. Kirjaan on koottu myös useita Böökin sekä aikalaisten pelejä, joita analysoivat fidemestari Ilkka Kanko sekä kansainvälinen mestari Joose Norri. Kirjassa on siis tavallaan kolme erilaista tasoa, ja sitä voikin lukea monesta näkökulmasta käsin.
Mitä ihminen saisi aikaan, jollei ottaisi tehdäkseen enemmän kuin kerkiää.”
Kirjasta välittyy perusteellinen perehtyminen Eero E. Böökin elämään ja hänen peliuransa vaiheisiin. Ilahduttavaa on, että loppuun on kirjattu lähteiden ja kirjallisuuden lisäksi Böökin kirjoittamat shakkikirjat ja hänen kilpailutuloksiaan turnauksissa, maaotteluissa ja shakkiolympialaisissa sekä merkittävimmissä kaksinotteluissa. Lopusta löytyy myös pelaajahakemisto sekä peliluettelo. Böökin perhekunnan kotiarkiston lähteet ovat todennäköisesti olleet tärkeässä roolissa siinä, että Eero E. Böökin elämään päästään pureutumaan näin monipuolisesti ja eri elämänvaiheisiin syventyen. Osittain kirja näyttäytyykin lukijalle sukukirjana, sillä Böökin suvun vaiheita käydään aluksi läpi erittäin perusteellisesti peilaten niitä Suomen historian vaiheisiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Emil Böök (1835–1914) toimi ruotsinkielisen Helsingofrs lyceumin rehtorina ja hänen poikansa Einar Böök (1874–1957) teki virkamiesuran toimien mm. Cajanderin toisessa virkamieshallituksessa sosiaaliministerinä vuonna 1924. Böökin perheessä arvostettiin ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja asioihin perehtymistä. Eero E. Böökin menestyksen shakissa kuvataan perustuneen erityisesti juuri ahkeruudelle, sillä hänen pelityylinsä oli realistinen ja tietyllä tavalla varovainen. Shakkiin vihkiytyneet tuntuvat arvostavan erityisesti luovia, yllätyksellisiä ja loistokkaita pelaajia, mutta Böök oli pikemminkin teoreettisesti suuntautunut, oppinut pelaaja. Uskottavaksi kirjan tekeekin se, ettei se suhtaudu Böökiin kovinkaan glorifioiden, vaan tuo esille myös hänen huonompia pelejään ja luonteen heikkouksia. Kukapa meistä täydellinen olisikaan.
Eero E. Böökin nuoruuden kuvaus ja innostus shakkia kohtaan on sympaattista luettavaa. 1920-luvulla kansainvälisten shakkiturnausten seuraaminen ei ollut helppoa. Böök seurasi New Yorkin suurmestariturnausta vuonna 1924 suurella innostuksella niillä keinoin mitä pystyi. Hän laati shakkivihkoonsa oman turnaustaulukon, jota täytti sitä mukaa kuin sai tietoja päättyneistä peleistä. Sanomalehdet julkaisivat shakkiuutisia sivuillaan kuitenkin satunnaisesti, eikä radiotakaan vielä ollut käytössä. Nykynuoriin verrattuna tässä on valtava ero, mutta toisaalta nykyisyyttä vaivaa valtaisa infoähky, jolloin nuoren saattaa olla vaikea löytää järkeviä julkaisukanavia shakkia seuratakseen. Heti nuoresta asti Böök oli kuitenkin kiinnostunut kansainvälisestä, korkean tason shakista. Hänellä oli myös kielipäätä, ja hän kävi kirjeenvaihtoa monien aikansa tunnettujen shakki- ja kulttuurivaikuttajien kanssa. Kirjassa mielenkiintoisia ovatkin kuvaukset ystävyyssuhteista, joita shakkimaailmassa kansainvälisellä tasolla syntyi. Böök ystävystyi esimerkiksi lahjakkaan virolaisen Paul Keresin kanssa. Keresin peliuran kuvaus ei ehkä suoraan liity Böökiin, mutta se on mielenkiintoista luettavaa aikakauden ymmärtämisen kannalta. Parhaimmillaan Böök oli shakissa 1930–1940-luvuilla, sitten päivätyö insinöörinä satama- ja rautatielogistiikan alalla sekä perhe-elämä alkoi vaikuttaa shakkiuraan ja Böök päätti keskittyä päivätyöhönsä. Böök oli todella lähellä shakin suurmestarin arvoa, ja lukijaakin jää harmittamaan vuoden 1948 tapahtumat, jossa tiedonkulun katkosten takia hän myöhästyi tärkeästä pelistä, minkä takia tämä shakin korkein titteli jäi häneltä saavuttamatta.
Eero E. Böökin insinööriuran kuvauksen liitän Böökien sukukirjamaiseen osuuteen. Siinä on kuitenkin myös itseäni kiinnostavia vaiheita, sillä Eero E. Böök valittiin Turun kaupungin apulaissatamainsinööriksi vuonna 1945. Hänen työtehtävänsä liittyivät sataman korjaustöiden suunnitteluun sekä uuden sataman laajennuksen yleissuunnitelman laatimiseen. Yhteistyötä Böök teki monen vuoden ajan Turun kaupunginarkkitehti Olavi Laisaaren kanssa. Nämä Böökin uran yksityiskohdat limittyvät osittain erääseen tutkimusprojektiini, joten tämä osuus oli mielenkiintoista luettavaa, vaikkei suoranaisesti shakkiin liittynytkään.
Pidin kirjassa tehdystä ratkaisusta, jossa pelianalyysit kulkevat kronologisessa järjestyksessä kirjan leipätekstin mukaisesti. En ole asiantuntija pelianalyysien suhteen, mutta minusta ne on kirjoitettu kiinnostavalla tavalla ja ajankuvaa mukaan tuoden. Seurasimme pelilaudalla Ahdin kanssa kirjassa kuvatun klassikkopelin vuodelta 1925, joka käytiin Baden-Badenissa Richard Rétin ja Aleksandr Aljechinin välillä. Pelejä on kirjassa mukana runsaasti, ja ne varmastikin kiinnostavat shakin pelaajia. Toisaalta muutakin sisältöä on sen verran paljon, että kirja palvelee erinomaisesti myös tällaisia shakin kulttuurihistoriasta kiinnostuneita lukijoita, joille varsinaiset pelit taas eivät kovin helposti avaudu.
Kirja on tehty arvostettavalla pieteetillä, ja sitä voi lukea myös selaillen kiinnittäen huomiota ainoastaan johonkin tiettyyn teemaan. Teoksen monikäyttöisyyden takia sen voisi hyvinkin hankkia myös omaan hyllyyn. Tämän takia annan arvosanaksi varsin korkean 9/10.
Lautapeli: Sword & Sorcery: Immortal Souls Suunnittelijat: Simone Romano ja Nunzio Surace Julkaisija: Ares Games (2017) sekä Gremlin Project, Devir, GaGa Games, Galakta, Heidelberger Spieleverlag, Intrafin Games ja Planplay
Pelaaja: Ahti, pelasi Laegonia, jousiampuja-haltiaa, joka pystyy kutsumaan kumppanikseen Fenrir-suden ja Thorgaria, kääpiö-parantajaa sekä oli ainut, joka luki sääntöjä kunnolla
Ensimmäisen kerran tämä lautapeli iski silmään Tampereella Puolenkuun Peleissä, kun vietimme lomaa siellä suunnalla. Mutta mukaan peli ei vielä silloin lähtenyt. Muutaman viikon päästä menimme Turkuun viettämään aikaa, ja rahat sattuivatkin tulemaan tällä kertaa mukaan. Kävimme monissa kaupoissa kuten kirjakaupoissa, josta tuli mukaan muun muassa Pohjantuli -sarjakuva, mutta kävimme myös Puolenkuun Peleissä, josta lautapeli omilla rahoilla lähti mukaan.
Samana iltana alkoi myös pelin tutkiminen. Ensisilmäykseltä se hiukan hämmensi; esimerkiksi miksi pelissä on eri värisiä hirviöfiguureita. En kuitenkaan vielä aloittanut sääntöjen lukua. Seuraavana päivänä se kuitenkin alkoi ja säännöt olivat joltain osin ymmärrettäviä, mutta jotkin asiat olivat outoja. En kuitenkaan ehtinyt lukea kokonaan sääntökirjaa sinäkään iltana. Jatkoin seuraavana iltana, mutta pari aukeamaa jäi lukematta. Tämä voi kuulostaa siltä, että sääntökirja olisi pitkä, mutta se ei ole. Aikaani meni myös korttien tutkimisessa ja asioiden ymmärtämisessä. Mutta pian pääsimme ensimmäiseen peliin.
Ensimmäinen peli meni hitaasti, koska sääntöjä tarkisteltiin ja varmisteltiin, mutta noin 4 tunnin päästä tulimme valmiiksi. Peli ei mennyt vielä täydellisesti, mutta edistyimme jo. Toinen peli ei mennyt paljoa nopeammin, mutta virheitä korjattiin, koska olin tarkastellut sääntöjä. Myös hahmoja oli päästy parantamaan, mikä on hauskaa minulle. Kolmas peli pelattiin kahdessa sessiossa, koska aikatauluja meni päällekkäin. Neljättä ei ole vielä aloitettu, mutta kun kirjoitan tätä, odotan sitä innolla!
Sword & Sorceryssa on vaikeat säännöt, mutta kun niitä ymmärtää, niin pelistä tulee paljon helpompaa. Minusta pelissä on hyvät säännöt, hiukan vaikeat oppia, mutta muuten hyvät. Pidän myös siitä, että hahmoilla on omat “taistelutyylit”, niin aseista ei tule riitelyä, kuten joissain peleissä. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja hauskoja ja niiden kykyjä on hauska tutkia. Tarinamuotokin on mielestäni hyvin tehty. On myös kivaa, ettei kenenkään tarvitse olla pahis, vaan voimme olla tiiminä koko porukka. Ainut miinuspuoli minulta on, että säännöt ovat aika hankalia.
Peli sopii mielestäni pelaajille, joille monimutkaisemmat lautapelit ovat jo aika tuttuja. En suosittele tätä peliä ensimmäiseksi lautapeliksi. Henkilöille, jotka tykkäävät esim. HeroQuestistä tai Descentistä, peli sopii hyvin. Sword & Sorceryssä on paljon roolipelimäisiä elementtejä, jotka tekevät siitä minulle hauskan pelin. Lyhyesti ja ytimekkäästi: minä henkilökohtaisesti tykkään pelata peliä ja nautin sen pelaamisesta. Harmillisesti ensimmäiset pelit eivät menneet vielä täysin oikein, hankalien sääntöjen takia. Minulle peli kuitenkin on 9 ½. Hankalat säännöt pitävät sen poissa kympistä, mutta minä todellakin pidän tämän pelin tyylistä ja hahmojen päivittämisestä sekä itse hahmoista. Pidemmällä aikavälillä kokonaisarvosana voi vielä nousta kymppiin, mutta vielä se on yhdeksän ja puoli. Minä todellakin nautin pelistä!
Seikkailu on käynnissä. Pelipöytämme on tätä peliä varten hieman pieni ja kapea. Lisäjakkaroista ja pöydistä on apua, jotta kaikki tarvikkeet ovat helposti saatavilla. Kuva: Maija Mäki.
Pelaaja: Maija, joka pelaa Aurielia, haltia-velhoa sekä varmistelee sääntöjä ja lukee seikkailun juonta kuljettavaa Book of Secretiä
Sword & Sorcerer: Immortal Souls on eeppinen, miekka ja magia -fantasiagenreä edustava peli, jota kuvaillaan pelikielellä ”dungeon crawling” -tyyppiseksi lautapeliksi. Tämä on juuri sitä lajityyppiä lautapeleissä, josta moni perheessämme (ja varsinkin Ahti) pitää, joten olimme aika luottavaisia pelihankinnan onnistumisesta. Pelin kansikuvitus edustaa varsin geneeristä fantasiaa, mutta toivoin, että se onnistuisi murtautumaan ulos ainakin osittain kaikkein tyypillisimmistä genren piirteistä ja sitä kautta yllättämään pelaajat.
Pelin hahmot edustavat erittäin tyypillisiä hahmoja tällaiselle pelille: valittavaksi löytyvät kaikki perinteiset fantasiahahmot kääpiöstä velhoon ja haltiasta voimakkaaseen (mies)taistelijahahmoon. Erityisenä koukkuna pelissä kuitenkin on se, että pelaaja voi valita hahmonsa perusluonteen, joka voi edustaa järjestystä, kaaosta tai molempien ääripäiden keskellä olevaa neutraalia. Tämä valinta vaikuttaa pelin kulkuun, sillä järjestyksen ja kaaoksen sankarit eivät voi taistella samassa joukkueessa. Ennen pelaamista Ahti ehti perehtyä näihin ominaisuuksiin ja me päädyimme pelaamaan kaikki ”hyvisten” puolella, järjestyksen sekä neutraaleiden hahmojen kanssa.
Aikaisempien pelien perusteella tiesin, että ennen varsinaista pelaamista on pakko perehtyä kunnolla pelin sääntöihin. Samalla tiesin jo etukäteen, että pelin säännöt tulevat lopulta paremmin tutuiksi vasta pelatessa. Silti sääntöjen yksityiskohtaisuus pääsi yllättämään. Sääntökirja on 55 sivua pitkä englanninkielinen opus ja lisäksi pelissä tulee seikkailut esittelevä ja alkuasetelman paljastava Story Book sekä seikkailun aikana läpikäytävä Book of Secrets, jonka avulla kuljetetaan seikkailun juonta pelin aikana.
Sekä minä että Ahti pidämme lautapeleistä, joissa on visuaalisuutta sekä runsaasti tilpehööriä tukemaan tarinan kulkua. Tässä pelissä sitä todellakin on! Pelilauta koostuu palapelin tyyppisistä erikokoisista laatoista, jotka luovat mukavasti tunnelmaa hahmojen liikkumiselle ja tarinan juonenkäänteille. Hahmojen oma alusta on myös näyttävä, mutta myös aika monimutkainen useine palikoineen, aseineen ja ominaisuuksineen. Lisäksi pelissä on todella paljon erilaisia pahvinappuloita, joita käytetään pelin aikana merkitsemään sekä pelin aikana tapahtuvia käänteitä, että hahmoille tapahtuvia asioita. Erilaisten nappuloiden määrä voi aluksi tuntua kohtuuttoman suurelta, mutta kun pelin juonesta saa kiinni, niin niiden kanssa oppii toimimaan ihan kohtuullisesti. En sitten tiedä, onko pelissä jonkin verran pihistelty tuotantokustannuksissa, mutta osa nappuloista on minusta turhankin pieniä ja suhruisen näköisiä (sivuhuomiona Ahti: en ymmärrä tätä kritiikkiä). Esimerkiksi pelissä tärkeässä roolissa olevat ”shadow tokenit” ovat niin pieniä ja epäselvästi merkittyjä, että hämärämmässä huoneenvalossa ei keski-ikäinen pelaaja tahdo saada niistä selvää. Samalla tavoin kortteihin on ladattu valtavasti informaatiota ja osin hyvin pienellä ja ”pullealla” fontilla, mikä aiheuttaa sen, että joitakin yksityiskohtia saattaa jäädä huomaamatta. Onneksi mukana on innokas nuori, joka myös oppi pelin monimutkaiset yksityiskohdat meitä muita huomattavasti nopeammin!
Parasta pelissä mielestäni on se, että seikkailujen juonenkuljetukseen on panostettu, ja siihen on jätetty väljyyttä myös sankarien itse tekemille päätöksille. Book of Secrets antaa mahdollisuuden pelata saman seikkailun monella eri tavalla ja siinä on mahdollisuus siis seurata erityyppisiä juonen kaaria. Tämä tekee pelistä mielestäni todella kiinnostavan ja koukuttavan. Lisäksi sankareiden hahmoissa on tarpeeksi erilaisuutta peliominaisuuksiensa osalta ja niitä pystyy kehittelemään melko mukavasti omiin suuntiinsa kampanjamuotoisessa pelitavassa (jota yleensä pelaamme). Oma hahmoni Auriel-velho oli aluksi tyypillinen velhohahmo, josta on taistelujen keskellä lähinnä haittaa ja jota on melko tylsää pelata, kun hahmo hiippailee lähinnä muiden taustalla heitellen välillä joitakin heppoisia loitsuja. Kun hahmoa saa kehitettyä, siitä kuitenkin tuntuu olevan enemmän hyötyä ja sitä pääsee käyttämään mielenkiintoisemmin osana seikkailuja. Vaikka erilaisia kortteja onkin paljon, niin seikkailujen edetessä jäimme kaipaamaan silti vielä suurempaa variaatiota hankittavien aseiden, loitsujen ja muiden ominaisuuksien osalta. Hirviöissä mielenkiintoinen puoli on, että niiden kohteena on vaihtelevasti eri hahmot riippuen hirviön motivaatiosta. Näin taistelut eivät kohdistu aina vain lähinnä oleskeleviin sankareihin, vaan myös muihin – kuten tuohon taisteluissa melko heikosti pärjäävään hahmooni. Tämä tuo mukavasti lisäjännitystä itse peliin. Paljon on kuitenkin jokaisen pelaajan omalla vastuulla, miten hahmon ominaisuuksia ja kykyjä pystyy hyödyntämään. Aina kannattaa muistaa esimerkiksi tarkistaa omat puolustuskykynsä, kun on hyökkäyksen kohteena.
Yleisesti ottaen peli on mielestäni kelpoa ajanvietettä. Pelit tosin vievät ainakin meidän perheemme pelityylillä reilusti aikaa, noin kolme-neljä tuntia per seikkailu, joten kovin kiireessä tähän peliin ei kannata ryhtyä. Äitinä en suosittele kokoamaan peliä keittiön pöydälle, vaan jonnekin muualle, missä peliä voi säilyttää tarpeen vaatiessa avoimena pidempäänkin. Lisäksi säännöt ovat useammankin pelin jälkeen sen verran monimutkaiset, että pelaajien on syytä olla hyvin levänneitä ja virkeitä peliä aloitellessaan. Muutoin aikaa kuluu helposti turhaan pelin yksityiskohtien selvittelyyn ja sääntökirjan pläräilyyn.
Arvosanaksi annan 8/10.
Pelaaja: Juha, joka pelaa Ecaruksella, voimakkaalla ritarilla, sekä 1,5 pelin jälkeen myös Shaella
Peliä ei ole saatavana suomenkielisenä versiona, joten ohjekieli on englanti. Tässä arvostelun vaiheessa on pelattu jo neljä peliä (seikkailua), joten jonkinlainen tilinpäätös voidaan tehdä.
Ensimmäinen haaste on ohjeet ja niiden tulkitseminen. Miekka ja magia -englanti ei ole vahvuuteni, enkä ole järin innoissani opiskelemaan yli 50-sivuista, vieraskielistä opusta. Näin ollen muut pelitoverini saavat vastata säännöistä ja niiden noudattamisesta. Lähdetään liikkeelle periaatteella ”pelataan ja katsotaan mitä siitä tulee”.
Pelin edetessä tulee tapahtuma-, nippelinappula-, sitäsuntätä-ähky. Vähän liikaa. En tiedä mitä aineita pelin kehittäjät ovat vetäneet, mutta mullekin samaa. Pystyn sieluni silmillä näkemään millä innolla (tyyliin Youtube-videomies, joka hehkuttaa miksi HeroQuest on paras fantasiapeli. Asianomaiset tietänevät, muille linkki) pelin kehittäjät ovat peliään suunnitelleet mielessään vastaavanlainen palaute kuin em. Youtube-pätkä. Valitettavasti ihan siihen ei päästä.
Pelissä tapahtuu koko ajan kaikkea ja ihan liikaa; vaikea pysyä mukana. Milloin pitää muistaa kääntää jokin kortti tai vaihtaa ase tai lisätä heittoon yksi tai kaksi hyökkäyspistettä tai kilpeä. Muissa pelaamissani fantasialautapeleissä yleensä yksi pelaaja pelaa ”pimeää puolta”, mikä tuo peliin uutta jännitettä, koska ko. taho voi tehdä yllätyksellisiäkin peliliikkeitä. Tässä pelissä niin ei ole, vaan kaikki hahmot pelaavat ”hyviä”. Näin ollen on jossain määrin sääntöjen tulkintaa, miten vihollishahmot toimivat. MUTTA, jos olemme pelanneet täysin oikein, niin sitten täytyy todeta, että yhtään tiukkaa paikkaa ei vastaan ole vielä tullut. Toisin sanoen kovin vaikeaa ei pelissä ole edetä, pl. kaikkien muiden nippelien ja detaljien huomiointi. Omaa laiskuutta toki; ohjekirjaan tutustuminen olisi saattanut edesauttaa paremmin pelin pariin. Lisäksi useampi lisäkierros pelin parissa ja saattaisi arvio parantua, mutta nyt mennään alla olevan mukaisesti.
Itselleni tämän genren peleissä ykkönen on edelleen HeroQuest (ks. video aiemmin). Tämä peli jäänee myös Talismanin ja Descentin taakse tässä vaiheessa, joten arvosanaksi 7,5/10.
Pelaaja: Aura, joka pelaa Shaella, salamurhaaja-varas ”Roguella”
Minun mielestäni tämä peli ei ollut kovin hauska, sillä se oli liian monimutkainen. Sen ikäraja on 13+, joten se ei ole vielä tarkoitettu minun ikäiselleni. Minä pelasin vain yhden kokonaisen pelin ja yhden puolikkaan pelin. Hahmoni siirtyi sitten isin pelattavaksi, kun en jaksanut enää.
Hahmot olivat ihan okei, mutta ne olivat liian monimutkaisia.
Peli näyttää ihan hienolta, mutta siinä on sairaan monta pikkupalaa, jotka voivat kadota helposti. En tajunnut tarinasta juuri mitään, kun äiti luki sen enkuksi. Sitä oli aika vaikea ymmärtää, joten minulle selitettiin se sitten jälkeenpäin. Tarina oli silti vähän tylsä, enkä oikein tajunnut miten pelaaminen liittyi tarinaan.
Sarjakuva: Pohjantuli, osa 2: Viikingit ja varis Tekijä: Malin Falch Kustantaja: Story House Egmont Oy Ab 2022
Pohjantuli -sarjakuvasarjan toinen osa vie seikkailua aikaisempaa synkemmille ja jännittävämmille suunnille. Kirjan eri lukuja erottavat mustavalkosävyiset kuvat henkivät sellaista painostavaa ilmapiiriä, jossa vaistomaisesti odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi, mutta jossa mitään ei vielä kuitenkaan ole tapahtunut. Tässä suhteessa tyyli muistuttaa kovasti Ahdin jo aiemmin mainitsemaa Luupäät -sarjaa siinä vaiheessa, kun juoni tiivistyy aiempaa pelottavampaan suuntaan.
Viikingit ja varis jatkaa suoraan Pohjantulien ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, jossa norjalaistyttö Sonja seikkailee viikinkien ja peikkokansan asuttamassa, myyttistä ”pohjoista” kuvaavassa fantasiamaailmassa. Tässä toisessa osassa esitellään uusia hahmoja, mystinen ennustaja Varis sekä hänen oppilaansa Lotta, jotka tulevat viikinkien luo omine salattuine aikeineen. Mukana liihottelee myös harakka, joka tuntuu tietävän ehkä jotain enemmän kuin mitä vielä paljastetaan. Toiseen todellisuuteen Sonjaa etsimään tulee myös hänen setänsä, joka on vieraillut fantasiamaailmassa ennenkin, mutta joutuu yllättävään pulaan heti saavuttuaan. Tämä käänne on ehkä hieman epäuskottava siinä suhteessa, että lukija odottaa sedän tuntevan fantasiamaailman jo melko hyvin vierailtuaan siellä ilmeisesti moneen otteeseen ennenkin. Sonja kun on taas ensikertalaisena selviytynyt oudossa maailmassa ilman sen suurempia haavereita. Tässä osassa kuitenkin punotaan käyntiin useita erillisiä tarinanalkuja, joita lukija jää mielenkiinnolla seuraamaan. Tarinankuljetus etenee melko rivakkaa tahtia, joten ehkäpä joiltakin osin pidemmille juonenkaarille ei ole ollut tilaa sarjan käsikirjoituksessa.
Piirrostyyli on edelleen laadukasta ja fantasiamaailma avautuu tässä osassa hyvin nopeasti edellisestä osasta tuttuun Falchin luomaan todellisuuteen. Hahmoja tarinassa alkaa olla jo aika paljon, mutta tarina rullaa hyvin eteenpäin ja hahmoihin huomaa jo kiintyneensä, kun mutkia alkaa tulla matkaan. Sarjakuva imaisee mukaansa hämmentävän helposti ja jatkoa jää odottamaan lähestulkoon henkeä pidätellen.
Arvio: 9/10
Lukija: -Maija-
Minusta kakkososan nimi ”Viikingit ja Varis” sopii sarjakuvalle hyvin, koska tarinan pahiksia esiteltiin yllättävän paljon. Päähenkilö Sonja ei paljoa tässä kirjassa seikkaillut, mutta hänelle kävi joitakin mielenkiintoisia käänteitä. Sonja sai esimerkiksi mystisen Lotta-ystävän, joka on ennustaja-Variksen oppilas. Ja kun kirjaa selaa nopeasti, viikinkien toimintaa huomaan paljon.
Kirjassa alkoi tapahtua paljon, mikä oli mielestäni kivaa. Jatkokertomusten toisissa osissa oletetaankin tapahtuvan asioita ja esitellään usein vihollisia. Ykkösosassa taisi esiintyä vasta viikinkejä, mutta toista osaa lukiessa tuntui, että Varis olisi tarinan pääpahis. Pääpahista on kuitenkin neljännen osan jälkeen luettua vaikea arvata, vaikka se tuntui selkeältä toisessa osassa.
Piirtotyyli tässäkin osassa yllätti positiivisesti ja oli hauskaa, että lopussa esiteltiin luonnoksia. Niistä unohdimme mainita ensimmäisen osan kohdalla. Loppuhuipennus tässä oli yllättävä ja jätti miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sarjakuva jäi kohtaan, jossa tapahtumat jäivät ”kesken”. Monia kysymyksiä jäi ilmaan ja lempihahmoista haluaisin tietää, selviävätkö ne (minulle lempiolentoja olivat sudet Korppi ja Balder). Juonen kannalta kirjassa tapahtui tärkeitä tapahtumia. Annan sarjakuvalle arvosanaksi 9/10, koska siinä oli tarpeeksi tapahtumia ja jännitystä ilmassa.
