Dyyni, osa 2

Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024)
Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve

Katsojat: Maija ja Juha

Maija:

Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.

Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.

Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.

Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.

Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.

Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.

Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.

Juha:

Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin.  Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.

En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.

Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…

Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.

Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram