Alien-saagan kaksi ensimmäistä osaa ovat merkkiteoksia elokuvan historiassa; Aliens-paluu sijoittuu allekirjoittaneen 1980-luvun parhaimmistossa korkealle. Olen nähnyt kaikki varsinaiset Alien-elokuvat, joista neljä ensimmäistä ovatkin kelpo viihdettä. Parikymmentä vuotta alienit saivat levätä rauhassa, kunnes Ridley Scottin piti sekoilla pari leffaa 2010-luvulla, ilmeisesti tarinassa oli jotain mitä sitten piti vielä avata maksavalle yleisölle…valitettavasti, eikä niistä sen enempää tässä yhteydessä. Nyt, seitsemän vuoden tauon jälkeen, mennään taas. Mitä uusia jekkuja alienit tällä kertaa keksivät…
Luettuani lehdistä ylistäviä arvioita tästä, päätin mennä katsomaan sen isolle kankaalle, josko vielä irtoaisi. Tarinassa joukko nuoria ja yksi androidi, jotka työskentelevät kaivosplaneetalla, karkaavat orjatyöstä avaruudesta bongaamaansa avaruusasemaan. Ajatuksena, että sillä pääsisivät karkaamaan toisella puolella galaksia olevalle asutulle planeetalle syväunessa nukkuen. Noh, kyseisen aseman tiedeosastolla on tehty kokeita alien facehuggereilla ja yksi sellainen sulattuaan syväjäädytyksestä pääseekin ”astuttamaan” yhden seurueen jäsenen. Sen jälkeen tarina eteneekin Kahdeksas matkustaja-elokuvasta tutun kaavan mukaan, kunnes tarina saa käänteen, joka tuo mieleen Alien-Ylösnousemuksen.
Tosiasiallisesti tarinassa kierrätettiin vanhaa kaavaa ja tarina oli yhdistelmä kaikkea aiemmin nähtyä. Oltiin taas suljetussa tilassa, jossa alien popsi paikallaolijoita perinteiseen malliin ja saatiinpa mukaan yksi ”pahoinvointi ruokalassa”-kohtaus, jossa alien syntyi rinnasta alkuperäistä (1979) esitystä groteskimmin.
Elokuvassa oli runsaasti viittauksia aiempiin (kahteen ensimmäiseen) sarjan elokuviin, jotka eivät sinällään vaikuta niiden elokuvanautintoon, jotka eivät näitä kahta ole nähneet, joten siinä mielessä viittaukset olivat hyvin kirjoitettu sisään tarinaan. Mutta oliko elokuva kaiken hypetyksen arvoinen: noh, se oli kohtuullisen viihdyttävä kauhu-pläjäys muutamalla hyvällä säikähdys-kohtauksella. Valitettavasti juonenkäänteet olivat kovinkin tuttuja, eikä oikeastaan mitään uutta oivallusta tarjottu. Lopussa kuvioon mukaan tuleva uusi monsteri oli kyllä kuvottava otus, mutta oikeastaan aika keinotekoinen ja vastaavaa oli nähty jo 27 vuotta aiemmin.
Kaikkinensa käypää elokuvaviihdettä, mutta hypetyksestä johtuen odotusarvo oli kovempi. Efektit ja tapahtumaympäristö oli teknisesti hyvin toteutettu, heikoin lenkki olikin käsikirjoitus. Voiko tilanne sitten olla niin, että kaikki ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”-oivallukset on sitten käytetty ja siten kierrätys on ainoa ratkaisu. Jos ei lasketa Ridley Scottin mahalaskuja viime vuosikymmeneltä, niin kyllähän tämä heikoin Alien-elokuva sarjassa on. Aion katsoa toistamiseen, on mahdollista että kaikkia nyansseja en huomannut, mutta tämän pohjalta annan arvosanaksi 7/10.
Tässä jutussa Juha listaa TOP15 parasta elokuvaa 1980-luvulta.
Jotain muuta vaihteeksi; tässä ei arvioidakaan yhtä tiettyä kohdetta, vaan teenpä katsauksen 1980-luvun elokuvien parhaimmistoon. Ehkäpä jatkan muillakin vuosikymmenillä, fiiliksistä riippuen. Tästä listasta et E.T:tä tai vastaavia löydä, vaan jos joukossa on Oscarin voittaneita elokuvia, niin se on puhdas sattuma.
Koska kyse on 1980-luvusta, jolloin tuli voimaan ns. aikuissensuurilaki (1987), sivuan käsittelyssä leffoihin liittyviä sensuuritietoja. Tänään sensuuri on muisto vain, mutta tuolloin kun yritti leffoja nähdä täysimittaisina, niitä joutui metsästämään ympäri maailman. Suomi palasi takaisin sivistysvaltioksi 2001, jolloin laki kumottiin… no jaa sivistys onkin suhteellista kun seuraa tämän päivän politikontia…
Tämän piti olla TOP10-listaus, mutta tämän karsitummaksi tätä ei saa. 1980-luvulla vaan tehtiin niin paljon laadukaita elokuvia. Silti jäi monta vähintään neljän tähden leffaa listauksen ulkopuolellekin, mutta lähdetään siitä että tässä on 1980-luvun kerma, mitä tulee elokuvaviihteeseen.
Toinen listalle päätyneistä komedioista. Yksi hauskimmista parodioista. Tässä saa kyytiä mm. Star warsit kuin myös Alien ja muut scifi-pätkät. Aina ei tarvitse asioita ottaa niin vakavasti… Myös Mel Brooksin paras elokuva.
Tämän leffan mukaan ottaminen tähän listaan oli ehkä kyseenalaisin. Leffa voisi olla samanaikaisesti sekä häiriintynyt dokumentti että kauhuelokuva. Eikä välttämättä ole silti kumpaakaan. Joka tapauksessa leffa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja on tietyllä tasolla ehkä lähimpänä niitä taide-elokuvia, mitä elokuvaeliitti pitää klassikkoina. Noh, tällä listauksella voidaan todeta että omassa luokituksessani elokuva on klassikko. Elokuva kertoo kuvitteellisesta sarjamurhaajasta ja hänen päivittäisistä edesottamuksista. Elokuvan anti on todella brutaalia; pääosan henkilölle ihmisen tappaminen on yhtä arkinen asia kuin kaupassakäynti. Ja itseasiassa päähenkilö soveltaakin molempia samanaikaisesti eli mikäs siinä on kaupassakäynnin yhteydessä vaikka tappaa kaikki muut paikallaolijat(?). ”Hain maidon…ja tapoin muut kaupassaolijat.” Häiriintyneintä on kuitenkin se, että kun Henry suorittaa tapon, niin katsomossakin tekee mieli nousta ylös taputtamaan, niin herkästi hahmon tekemisen riemu välittyy katsojaan. Tältä leffalta vei useamman vuoden ennen kuin tuli Suomessa levitykseen; sensuuri-vasemmiston kukkahattutätien suosikkielokuva siis! Ja elokuvan K18-teatteriversiotakin oli leikattu 3 minuuttia!? Leikkaamattoman DVD-version kannessa lukee 4,5 minuuttia pidempi eli tuosta voi päätellä paljonko teatteriversiota silputtiin vielä VHS-levitykseen (kirosana!). Tämmöisiä leffoja ei enää tehdä!
1980-luvun hauskin elokuva. Naurattaa edelleen, vaikka leffan on nähnyt lähemmäs 10 kertaa. Tämän leffan perintöä saamme tänä päivänä katsoa mm. Sascha Baron Cohenin taidonnäytteissä – asteen räävittömämmin toki. Elokuva poiki kaksi jatko-osaakin, jotka eivät paljoa kalpene tämän rinnalla, onneksi ovat eri vuosikymmeneltä, niin ei tarvitse valita järjestystä.
Kaikkien aikojen seikkailuleffa joka poiki satsin jatko-osiakin, joista yhtä olen täälläkin käsitellyt. Elokuvan myötä syntyi yksi legendaarisimmista leffahahmoista ja nosti Harrison Fordin elokuvatähteyteen. Itse elokuva on alusta loppuun viihdyttävä seikkailu, jossa seikkaillaan maailman eri kolkissa liiton arkin tai siihen liittyvien vihjeiden perässä ja jahdissa on tietenkin mukana ketkäs muutkaan kuin natsit. Viihdyttävä elokuva, jota aika ei ole syönyt yhtään. 1980-luvulla tehtiin kaksi jatko-osaa, joista nekin sietäisivät päästä tälle listalle, mutta todettakoon että jos tästä tykkää, niin nekin ovat kelpo viihdettä.
Jos viidakkoon haluat mennä nyt…niin ota sinko mukaan. Huikea scifi-klassikko. Jälleen kerran pohjalla on hieno käsikirjoitus, joka pitää jännitteen loppuun asti. Elokuva alkaa perinteisenä 1980-luvun viidakkosota-leffana, mutta kun sodat on sodittu, niin elokuva vasta alkaakin. Mystinen, avaruudesta saapunut, saalistaja alkaa käymään sissisotaa Iso-Arskan johtamaa commandojoukkoa vastaan, jahdaten… korjaan… saalistaen miehiä yksi kerrallaan. Katsojalle annetaan vain tipoittain otteita saalistajasta ja vasta lopputaistelussa paljastetaan otuksen todellinen luonne: ”One ugly motherfucker”, sanoisi Arskakin. Elokuvan saalistajasta tuli instituutio. Poiki usean jatko-osan sekä muita elokuvia mm. Aliens vs. Predator, mutta niitä ei pidä sotkea sen enempää tähän laatu-elokuvaan. Tästä leffasta on sellainen muistikuva, että ihan ensimmäinen jakeluun tullut videoversio olisi ollut ”lähes” leikkaamaton (-33 sek.), mutta 1987 videolain myötä leffa vedettiin pois heti levityksestä ja seuraava versio olikin sitten saksittu 5 minuuttia, lempo soikoon!
Ehkä onnistunein sarjakuvafilmatisointi, erään toisen ohella, joka yllättäen myös löytyy tältä listalta hieman alempaa. Elokuvan videoversio oli myös aikoinaan jonkinsortin videosensuurin taidonnäyte. Elokuvasta leikattiin peräti 11 minuuttia, mikä on aika hyvin 89 minuuttisesta elokuvasta. Itse elokuva on järisyttävää toimintaa alusta asti, jossain määrin myös hyvin väkivaltaista sellaista, mutta toisaalta huomioiden elokuvan hahmoon liittyvän paradoksalisuuden, siten perusteltua. Äärimmilleen viety kostaminen tuo elokuvaan sen tietyn pilkkeen, joka poistaa liian vakavasti suhtautumisen mahdollisuuden. Elokuvassa päähahmo, Frank Castle, kostaa kokemansa vääryydet kaikille rikollisille, joka tekee elokuvasta vielä herkullisemman. Ei keskitytä pelkkään yksittäiseen veriseen kostoon (mm. Mad Max), vaan koston jälkeen jatketaan hyväksi todettua konseptia ja elokuva alkaakin maininnalla että peräti 125 gangsteria on saanut surmansa salaperäisissä olosuhteissa. Eli elokuva alkaa ikään kuin Rankaisijan (sarjakuvahahmo on suomennettu Tuomariksi) savotan keskivaiheilta. En suosittele elokuvaa liian vakavasti ottaville kuten en myöskään:
Yksi kaikkien aikojen hauskimmista (ja verisimmistä) elokuvista. Tämähän siis on splatterkomedia, joten genre-elokuva siis eli ei vellihousuille, eikä Oscar-fanaatikoille. Tämmöisiä tehdään todellisesta rakkaudesta elokuvaan. Elokuvanteon riemukkuus ja intohimo tekemiseen suorastaan paistaa elokuvasta, eikä jossain määrin kömpelö esitystapa edes häiritse katsomista, kun elokuvan täydellisen absurdit kohtaukset seuraavat toinen toistaan. Suomessa elokuva saatiin levitykseen vasta 1991, mahdollisesti levännyt tuon ajan sensuuriviranomaisen pöydällä että mitäs tälle voisi tehdä. Tästä kun ei leikkaamisen jälkeen jäisi käteen mitään, joten vaihtoehtoina joko täysi sensuuri tai julkaisu sellaisenaan. Lienee suomalaisen elokuvahistorian yksi merkittävimmistä teoista kun tämä julkaistiin kokonaan sensuroimatta videolle (nousen ylös taputtamaan!)! Tarinassa avaruudesta tullut hampurilaisketju on hakemassa maasta raaka-aineita hampurilaisiinsa ja tyhjentänyt kokonaisen kylän sen asukkaista raaka-aineiksi ja pakannut ne laatikkoihin. No heidän epäonnekseen neljän todellisen torvelon (valtion muukalaisten torjuntayksikkö) porukka löytää heidät ja sitten alkaakin lahtaamiskarkelo, jossa ei sinällään ole kummempaa järkeä, mutta elokuvan tekijöiden rakkaus lajia kohtaan tuo ruudulle mitä mainioimpia ja luovimpia lahtaamiskeinoja. Jälleen kerran homma menee niin överiksi, että on vaikea uskoa että kukaan tätä edes pystyisi vakavasti ottamaan. Niin… ja elokuvan nimihän itsessään jo varoittaa mistä on kyse, olisitte uskoneet! Niin, ja tämän leffan ohjasi sama kaveri, joka 2000-luvulla tuli tunnetuksi Taru sormusten herrasta-trilogista, peukut pystyyn!
Elokuvaklassikko, joka ei ota itseään tosissaan. Iso-Arska ei paljoa puhu, mutta lähes jokainen vuorosana on klassikko-onelineri. Elokuva onkin hieno parodia aiheesta ja on vaikea edes kuvitella että tätä voisi ottaa joku tosissaan. Elokuvan alkukohtaus jo paljastaa missä mennään: kaveri vie roskapussit ulos kun kuulee roska-auton tulevan. Pyytää kuskia odottamaan ja sanoo: “I was afraid you’d miss me.“ ja sitten roskakuskit kaivavat konepistoolit esiin ja sanovat: “Don’t worry…we won’t”. Ja sitten rei´ittävät tyypin. Ja sen jälkeen lähes kaikki dialogi on samaa luokkaa. Ja silti: elokuvasensuurit leikkasivat tästäkin mielivaltaisia pätkiä; K18-versiosta puuttui muutama sekunti ja K16 versiota saksittiinkin jo 0.49 min. Tosiasiallisesti elokuvassa ei edes kovin graafista väkivaltaa ole. Kieliposkessa tehtyjen elokuvien klassikko ja aiemmin listattu Punisherkin on vakavasti otettavaa aikuisten draamaa tämän rinnalla!
Kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi ja siten myös Batman-leffa. Tim Burtonin visuaalinen näkemys Gotham Citystä on uskomaton. Hienoa seikkailua ja fantasiaa ja kuitenkin tunnistettavat hahmot. Tekijät hyödynsivät Batmanin historiaa hyvin ja Jack Nicholson Jokerina on aivan hulvaton! Jos kaipaan viihdyttävää elokuvaa, joka etenee jouhevasti, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Hienoa visuaalisuutta ja tarinan kuljettamista. Elokuvaa seurasi Batman-Paluu, jota voidaan tarkastella 1990-luvun parhaimpien joukossa.
Elokuvasensuurin taidonnäyte: alkuperäisestä versiosta kokonaisleikkaus 10.48 min.!!! Jo pelkästään K18-teatteriversiota leikattiin lähes 5 minuuttia ja videolevitykseen leffaa piti pätkiä vielä 6 minuuttia lisää, jotta aikuisetkin voisivat sen katsoa traumatisoitumatta. Suorastaan harmittaa, että menivät ja poistivat tämän ansiokkaan aikuissensuurilain. Kuka aikuisia nyt suojelee pahoilta elokuvavaikutteilta?
Mutta asiaan. Itse elokuva on lähitulevaisuuteen sijoittuva visio tulevaisuuden poliisista, joka ei lakkoile, väsy, saatikka loukkaannu. Ja lisäksi putsaa kadut saastasta. Elokuvan tarinassa henkihieveriin ammuttu poliisi muutetaan robottipoliisiksi ja kaiken lahtaamisen ohella jossain välissä pohditaan myös koneen inhimillisyyttä ja ihmisyysarvoja. Mutta roiskeet ensin! Itse tarinan lisäksi elokuvaan on piilotettu hienovaraista yhteiskuntakritiikkiäkin, mitä varsinkin tänä päivänä voi analysoida sen osuvuutta. Paul Verhoevenin Hollywood-avaus ja tämän jälkeenhän hän ohjasikin yhden 1990-luvun hienoimmista elokuvista (Total recall). Nyttemmin tämän saa DVD:llä leikkaamattomana ja lisäksi sellaisena versiona, minkä tekijät itsesensuroivat ennen jakeluun laittamista. Eli kaksi ampumiskohtausta, joissa veri pärskähtelee ja kunnolla (nousen taputtaamaan taas ylös!)!
Mad Max on yksi brutaleimmista ja nihilistisimmistä kostoelokuvista, mitä löytyy ja siten leffa sijoittuukin 1970-luvun TOP10-listallani hyvin ylhäälle. Mutta nyt käsissä on leffan…irrallinen jatko-osa. Elokuvan alkuperäinen nimi on The Road warrior, lisäys Mad Max 2 lienee markkinointiin liittyvä tarve. Armoton on ydinsodan jälkeinen tulevaisuus; autioituneessa maassa joudut taistelemaan hengestäsi joka käänteessä ja bensatilkka on arvokkaampaa kuin oma henkiriepu. Aivan huikea ydinsodan jälkeinen kuvaus ja pääosassa oleva Max aikansa antisankari. Maxin roolin ansiosta Mel Gibson saikin jalansijan Hollywoodissa ja kaikki tuntenemme miehen saavutukset. Itse pidän Maxin roolia hänen parhaanaan; eläytyminen rooliin on aitoa ja erityisesti ykkösosan nihilistisenä kostajana on kylmäävä suoritus. Paljoa heikommaksi ei tässä jäädä ja Asfalttisoturi ehkä kuitenkin on sarjan paras jakso. Myös sarjan kolmososa on katsomisen arvoinen.
Tätä elokuvaa saamme syyttää kokonaisesta genrestä ja lukuisista Ö-luokan italo-post apocalypse-toimintafilkoista. Siis niistä tosipaskoista, joita 1980-luvulla sikisi jos jonninmoista kuonaa. Niihin törmäsi varsinkin VHS-kaudella, mutta onneksi se tauhka on tajuttu jättää julkaisematta DVD:nä… ainakin suomeksi.
Avaruudessa on paikka, jonne ei pidä mennä yksin…ja sinnekin sinko mukaan, jos on pakko mennä. Elokuva ei edusta samaa kauhu/jännitys-genreä kuin Kahdeksas matkustaja, vaan nyt liikutaan scifi/toiminta/sota-akselilla. Näistähän voisi vetää yhteenvetoja yhteiskunnallisiin asioihinkin, mutta sen saavat tehdä elitistiset elokuva-kriitikot, jotka aina löytävät jotain analyyttistä syvällisyyttä näistä. Nyt nimittäin mennään ja kun leffa lähtee kunnolla käyntiin, niin vauhti on huimaava eikä leffan yli kahden tunnin mittaan kiinnitä lainkaan huomiota. Ellen Ripley joutuu palaamaan planeetalle, jota asuttavat alienit ja jossa on ihmisten siirtokunnan yhteydet katkenneet. Alienit ovat tietty popsineet poskiinsa kaikki 200+ asukasta ja sekös Elleniä ketuttaa. Ellen vetää Rambo-moodin päälle ja vietkongin sijasta turpaansa saavat avaruuden pahamaineiset valloittajat. Ja loppuhuipennuksena tietty kaksitaistelu itse emä-alienia vastaan. Huh, kylmäävää toimintaa ja millä intensiteetillä toteutettuna! Lainaan elokuvassa esiintyvää androidia: ”Not bad…for a human!”
Leffan nimeen liittyvä detalji: tekijät eivät halunneet nimetä sitä Alien 2:ksi, joten sen sijaan 2 käännettiin peilikuvaksi ja liitettiin suoraan sanaan Alien (Alien 2 -> AlienS). Nokkelaa ja tarkemmin ajatellen sopii sisältöön peilaten oikein hyvin. Elokuvasta on saatavilla director´s cut, jota suosittelen lämpimästi, vaikkakin elokuvan mitta venyy hieman yli maagisen 2,5 tuntia. Mutta tällaista silmäkarkkia sen ajan katsookin…ja helposti! Jotta elokuva olisi saatu K18-asteikkoon videolevitystä varten, sensuurit poistivat kohtauksia 3.47 min. että aikuisetkin voisivat tätä katsoa ilman, että saisivat inspiraatiota mennä kaduille tappamaan muita kansalaisia. Nythän tämän(kin) saa DVD:nä täysimittaisena ja ihmisiä tapetaan kaduilla kuin heinää…eikun…
Mitäpä tästä sitten sanoisi. Mullisti scifi-elokuvagenren. Itse tarina on niin uskomattoman paradoksi, että kaikki nettinörtit nyt ihmettelemään että onko tämä mahdollista. Ei, nyt ei keskitytä jonninjoutavaan arvuutteluun, vaan itse siihen nautintoon, mitä elokuva kaikessa hurjuudessaan tarjoaa. Järisyttävän tulevaisuuden skenaarion, jossa tietokoneet ovat vallanneet maailman ja maailmassa eivät sodikaan valtiot vaan koneet vastaan ihmiset! Ja kaikessa härskiydessään koneet lähettävät tappajarobotin menneisyyteen tappamaan tulevan kapinallisjohtajan äidin ennen tämän syntymää! Ja tietty ihmiset saavat oman puolustajansa lähetettyä samaan aikaan & paikkaan. Leffan näkemisen ensikerta oli hyytävä, osin siksi että taisin olla alaikäinen, mutta terminatorin armottomuus ja lähes tuhoutumattomuus oli hyytävää. Toki teinipoikana elokuvia analysoi eri tavalla. Tarinassa on onnistuttu erityisen hyvin jännityksen ylläpitämisessä ja terminatorin etenemine murskaavalla tappohimolla on hyvin kuvattu. Ja katsojaa pidetään tulisilla hiilillä loppuun asti.
Arskan läpimurtoelokuva ja huhujen mukaan häntä oli esitetty alun perin Kyle Reesen rooliin, mutta oli itse ehdottanut terminatorin roolia. Jälleen kerran oiva osoitus miehen kyvyistä tehdä oikeita ratkaisuja. Ja itse asiassa miehen sen aikaisten näyttelijälahjojen valossa valinta oli täysi osuma! Lisäksi Arskan olemus toi kyborgille tiettyä uskottavuutta. Niin ja se paradoksaalisuushan tulee siitä että… niin jätetäänpäs se vielä auki, jos et olekaan vielä sattunut leffaa näkemään… (ja jos näin on, niin heti siitä varastamaan leffa ilmaiseksi jostain suoratoistopalvelusta!)… Terminatorista myös tuli instituutio ja elokuvan ensimmäinen jatko-osa onkin ehkä jopa vielä parempi. Sen jälkeen leffat, joiden nimessä on sana Terminator, suosittelen suhtautumaan varauksellisesti vaikka jokin niistä ihan kelpoa kertakäyttöviihdettä onkin. Tästäkin elokuvasta oli liikkeellä K16 ja K18-versiot, joita kumpaakin oli pätkitty, tosin jälkimmäisestä oli otettu vain kirurginveitsellä silmä pois-kohtaus.
Okei, neljäs Iso-Arskan leffa tällä listalla. Todettakoon kuitenkin se, että kyse ei ole pelkästään näyttelijän lahjoista, ehkä ennemminkin siitä että on osannut valita oikeat käsikirjoitukset. Elokuva itsessään on eeppistä fantasiaa parhaimmillaan, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun. Elokuva sijoittuu mielikuvitukselliseen ajankohtaan ja se tekeekin siitä ajattoman; digitaalisia efektejä ei kaivata kun teräs on kylmää ja terävää! Kyseinen elokuva ei ole pelkkää brutaalia barbarismia, vaan ajatteleva katsoja löytää useita syvällisiä, jopa filosofisia pohdintoja pitkin matkaa…siitähän leffassa on kyse…Conanin matkasta, johon on syynsä ja seurauksensa kohti etsimiään vastauksia. Katso leffa ja ota selvää löytyykö niitä!
Jälleen kerran, niin kuin terminatorkin, rooli on kuin nakutettu Arskan fyysisyydelle. Ja elokuva antaa selityksen sillekin. Conanin hahmo oli olemassa jo vuosia ennen leffaa, niin novelleina kuin sarjakuvinakin (Conanin omaa lehteä julkaistiin 5 numeroa 1970-luvulla suomeksi). Elokuvan menestymisen myötä ilmeisesti Semic huomasi markkinaraon ja lehti alkoikin ilmestyä uudestaan 1984 alkaen. Sama vika kuin Asfalttisoturilla: tämäkin poiki lukemattomia Ö-luokan rip offeja aikanaan. Mutta niistä ei sen enempää kuin se, että mikä vaikutus tällä osaltaan oli kokonaisen leffagenren syntyyn.
Täyden 10:n toimintaelokuva. Ei pelkästään 1980-luvun, vaan kaikkien aikojen toimivin elokuva. En edes muista monta kertaa olen sen nähnyt, mutta toistakymmentä ainakin. Tässä elokuvassa kaikki palikat osuu kohdalleen ja erityiseksi ansioksi nostaisin timanttisen käsikirjoituksen. Elokuvan kaikki kohtaukset ja pienimmätkin jujut palvelee kokonaisuutta niin, että edelleenkin löydän elokuvasta nyansseja, joita aiemmin en ole osannut yhdistää tapahtumien kulkuun. Toiminta on huikaisevaa vuoristorataa ja toinen toistaan vauhdikkaammat kohtaukset vievät elokuvaa eteenpäin. Onko tämä elokuva uskottava? Mitä väliä; hyvä voittaa pahan ja yksi mies voi vaikuttaa! Tästäkin elokuvasensuuri (pthyi) söi videoversiosta 1.47 min. Tosin myyntikasetille päätyi jostain täysin tuntemattomasta syystä elokuvan leikkaamaton versio, mikä oli aikamoinen yllätys, positiivinen sellainen, kun elokuvan ensi kertaa nauhalta katsoi.
Elokuva pyyhki 1980-luvun machomies sankarina-asenteella lattiaa ja siten muokkasi koko toimintaelokuvan kenttää. Tämä elokuva ei jätä miehisen toiminnan sankareille elämän valttikortteja käteen, todellakaan!
Kuten huomasit, listasta puuttuu myös muita klassikkoleffoja mm. Taistelija (Rambo I), Excalibur, Blade runner, Full metal jacket, John Woon tuotanto, Brazil, Evil dead, Highlander, Tappava ase, Paluu tulevaisuuteen sekä merkittävimmät kasarikauhuslasherit ym. tuntemattomampia leffoja. Tämä puhtaasti tilan puutteesta: 15 on 15 ja tässä oli tämän hetken näkemys järjestyksestä.
Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024) Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve
Katsojat: Maija ja Juha
Maija:
Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.
Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.
Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.
Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.
Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.
Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.
Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.
Juha:
Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin. Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.
En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.
Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…
Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.
Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.
Elokuva: Barbie Ohjaus: Greta Gerwig Pituus: 114 min Ensi-ilta: 21.7.2023
Katsojana: koko perheemme
-Maija-
Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.
Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.
Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.
Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.
Arvio: 7/10
-Juha-
Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.
Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.
Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.
Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.
Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.
Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.
-Ahti-
Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.
En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.
Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.
Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.
-Aura-
Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.
Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.
Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.
Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!
Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.
Elokuva: Indiana Jones and the dial of destiny Ensi-ilta: 28.6.2023 Ohjaus: James Mangold Pituus: 155 min
Katsojana: -Juha-
Okei…Harrison Ford, Stetson, nahkaruoska, arkeologinen artefakti ja natseja…Suomen hallituksen kokous siis…ei vaan uusi Indiana Jones-leffa.
Elokuvasarjan viidennessä osassa, jota jostain syystä ei ole suomennettu levitykseen, tarina on aika yksiselitteinen: natsit ovat löytäneet historian kirjoista Arkhimedeen keksimän arkeologisen laitteen joka auttaisi valloittamaan maailman (yllätys). Natsien harmiksi Arkhimedes oli itse tajunnut laitteen vaarallisuuden ja oli pilkkonut sen kahteen osaan, joita yllätys, yllätys, sitten elokuvassa jahdataankin loppuun asti. Elokuvan ingressinä toimii alkukohtaus, jossa Indiana on ystävänsä kanssa löytänyt laitteen ensimmäisen osan ja saanut sen vietyä natseilta vuonna 1939. Sen jälkeen siirrytäänkin ajassa 1960-luvun loppuun, josta alkaa seikkailu elokuvasarjalle ominaisten käänteiden kautta eri puolille maailmaa.
Tarina on siis yksinkertaisuudessaan siinä, mutta mitä leffan hurja pituus 2,5 tuntia sitten pitää sisällään? Elokuvan pituuden osalta asian olisi varmasti voinut kertoa ytimeikkäämmin, nykyään valitettavasti elokuvissakin näyttää pätevän sääntö ”enemmän on enemmän” ja näitä mammutteja joudutaan sitten tunnista toiseen katselemaan elokuvissa. Toisaalta tällä kertaa 2,5 tuntia meni kohtuumukavasti, joten tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Elokuvan tuotantoyhtiönä oli Disney ja se selittänee osin alaikärajaystävällistä sisältöä, mutta myös tarinan seikkailullista luonnetta. Kaukana ollaan ajasta, jolloin elokuvasarjassa suli naamoja lähikuvassa, lentokoneen potkurit halkaisivat ihmisen kahtia tai sydän revittiin rinnasta ulos. Nyt ollaan 2000-luvulla ja kauppa se on joka kannattaa; lippuja pitää myydä, vaikka sisällöstä sitten jouduttaisiin tinkimäänkin. Ihmisiä…anteeksi…natseja teilataan surutta vieläkin, mutta nehän eivät olleetkaan ihmisiä. Tuotantoyhtiön huomioiden asia lieneekin ilmiselvä, enemmän seikkailua, vähemmän groteskia kuvastoa. Harmi, koska etenkin kahdessa ekassa osassa elokuvan visuaalisuus palveli elokuvan teemaa oikein hyvin. ”Liiton arkin” avaamisesta sietikin saada julmimman mahdollisen kohtalon.
Kadonneen aarteen metsästäjät oli toki SE seikkailuelokuva, joka määritti genren, mutta tämän elokuvan pääosassa olisi voinut yhtä hyvin olla Nicholas Cage ja elokuvan nimi National treasure tai jokin muu vastaava. Harrison Ford digitaalisesti nuorennettuna ja tuttuun rooliin, niin saadaan hittituote, joka tunnetaan.
Elokuvasarjan kahdessa viimeisessä osassa käsiteltiin jo kohtuulennokkaita teemoja, joten maanläheisemmän lähestymistavan sijasta tarinassa yritettiin ilmeisesti ylittää aiemmat saavutukset utopian osalta ja mentiin vieläkin pidemmälle…aikamatkustukseen. Siihen asti elokuva oli vielä jossain määrin järkevä, mutta allekirjoittaneelle liika on liikaa. Vaikka yksi suosikeistani onkin Terminator-sarjan pari ekaa, niin Indiana Jonesiin ei tätä olisi pitänyt sotkea. Ja merkittävimmältä osin siksi, että käsikirjoitus ei kantanut loppuun asti siltä osin, mitkä olisivat mahdolliset vaikutukset historian kulkuun ja siksi elokuvan loppu hieman vesittyikin. Pahoittelut mahdollisesta juonenkulun paljastuksesta.
Kaikkinensa kelpoa elokuvaviihdettä, mutta ylipitkä elokuva ja hieman l-i-i-a-n utopistinen loppu, ei tämä mikään Terminator kuitenkaan ole. Lievä pettymys sarjan päätösjaksoksi, joten arvosanaksi joudun antamaan 7/10.
