Avainsana: muistelmat

Kirja: Sing backwards and weep
Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen)
Kustantaja: Like Kustannus 2021

Lukija: -Juha-

Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.

Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!

Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.

Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan
oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!

Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani
yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.

No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.

Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.

Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain
hevonkuusesta.

Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).

En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.

Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa
käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.

Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!