TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä osa 3 (numerot 100-91)

Juhan levyarviot jatkuvat… osa 3.

Oho, kylläpäs aika vierähti edellisestä…noh, tässä tulee päivitys numero 3.

100. Type O Negative: Dead again (2007)

Tämän levyn olisin halunnut sijoittaa huomattavasti korkeammalle; levyllä on kaksi Type O Negative top10 biisiä, mutta tosiasiallisesti kokonaisuus, yli 77 minuuttia, on ylipitkä. Mikä on mielenkiintoista siinäkin mielessä, että Type lienee ainoa yhtye, joka on onnistunut tekemään täyteen ahdettuja CD-levyjä pitäen laadun samalla tasolla koko levyn. Levyn pisin biisi, These three things, kellottaa yli 14 minuuttia, ollen myös levyn tylsin biisi. Musiikillisesti levyn linja hakee jossain määrin Bloody kisses-levyä eli hardcore sekoitettuna goottidoomiin. Itse ajattelen, että hieno paluu juurille! Tämmöisen levyn halusinkin kuulla. Tuotakoon ilmi että Type on omassa musiikkihistoriassa se tärkein bändi, vaikka useasti julistankin Black Sabbathin nimeen. Toisaalta, mitä muuta Typen…tai oikeastaan Peterin (sehän kaikki Typen ja Carnivoren biisit kirjoitti)…musiikki on kuin Black Sabbath worshippingiä?

99. Bad Religion: All ages-compilation (1995)

Punk rockin riemujuhlaa; 50 minuuttiin ängetty yhtyeen huipputuotanto Epitaph-levy-yhtiön aikaisista albumeista. Joka ikinen biisi perustelee olemassaoloaan tällä kokoelmalla. Näin niitä bestoffeja tehdään! Hemmetin hyvää punk rockia!

Hyvä antologia myös niille, jotka eivät yhtyeen varsinaisia faneja ole…kuten minä! Ei, levyllä EI ole American Jesusta saati Punk rock songia! Toki ajatus yhtyeen parhaista samoissa kansissa jo itsellään ulkoistaa nuo kaksi kappaletta. Varmistettakoon vielä se, että itse levyssä ei missään lue että kyse olisi parhaista, vaan niinkuin nimestä voi päätellä – kyseessä on kokoelma. Kaikki nuo levyt kuunnelleena voin kuitenkin tuoda sen tosiasian ilmi että tässä on yhtyeen parhaat noilta levyiltä.

Lisäksi bändillä on hemmetin hieno logo. Itseasiassa minullakin oli yksi yhtyeen bändipaita, jossa oli tuo logo. Näytteeksi laitan kappaleen sanoitusten perusteella, jossa on hienoa pohdintaa yksilön identiteetistä ja sen muodostumisesta.

98. Kreator: Coma of souls (1990)

Kreator nimetään Saksa-thrash metallin kantakolmikkoon Destructionin ja Sodomin kanssa. Itse lisään tuohon porukkaan Tankardin (debyytti 1986) ja Helloweenin (ensilevytys Death metal-nimisellä kokoelmalla 1984. Kyllä, yhtyeen ensimmäiset tuotokset on lokeroitavissa thrash/speed metal kategoriaan ennen tyylimuutosta, joka johti kokonaisen genren muodostumiseen. Mutta se on oma tarinansa…).

Thrash metalliin on aina liittynyt tietty kantaaottavuus ja vuosikymmenen vaihteessa alettiin kiinnittää erityistä huomiota ympäristössä velloviin katastrofeihin,  johon Kreatorkin otti asiaan kantaa When the sun burns red kappaleessa. Samaan aikaan Megadeth Countdown to extinction levyn nimikkobiisissä oli huolissaan lajien sukupuutosta ja Testament ei kursaillu lain, vaan kirjoitti kappaleen nimeltä Greenhouse effect. Toisaalta; kirjoittihan Cirith Ungol jo vuonna 1986 kappaleen Doomed planet, jossa jo varoitettiin maailman tulevasta suunnasta; tosin eipä silloin, kuten nykyäänkään, taida monikansallisten yhtiöiden johtajat näitä levyjä kuunnella.

Sit asiaan! Kreatorin viides levy vei yhtyeen musiikin uudelle tasolle, mahdollisesti tuottaja Randy Burnsin ansiosta; levyllä on jopa melodisia kitarasooloja ja varsin hienoja sellaisia. On myös mahdollista että uusi, Sodomista siirtynyt kitaristi, Frank Blackfire toi uutta oivallusta kuusikielisen hallintaan. Ränttätänttäthrahin ystävät tietty käänsivät selkänsä ja syyttivät itsensämyymisestä vannoen Pleasure to killin nimeen ja he saavat niin tehdä, mutta itselleni toimii tämä ”siistimpi” versio Kreatorista. Mutta uskomatonta mutta totta: yhtye levyttää (ja kiertää) edelleen. Todella hieno thrash metal levy!

97. The Bronx Casket Co.: S/T (1999)

Overkillin basisti keräsi porukan kasaan ajatuksena veivata musiikkia joka on sekoitus Troublea ja Type O Negativea, pääpainon ollessa kuitenkin enempi doomia kuin goottia. Ja melkein teki Downit eli pieksi alkuperäisyhtyeensä…melkein! Siitä selkäsaunasta myöhemmissä päivityksissä…Erityismainita voidaan antaa coverversiolle Metallican Jump in the firestä, joka todellakin on coveri! Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista versioinneista mitä kuunaan olen kuullut. Yhtye ottaa biisin omiin käsiin ja tekee siitä täysin oman näköisensä ja mietipä miten ko. kappale sulautuu yhtyeen edustamaan genreen. Valitettavasti homma ei kantanut tätä pidemmälle ja seuraavilla levyillä tyyli muuttuikin jonkinlaiseksi horror/goottimetalliksi. Mutta jos etsit vaihtelua TON:lle tai perusdoomille, niin tämä voisi olla juttusi. Maistiaiseksi laitan tuon mainitun coverin; se edustaa hyvin levyn sisältöä ja voisi olla yhtyeen oma kappale hyvin.

96. Obituary: Cause of death (1990)

Obitsore, niinkuin C-kasetin kanteen kirjoitin, kun Klaus Flaming esitteli yhtyeen Metalliliitossa vuosikymmenen vaihteessa. Metalliliitto oli noihin aikoihin keskeisin lähde mitä tuli uuden musiikin saavutettavuuteen. Joka keskiviikko oltiin tyhjän C-kasetin kanssa rec-nappula hollilla tutustumassa uusiin julkaistuihin äänitteisiin. Valitettavasti noita nauhoja ei ole tallella enää… Muita Metalliliitto-suosikkejani oli Pungent Stench ja Suicidal Tendencies, mut ei mennä niihin kirjoitusasuihin tässä;)

Niin kun aiemmassa Konkhra-tekstissä (no. 109) viittasin, niin James Murphya lienee syyttäminen useista death metal klassikoista…ja tässä on jälleen yksi levy jossa miehen kädenjälki näkyy. Tyylipuhdas death metal on parhaillaan tätä. John Tardyn vokaalit ovat todella rujot. Hieno kansikuva ja toimii parhaiten LP-koossa. Tämä levy on nuoruusvuosieni levyistä edelleen soitossa, joten jotain asiallista tässä sitten on.

95. Boiler: The NEW professionals (1998)

Nyt lähtee! Levyn alanimi on Rules for industrial slammitude and groovination; en ymmärrä mitä tuokin tarkoittaa, mutta kuvannee täydellisesti mistä tässä on kyse: JÄRJETÖNTÄ groovea! Tämä levy on tämän listauksen yksi aliarvostetuimmista aivan varmasti. Vai myönnätkö kuulleesi tästä joskus? Harmi, koska tämä tykittää niin perhanasti. En tiedä mihin tätä voisi verrata: Prongin ja Helmetin äpäräsiitos? Ehkä pieni annos Panteraakin? Tee itsellesi palvelus ja hanki tämä, et varmasti tule katumaan!

94. Creed: My own prison (1997)

Creed räjäytti potin debyytillään ja siitähän grunge-porukat hermostuivat kun Soundgarden, Alice in Chains & co. eivät olleet tuottaneet vuosiin mitään tolkullista rock musiikkiin ja yhtäkkiä puskista tulee tämä. Ja vielä Floridasta! Onneksi on meitä, jotka kulkevat musiikki edellä ja siten arvostavat artisteja heidän musiikkinsa kautta. Täyden kympin levy jokaisen biisin ollessa aivan järjetöntä melodian ja tarttuvien kertosäkeiden juhlaa.

Yhtye julkaisi kolme todella kovaa levytystä vuosituhannen vaihteessa maailmanlaajuisen myynnin ollessa 35 miljoonaa…ja niinhän siinä kävi että nuoret kolpit eivät puristusta kestäneet ja riitautuivat keskenään ja hieno yhtye sitten hajosikin. Yrittivät vielä 2009 tehdä ”paluuta”, mutta unohtivat poistaa keltaisen nesteen päästään ja hommahan kuihtui omaan mahdottomuuteensa. Väliäkös tuolla, meille jäi kolme levyä hienointa mahdollista post-grungea kuunneltavaksemme!

93. Death: Human (1991)

Tässä levy, joka löytyy jokaisen metallia kuuntelevan top100-listalta alagenrefanittamisesta riippumatta, väitän minä. Ja ne, joiden listalta tätä ei löydy, eivät todennäköisimmin ole tähän koskaan tutustuneet. Onko tämä sitten death metallia vai jotain määrittelemättömämpää musiikillisesti – täydellinen metallilevy! Eikä pelkästään musiikillisesti, vaan teknistä taituruutta arvostavat löytävät myös aarteita tältä riffittelyn mestariteokselta! Häijy kansikuva. Yhtyeen logo on klassikko: taiteelliselta arvolta lähes nolla, mutta täynnä liioiteltuja detaljeja ja outoja kirjainväännöksiä. Eikä H-kirjain istu kokonaisuutteen oikein mitenkään! Sivuhuomautuksena todettakoon se, että James Murphy on vaikuttanut tässä(kin) bändissä, ei tosin tällä levyllä.

92. The Dictators: Blood brothers (1978)

Jotain hieman poikkeavaa tällä listauksella. Itse tutustuin yhtyeeseen sitä kautta, että levyllä soittaa kitaraa Ross Funichello, jonka metallipäät tuntee parhaiten taiteilijanimellä Ross the Boss. Toki mies käytti tuota jo D:n riveissä. Mutta asiaan…musiikillisesti tarjolla on -70-luvun punk rockia, enkä osaa painottaa kumpaa enempi. En tiedä miksi yhtyeestä ei koskaan tullut isompaa, ehkä johtuen vaikeasta genretettävyydestä, yhtyeen imagosta tai periksiantamattomuudesta tai sitten vain väärästä ajankohdasta. Harmi, kyseessä on yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä. Levyn pitäisi olla -70-luvun lopun klassikko, mut aika vähän tästä on puhuttu. Jälleen kerran levyn jokainen kappale pitää pintansa ja levyn vahvuus onkin toimiva kokonaisuus. Hienoja ralleja koko levy!

Todettakoon että Rossin lisäksi yhtyeessä käväisi soittamassa myös Mark ”the Animal” Mendoza, joka myös osaltaan löysi -80-luvulle tultaessa oman bändinsä. Lisäksi Dictatorsin rumpali vuorovaikutteisesti käväisi lyhyesti soittamassa Twisted Sisterissä. Pienet oli kuviot New Yorkin scenepiireissä.

91. Doomsword: Resound the horn (2002)

Eeppistä viikinkimetallia Italiasta; onko kyseessä taas maalle ominaisesta rip off-bändistä? No eip ole! Yhtye on ottanut targetikseen viikinkityylisen Bathoryn ja kyytipojaksi -80-lukulaisen Candlemassin ja ovat tainneet Into glory rideakin kuunnella ja ai että nyt on kovat piipussa! Eeppistä…eeppistä! Parasta tässä on tietenkin se, että vaikka vaikutteet ovat ilmeiset, itse musiikki on täysin omaa! Jos hyvintehty eeppinen heavy metal on juttusi, niin tämä kannattaa ottaa tarkasteluun: olutkolpakko, lehmänsarvinen viikinkikypärä ja Doomsword, muuta et tarvitse!

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä osa 2 (numerot 110-101)

Kuvassa TOP 111-120. Kurkkaa linkistä edelliset 1o arviointia.

Juha jatkaa tässä postauksessa suurta levyarviointiurakkaansa.

Edellisessä postauksessa lupasin päivitysväliksi noin kuukauden, mutta älykkäimmät teistä hiffasikin että olin jo jollain syynillä tutkinut välin 90-120, joten nämä tekstit olivat jossain määrin jo valmiina. Joten pidemmittä puheitta, olkaa hyvät 110-101:

110. Blind Illusion: The Sane asylum (1988)

Tämä lienee yksi ”kadoksissa ollut” thrash metal klassikko, nimittäin levyn klassikoksi kutsuminen ei ole liioittelua. Valitettavasti tiedossani ei ole ne seikat, miksi tästä(kään) ei sitten isompaa juttua genressä syntynyt. Toisaalta levyä on ollut huonosti saatavilla uusintapainoksenakin. Levyn kokoonpano on mielenkiintoinen: bassossa Les Claypool ja kitarassa ex-Possessed Larry LaLonde. Ja mehän kaikki muistamme mistä nämä kaksi herrasmiestä ovat tunnettuja, eikö niin? Eli miehet perustivat Primus-nimisen yhtyeen näiden sessioiden pintaan. Toisaalta tämä saattaa selittää myös sen miksi yhtyeestä ei sen enempää kuultu – ei tainnut löytyä kiinteää kokoonpanoa.

Yhtyeen kantava voima on sen perustajajäsen Marc Biedermann, joka on jäänyt myös tuntemattomaksi tapaukseksi. Eipä yhtyekään tehnyt ”aktiivisena” aikanaan kuin tämän yhden levyn. Ilmeisesti jonkinsortin Iisakin kirkosta on kyse, koska kansipaperien mukaan vanhimmat biisit ovat vuodelta 1978. Marcin ansioksi voidaan todeta hienojen kappaleiden säveltämisen lisäksi levyn vahvimmat ansiot: tyylitaitoiset kitarasoolot.

Sittemmin yhtye on julkaissut kaksi muuta täysipitkää, vuosina 2010 ja 2022. Ilmeisesti miehet käyvät päivätöissä.

Miten sitten itse tutustuin tähän ”harvinaisuuteen”? Ajalleen tyypilliseen tapaan: kokoelmalevyn kautta. Tunnetuimmat genrekokoelmat taisivat olla Metal massacre ja Speed kills…-kokoelmat, mutta tämän yhtyeen löysin levyltä US Speedcore Invasion (1986, ilmeisesti noihin aikoihin oli kova tarve keksiä uusia ilmaisuja musiikkityylille, toisaalta thrash/speed metal termit eivät vielä olleet vakiintuneet). Samalla kokoelmalla oli myös mm. Legacy ja Heathen, jotka tosin olivat jo itselleni entuudestaan tuttuja. Legacy muutti sittemmin nimeksensä Testament.

Knoppitietona kerrottakoon se, että yhtyeen juuret ovat Kalifornian skenessä ja vuoden 1985 Trilogy of terror-demoa olikin tuottamassa eräs Kirk Hammett…Kyseinen demo on itseasiassa World in Soundin vuoden 2015 uusintapainoksessa bonuksena. Koettakaapa löytää se jostain. Esimerkkikappaleeksi laitan kappaleen nimeltä Kamakazi, se ei kerro japanilaisesta itsemurhalentäjästä, vaan huumeidenkäytöstä tai oikeastaan –käyttäjistä. Kiinnittäkää erityistä huomiota kappaleen kitaratyöskentelyyn; hienoimpia sooloja koko genressä!

109. Konkhra: Weed out the weak (1998)

Death metallia! Ja huh mitä groovaavaa mättöä! Ja vieläpä Tanskasta! Tämä on varmasti yksi outolintu koko listauksessa osin sen takia että edustaa genreä, jonka ”klassikoita” ei tällä listalla juuri esiinny. Noh, lyhyttä aikakautta -90-luvun alussa lukuunottamatta ko. genre ei ole ominta musiikkityyliäni ollut. Huomaannette, että tämä levy on julkaistu ko. vuosikymmenen LOPPUpuolella… Tässä levyssä namedropping ei tee pahaa: James Murphy (kitara), Chris Kontos (rummut)! Erityisesti viimeksimainittu on eläimellisessä kunnossa (ymmärtänette Muppets-viittauksen) ja Murphy nyt on death metallin kantatekijöitä, mies on mukana kaikissa genren keskeisimmissä töissä – alan harrastajat tietää. Tuskin tulee kenellekkään asiaan enemmän perehtyneelle yllätyksenä että Kontoskin vierailee tällä listalla hieman ylempänä erään toisen levyn johdosta…

Todella kova tuotanto! Jos et ole death metallin ystävä, mutta muutoin rankempi heavy uppoaa, niin tämä kannattaa pistää korvan taakse…tai ruuminosista puhuttaessa parempi ilmaisu olisi ”silmien väliin”, koska sinnehän tämä osuu!

Yksi levyn hienouksista on siinä, että levyllä on sekä nopeita death metal kaahauksia, mutta yhtälaisesti hitailla kierroksilla eteneviä eli ei ole pelkkää mättöä. Siksi laitankin poikkeuksellisesti kaksi näytettä: yhden nopean ja yhden hitaamman:

108. Anvil: Metal on metal (1982)

Kanadalainen Anvil on speed/thrash metal genrejen kantaisä brittiäisten kollegoiden (Venom, Raven) ohella (itse luettelen joukkoon myös kanadalaisen Exciterin, joka julkaisi 1. thrash metal levynsä jo keväällä 1983 eli ennen ”tiedätte kyllä mitä”! Kanadassa ja Britanniassa todellakin otettiin ensiaskeleet tähän tiettyn musiikkityyliin). Anvilin kolme ekaa on ehtaa proto speed/thrashia eikä ole lainkaan epäselvää että yhtyeen seuraajat ovat häikäilemättä lainanneet yhtyeen tyyliä ja vieneet sitä raskaampaan suuntaan. Ei ole epäilystäkään siitä että esim. Dave Lombardo ei olisi Robb Reineria kuunnellut. Tätä levyä kun kuuntelee, niin apinointi on ilmiselvää ja mikä ettei: parhaalta ne opit kannattaa kopioida! Sittemminhän Lompuuki on ”löytänyt” oman tyylinsä ja onkin genren kovimpia tekijöitä.

Mutta tähän levyyn: Nyt ollaan heavy metallin alttarin äärellä! Hienoja biisejä, melodisia kitarasooloja ja kuten aiemmin varoitin; rumpali on tikissä! Levy on kauttaaltaan täynnä hyviä biisejä ja levyn päättää asiaankuuluvasti kappale nimeltä 666. Kansikuva vastaa levyn nimeä ja itseasiassa sisältöäkin: tämän metallisemmaksi ei voi mennä (ainakaan vuonna 1982).

107. Black Flag: My war (1983)

Länsirannikon punkkia ja yhdessä Misfitsin kanssa olivat pioneeribändejä niin punkin kuin hardcore punkin saralla. Levyllä laulaa Henry Rollins ja häntä käsiteltiinkin jo aiemmin (no. 118). Tämä on erityisen mielenkiintoinen levy: A-puoli on klassista hardcorea, mutta B-puoli on silkkaa doom metalia ja jonkin sortin proto-sludgea, koska Henkka räyhää keuhkonsa ulos sellaisella raivolla että ihan puhtaasta doomistakaan ei voida puhua. Taustalla levyn kaksijakoisuudelle on siinä, että Rollins oli kyllästynyt punk piirien puritaaniseen asenteeseen ja siksi päätti levyttää jotain äärimmäistä. Kuittaillaan siis niille, joille punkin piti olla tietyntyyppistä. Koska A-puoli on tyylikästä hooceeta ja B silkkaa hyvinkirjoitettua doomia, niin tätähän kuuntelee mielellään. Huomaan, että useimmin kuuntelen pelkkää B-puolta. Taustalla voi myös jossain määrin olla yhtyeen mielenkiinto levy-yhtiön toista bändiä, Saint Vitusta, kohtaan. Em. yhtye on jenkkidoomin pioneereja ja levytti ensimmäisen, nimikkoalbuminsa, SST Recordsille 1984 eli samalle yhtiölle kuin BF. Todettakoon että asenne vietiin myös keikoille ja levyn kiertueella soitettiin sekaisin nopeita hoocee ralleja ja näitä ultrahitaita, joten on ollut mielenkiintoinen kokemus. Niin, kiertueelta julkaistiin livelevy Live ´84 ja asiasta kertonee riittävästi se, että keikan aloittaa 8,5 minuuttinen instrumentaali. Huh, tuota liveä en valitettavasti suosittele, on siinä ollut punkkareilla ihmettelemistä. Levyn kahtiajakoisuudesta huolimatta pitäydyn yhdessä näytteessä ja se saa olla yksi noista doom metal raidoista.

106. Steel Panther: Balls out (2011)

Huumorimusiikkia…taas. Eip, vaan hyvin tehtyä glam metallia. Tähän pätee sama, jonka kirjoitin jo Gwarin (no. 115) kohdalla. Harmillisesti tähänkin yhtyeeseen liittyy rujoja ulkomusiikillisia ennakkoluuloja, jotka saattavat johtaa kuulijan harhaan. Yhtye, jos ei vielä ole tuttu, on ottanut lähtökohdaksi -80-luvun hard rock/glam metalparodioinnin siten, että sanoitukset käsittelevät pääsääntöisesti erilaisia sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyviä seikkoja. Ainakin jätkät ovat ottaneet musiikilleen lähtökohdan! Nyt vaan täytyy jännittää minkä kappaleen valitsisin ettei se päätyisi moderaattorin sensuuriin…Laittaisiko Let me cum in, voitte arvuutella mistä se mahtaa kertoa, mut sen verran voin valaista että saman lyyrisen ”taiteen” parissa mennään, kuin koko levykin. Mahtavaa! Lyyrisestä annista todettakoon että jätkillä on ollut todella vilkas mielikuvitus, mitä tulee esim. seksuaalisesta kanssakäymisestä kirjoittamiseen, en tiennyt että p*rseeseenkin voi laueta niin monella eri tavalla? Ei näille voi kun nauraa, mutta toki täytyy muistaa että on olemassa myös niitä jotka eivät ”mustinta huumoria” sulata ja siten riski impata herneitä nenän kautta lukiessa näitä sanoituksia on korkea. Totean vain seuraavaa: älkää sotkeutuko tähän bändiin jos em. riski on olemassa!

Levyn (tai oikeastaan yhtyeen kaikkien levyjen) huonoin puoli paradoksaalisesti on myös sen lyyrinen anti: sanoja fuck, cock, dick, ass, cunt, pussy jauhetaan niin paljon että kyllästyminen iskee ja ajatus mielikuvituksen puuttesta iskee (mitään muuta puutetta jätkillä ei olekaan…siis sanoituksista päätellen). On kuin kävisi vuoropuhelua oman teini-ikäisen tyttären kanssa; v***u sitä, v***u tätä!

Yhtye koostuu taidokkaista muusikoista ja koko bändihän on tietyntyyppinen parodia glam metallista. Yhtyeen jäsenistä kolmella ei edes ole pitkää tukkaa, vaan peruukit! Eli homma on tyylikkäästi hallussa! Levyn päättää balladi Weenie ride, joka itseasiassa pärjäisi millä tahansa mittapuulla verrattuna Home sweet homelle tai November rainille tai vastaaville, tosin lyyrinen anti käsittelee, kuinkas muuten, panemista, eikä mitä tahansa sukupuolista kanssakäymistä, vaan p*rseeseen panemista! Tähän en anna asiaankuuluvaa loppukommenttia sensuurin pelossa!

105. Offspring: Smash (1994)

Jos haluan kuunnella hyvää punkkia, niin kuuntelen sitä…eli tätä. Ehkä myydyin genrelevy ja syystäkin. Joka ikinen biisi on punk rock klassikko ja todella tarttuvia kertosäkeitä! Levyn kannen ja sisällön yhteys ei aukea, mutta väliäkö silläkään loppupelissä kun levy rokkaa kuin hirvi! Tuotakoon myös se ilmi, että tähän levyyn jäi yhtyeen paukut. Ostavalle yleisölle sillä ei ollut väliä koska yhtye oli lunastanut paikkansa, joten mikä tahansa paska sen jälkeen myi kuin leipä, eikä kritiikkiin kykenemätön asiakaskunta osannut vaatia laatua. Noh, se on hyvin yleinen ilmiö musiikkimaailmassa. Koska jokainen biisi toimii, niin laitan maistiaiseksi ihan nimibiisin:

104. Backyard Babies: Total 13 (1998)

Street rock to the core! Ei ole omin genreni, mutta aika ajoin ”kokeilen” jotain uutta ja sieltä pomppaa esiin jotain tämmöistä. Tämän lainasin kokeilumielessä Lahden kirjastosta ja ihastuin heti. Todettakoon että olen tutustunut myös mm. Hellacoptersin ja muutaman muun vastaavan tuotantoon todeten että ei ole kuppini. Mutta tämä on: täysiveristä katurokkia ja huippubiiseillä! Suosittelen muillekin kuin alan veijareille! Tampereen tulliklubin keikalta joskus -90-luvun lopulla (mukana oli the 69 eyes ja Hellacopters) mieleen muistuu kaksi asiaa: se kun basistilla oli huono päivä ja kesken setin juoksi bäkkärille oksentamaan…ja sen jälkeen palasi soittamaan keikan loppuun. Ammattimies, näin homma hoidetaan tyylillä! Toinen oli tietysti se, että keikalla oli mukana myös Tampereen oma rokkikukko, itse Ikurin turbiini, Pate Mustajärvi (RIP)!

Ps. Nyt kun puhtaaksi kirjoitan tätä huomaankin anekdootin valitun kappaleen ja viittauksen Pateen välillä.

103. Korn: Follow the leader (1998)

Mitä mitä: nu metal levy Juhan listalla??? Koen olevani kohtuurohkea kokeilija mitä tulee musiikkiin ja yleensä annan ainakin kuuntelun yhtyeelle, joka on muutoksientuoja. Tässä tapauksessa Korn edustaa yhtä oleellista muutosta -90-luvun loppua lähestyttäessä. Ja genrehän oli nu metal ja sitä piti vihata, ainakin kunnon heavy miesten! Olen kuunnellut kaikki Kornin levyt ja jos tosiasiallisia ollaan, niin en ymmärrä kahden ekan miljoonamyyntiä, nehän ovat suorastaan p**kaa. Muttä tämä kolmas: silkkaa korvakarkkia, jos pystyy omista rajoittuneista näkökannoista joustamaan. Pidemmittä puheitta:

102. Manowar: Hell on stage live (1999)

Manowar on yksi kaikkien aikojen kovimmista liveyhtyeistä, oli sitten mitä mieltä tahansa yhtyeen imagosta tai ulkomusiikillisista ansioista. Olen yhtyeen livekunnon itsekin pari kertaa todistanut; jätkät osaavat asiansa! Muut bändit soittaa, Manowar tappaa!

Yhtye julkaisi tätä pari vuotta aiemmin tuplaliven, joka on myös täyttä rautaa, mutta tämä vetää pidemmän korren vahvemmalla biisimateriaalilla. Tuo 1997 live piti sisällään yhtyeen tunnetuimpia ”hittejä”, kun taas tässä on yhtyeen tappavimmat rallit uran mitalta. Mukana on raitoja kaikilta studiolevyiltä lukuunottamatta Fighting the worldia, joka tosin oli hyvin edustettuna tuolla 1997 livellä. Tuotakoon ilmi että Manowar oli yksi suosikeistani koko -90-luvun ja tämän vaatimaton sijaluku selittyy lähinnä sillä, että yhtye on studiolevyjen osalta hyvin edustettuna korkeammilla sijaluvuilla. Mutta niistä myöhemmissä päivityksissä. Tämä on yksi kaikkien aikojen kovimmista livelevyistä ja omissa kirjoissani top10 sellainen! Ainoa puute on Ross the Boss (RIP) ja omistettakoon seuraava valinta hänelle!

101. Black Sabbath: Reunion-live (1998)

Kappas toinen livelevy heti perään…sama vika kuin Manowarissa: yhtye tulee vastaan myöhemmissä päivityksissä, joten sijaluku ei siinä mielessä tee oikeutta levylle. Levyllä kun sattuu olemaan kaikki keskeisimmät raidat ja hyvin vedettynä, niin tämä voisi olla ihan hyvin top10:ssä.

Mitä tästä nyt sanoisi; biisimateriaalin ja esittäjän puolesta voisi olla numero 1. Mikä tahansa sijaluku ei tee tälle oikeutta, levy joka pitäisi jokaisen metallimusiikin ystävän omistaa! ”Vanhat” äijät nimittäin pieksevät modernit heviyhtyeet mennen tullen ja käsissä onkin vuoden 1998 kovin ja perustelluin julkaisu (tosin listalla on muita ko. vuonna julkaistuja ylempänä, mutta kuten sanottu: mikään sijaluku ei tee tälle oikeutta). Ainoa valittamisen aihe on siinä, että levyllä ei ole Supernautia!

Olin katsomassa yhtyettä Seinäjoella kesällä 1998, silloin joukoista puuttui Bill Ward, mutta seuraavana vuonna jäähallilla oli Bill myös mukana! Kolmannen kerran näin yhtyeen Hartwall arenalla 2005. Näistä ikimuistoisin oli tuo 1999 keikka, loppupelissä äijät eivät edes kovin vanhoja olleet, noin viisikymppisiä ja energiset keikat heittivätkin!

Jatkuu…

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä

Kuva Juhan levykokoelmasta.

Juhan TOP 120 levyarviointiurakka käynnistyy.

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Rumimmat levynkannet – heavy metal

Onko tässä rumin tai ehkäpä typerin levynkansi? Ainakin se on sensuroitu.

Arviointi: Juha

Kuuntelin tässä päivänä eräänä Black Sabbathin Born again LP-levyä. Toisinaan kun keskityn musiikkiin, pyörittelen kansia ja sanaliitteitä käsissäni ja analysoin levyä. Olen törmännyt useasti siihen että tämän levyn kantta pidetään erityisen rumana ja se sai tarttumaan tähän aiheeseen. Onko ko. kansi oikeasti ruma ja löytyykö markkinoilta hyviä haastajia?

Mielestäni kansi sopii teokseen oikein hyvin: yhtyeen vokalisti vaihtui ja siten levyn nimi voi viitata uuteen alkuun; toisaalta vauvan kuva kannessa kuvastaa syntymää ja demoninen ulkoasu voisi viitata genreen. Tosin siltä osin luulen että levy-yhtiön markkinamiehet analysoi genressä tapahtuvia muutoksia ja siten halusivat ”päivittää” Sabbathin kuvastonkin vastaamaan sitä. Noihin aikoihin genren kuumin nimi oli satanistisella ulosannillaan läpilyönyt Venom ja hyppäsipä Iron Maidenkin tuohon imagoon Number of the beast-levyllään ja teemallaan. Levyt myivät kuin leipä ja siihen rahaliikenteeseen haluttiin mukaan…

Sitten asiaan: miten sitten rajata aihetta. Aivan hirveitä kammotuksia on julkaistu genrestä riippumatta tuhansia ja tuhansia, jo pelkistä artistin pärstäkerroin kannessa-aiheesta saisi listauksen aikaiseksi. No lähdetään siitä että otetaan genreksi tuo omin eli hevimpi meininki. Rajataan vielä siten, että otetaan mukaan vain ne levyt mitä omasta hyllystäni löytyy ja karsitaan vielä sen verran että otetaan mukaan vain LP-muodossa olevat ja pelkästään siksi, että siinä koossa nämä pahimmat kuvotukset nousevat erityisesti esille. Rajataan vielä siten, että jätetään live-levyt myös pois, koska useasti bändin jäsenet survovat kanteen omia kuviaan ja valitettavasti mitä oudoimmissa asennoissa, joten jotta tästä ei tulisi pelkästään livelevy-täytteinen, on asiallista rajata nekin pois. Koska levyjä löytyi kohtuullinen määrä niin artistien helpotukseksi olen laittanut rajauksen että vain yksi levy/artisti. On yhtyeitä jotka pärjäisivät tällä listalla useammallakin teoksella. Toki täytyy myös muistaa että joissain tapauksessa kannen sisältö perustuu tarkoitushakuisuuteen sekä ehkä on tyylisuuntaan sidonnaistakin esim. paskat grunge-levyjen kannet, joita en siedä katsoa yhtään, eikä tarvitsekaan koska en niitä omista pl. ne jotka tältäkin löytyvät.

Pitäkää hauskaa ja jos huomaat että joku keskeinen rumilus puuttuu, niin laita viestikenttään. Todennäköisesti sitä levyä ei minulla ole luultavasti perustellusta syystä…

Enpäs laitakaan näitä mihinkään ”parhaus”-järjestykseen, aika hankala näitä on vertaillakin, joten tässä tulevat mainitut hirvitykset ja aakkosjärjestyksessä. Tai…no nostetaan selkeä ykkönen erikseen, koska se on helppo valinta ja löytyy listauksen lopusta:

Accept: Balls to the wall (1983)

Ruman kannen lisäksi tsekatkaa discogs-linkin takaa löytyvä kuva levyn sisäpussista, joka jatkaa kannen teemaa. Kantta kun katsoo, niin herää kysymys että mitä tällä on haluttu viestittää; en välttämättä ostaisi kannen perusteella. Siinä mielessä kansi ei ole epäonnistunut, että kun yritetään tehdä lavastettu valokuvapohjainen kansi, niin hyväkin idea voi epäonnistua surkeasti ks. tämä listaus. Tämä on kuitenkin ”taiteellisesti” kohtuullisen onnistunut. Mielestäni ei vaan sovi juuri tälle levylle. Musiikillisesti levy on julkaisuvuotensa top10 tuotos ja yhtyeen paras, täynnä rehtiä 1980-luvun heavy metal-musiikkia. Eli ei ole koiraa karva(iseen reiteen)an katsominen. Todettakoon vielä loppuun, että kannen idea on lähtöisin yhtyeen naispuoliselta managerilta, joka käytti taiteilijanimeä Deaffy.

Apostle of Solitude: Last sunrise (2010)

Jälleen kansi, jossa ajatus on tähtitieteellisesti edellä toteutusta. Varmasti suunnittelijalla ollut hienokin asetelma mielessä ja levyn nimeen sopiva asiasisältö, mutta niinkuin hyvin useasti; valokuvasommittelu ei aina onnistu. Aseet eivät edes ole viritettyjä…

Black Sabbath: Never say die (1978)

Ei voi mitään, joudun listaamaan kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni tälle listalle. Sabbathilta olisi ollut toinenkin käypä levy (Sabotage), mutta otetaan yhtyeen tuotannon luotaantyöntävin kansi tällä kertaa. Jälleen kerran valokuvakansi, jonka sanomaa on pakko jäädä ihmettelemään. Ehkä julkaisuajankohtana tässä oli jotain näkökulmaa, mutta tänä päivänä katsottaessa kansi on kyllä vanhentunut enkä millään löydä teemaa nimen ja kuvituksen väliltä. Musiikillisesti maailman kahdeksan parasta levyä on Black Sabbathin kahdeksan ekaa, joihin tämäkin siten lukeutuu, joten siltä osin levyn olemassaolo hyllyssäni on perusteltua. Levyn päättävä A Hard road on yksi kaikkien aikojen top10 Black Sabbath-kipaleista, joten sävelkynä ei yhtyeeltä todellakaan ollut tylsistynyt.

Disease Concept: Your destroyer (2013)

Okei, sludge-miehet asialla ja kannesta pitäen liikutaankin sellaisessa räässä ja epäpyhyydessä, että varmasti ne, joita asia ei koske, osaavat pysyä tästä erossa! Kansi tukee musiikillista antia ja asiaan perehtyneet tietävät mitä saavat. Valitettavasti taiteellinen ansio on ”piirsin yläasteella riivatun kuvan kuviksen tunnilla ja jouduin rehtorin puhutteluun”-tason esitys. Levyn avaa kappale nimeltä ”Life is shit” – ei lisättävää!

Exodus: Bonded by blood (1985)

Meinasi fanilasit olla päässä listatessani ja tämä ”kaameus” oli jäädä listauksesta pois. Levyhän on yksi kaikkien aikojen thrash metal-klassikoista, ja siten arvostelun yläpuolella. Mutta…nyt kun tätä oikein ajatuksella katsoo, niin onhan tämä aika hirvittävä tuotos. En oikein tiedä, hahmojen anatomiakin on pielessä. Jos jotain hyvää, niin toisen vauvan kasvojen kauhistunut ilme on onnistunut. Myöhemmässä painoksessa (1989) kansi sensuroitiin omituiseksi sutuksi, eli tilanne ei parantunut. Lisäksi olen aina ihmetellyt mistä himputin suttukirjaimista bändin logo koostuu?

Flotsam & Jetsam: Doomsday for the deceiver (1986)

Okei, yksi kaikkien aikojen paskimmista. Jos listaisin numerojärjestykseen, niin tämä olisi top3:ssa. Mistä näin huono taitelija on löytynyt? Kaksi surkeasti piirrettyä monsteria painii keskenään, onkohan yhtyeeltä kysytty mielipidettä lain? Todettakoon että en enää omista tätä levyä. Aikoinaan ostin sen tasan yhdestä syystä: levyllä soittaa bassoa Jason Newstedt-niminen kaveri, jonka seuraavan siirron varmasti kaikki tätä lukevat tietävät ja se oli myös syy, joka herätti kiinnostuksen tätä levyä kohtaan. Musiikillisesti peruskasarithrashia ja jos Jason olisi yhtyeessä jatkanut, olisi se saattanut nousta seuraavalle tasolle. Yhtyeen kakkoslevy No place for disgrace näyttää että yhtyeellä olisi potentiaalia ollut. Todettakoon että Jasonin kappaleita on kyseisellä levyllä.

Grief: Torso (1998)

Joissain tapauksissa kannen rujous on tarkoitushakuista ja tietoinen valinta ja jossain määrin genreen sidonnainen. Nyt ollaan em. teemojen parissa. Sludgeksi tätä kutsutaan ja tällä kertaa musiikillinen anti ja kansikuva kuvaavat hyvin toisiaan. Musiikki ei ole kaunista eikä kaupallista, joten ei tarvitse kannenkaan olla. Joten kyse ei ole samanlaisesta ”sattumasta” kuin esim. tuo Flotsam & Jetsamin kansi. Todettakoon että tämä yhtye välttää hyvää makua yleisesti kaikessa kansitaiteessaan.

Iron Man: The Passage (1994)

Jälleen kerran epäonnistunut valokuvakansi, jolle en löydä älyllistä selitystä. Ehkä vielä heikompi esitys kuin tuo Yngwien levy hieman jäljempänä. Yhtyeen kitaristi epätarkassa kuvassa livenä. Mitäs tällä sutulla halutaan viestittää? Harmi, koska kannen perusteella en tätä ostaisi, mutta yhtye itsessään on legendaarista Maryland doom metal porukkaa ja tämä levy yhtyeen korkeatasoisin levy. ”Good clean Maryland doom you can trust!”

Jimsonweed: Ghosts of Kopli (2016)

Okei, pistetääns yhtyeen keulakuvan pärstä kanteen ja kieli pihalle. Ei jatkoon! Ei muuten ole musiikillisestikaan kummoinen saavutus ja jossain vaiheessa siirtynee minulta eteenpäin. Harmi, koska yhtyeen täysipitkä Invisible plan (1996) on yksi hienoimmista saavutuksista suomalaisen raskaamman rockin kentässä. Tätä ei muuten ole julkaistu kuin LP-levynä.

Judas Priest: Defenders of the faith (1984)

Sarjassa monsteri levyn kannessa, jossa ei ole mitään tolkkua. Tietystä taiteellisesta näkökulmasta kuvan monsterissa on tyyliä, mutta ei välttämättä sovi älppärin kanteen. Yksi hienoimmista Priest-levyistä musiikillisesti ja joku voisi tulkita tämän levyn nopeutta esiasteena tulevalle speed metal (ehkä jopa thrash metal) ilmiölle. Yhtyeen katalogista tälle listalle olisi kuulunut tulla ”Turbo”, mutta koska levyä ei hyllyssäni ole, laitan tämän sen sijaan. Levyn kakkosraita Jawbreaker EI kerro kivikovasta makeisesta saati väkivaltaisesta käyttäytymisestä, vaan erektiosta, joka on niin kova että suihin otettaessa se murtaa leuan. Hieno kappale!

Yngwie J. Malmsteen´s Rising Force: Marching Out (1985)

Oli melko varmaa että tätä aihetta kun alan käsittelemään, niin tämän miehen tuotos tältä listalta löytyy. Kysymys olikin että mikä. En ole mikään ”taiteilijan naama levynkannessa”-fani ja valokuvakannesta ei välttämättä löydy samanlaista detaljitason irrottelua kuin kuvitetuista kansista. Tähän kanteen on lätkäisty ilman mitään suurempaan itsekritiikkiä taitelija kurittamassa keppiään kummallisessa asennossa ja kaiken lisäksi viel suht epätarkassa otteessa. Oliko kannen suunnittelussa kyse ajankohdan trendistä vai kritiikin puutteesta, mene ja tiedä. Onko tämä sitten ruma vai muuten epäonnistunut kansi, mutta listaan sen silti. ”Ynkän” -1980-luvun soolotuotanto sen sijaan on instrumentaali/kitaratilu/hard rockin riemujuhlaa ja tämä levy sisältää Ynkän viruoositaidetta koko rahalla. Kyllä Ynkkä on ehdottomasti tämän taiteenlajin yksi suurimmista! Myönnettäköön lisäksi että Ynkällä on tuotannossa ainakin yksi todella hieno kansi: Trilogy. Mutta se onkin maalattu kansi joka jatkaa fantasia-aiheista teemaansa tyylikkäästi takakanteen. Himputti, se levy olisi pitänyt julkaista gatefoldina (=avattavat kannet).

Melvins: 8 songs (1986/1991)

Tässä ei ole edes taidettu yrittää. Siksi siis mukana. Lätkäisty huono kuva yhtyeestä ja biisin nimet kanteen ja valmista! Levy on uusintajulkaisu yhtyeen ensimmäisestä 7” sinkusta parilla lisäbiisillä täydennettynä. Jotkut yhdistävät tämän yhtyeen grunge-liikkeeseen, ehkä sen takia että Kurt Cobain toimi yhtyeen roudarina ennen oman yhtyeen perustamista.

Mentors: Up the dose (1986)

Noh niin…Hyvän maun vastaiset taistelijat, Räsäsen Päivin houseyhtye, Mentors onkin yllättäen päässyt tälle listalle. Nyt käydään jo sitä keskustelua että missä menee ruman ja hyvän maun raja tässä taiteenlajissa. Aiemmin totesin että Grief välttää hyvää makua kansitaiteessaan, totta sekin, mutta tämä yhtye vasta siinä tehtävässä onnistuukin! Lienee tarpeetonta sanoa että tämän yhtyeen ”taiteen” parissa puhutaan tarkoitushakuisuudesta. Kaikesta ulkomusiikillisesta asiattomuudesta huolimatta täytyy todeta että yhtyeellä on musiikillisia ansioita…noh, jos ei haluta lyriikkapuolta analysoida, niin muutoin ihan toimivaa sävelteosta.

Ps. Kannessa oleva ”emäntä” on aikuisviihdetaiteilija Candye Kane, joka 1990-luvulta alkaen kuolemaansa (2016) asti levytti jazz/blues levyjä. EN ole tutustunut hänen taiteeseensa…

Metallica: St. Anger (2000)

Siinä vaiheessa on tienattu liikaa miljoonia, jos kaikenlainen tolkku häviää taiteesta. Sen lisäksi että levyn sisältö on silkkaa **skaa, niin eipä kannen osaltakaan voida juhlia. Ja tekijänä sama nimimies, joka on vastannut yhtyeen kuvastosta useassa muussa yhteydessä. Ei näin!

Mountain Throne: Serpent´s Heathland (2010)

Anteeksi, mutta kenen lapsi tämän piirsi?

Motörhead: Overnight sensation (1996)

Onnittelut lienevät paikallaan! Se ainoa Motörheadin kansi, jossa ei ole Snaggletoothia, niin kelpaa kuin kelpaakin esim. tämmöiselle listalle. Sillä kelpaisi myös pyyhkiä **rseensä! Ja Lemmyltäkin ajettu viikset pois; tällä ei voi olla kuin kaupallista tarkoitusperää. Kolme rumaa Teroa kannessa, yksi kessuttelee tupakkaa ja kaksi möllöttää muutoin kuin eivät uskoisi olevansa mukana tällaisessa **skassa. Epäonnistunut valokuvakansi ja erityisen moitittavan tästä tekee juuri se, että kyseessä on Motörhead ja ilman Snagglea. Entäs sitten se musiikki? Ajalleen tyypillistä Motörheadia eli bulkki-Motörheadia, eikä jää historiankirjoihin millään tasolla kummoisena levynä.

Ozzy Osbourne: Diary of a madman (1981)

Ozzy maskeerattuna sekopääksi…ei kai se maskeerausta tarvi? Ei huonoimmista valokuvakansista, itseasiassa kannen tarina on ihan osuva, olisiko sittenkin pitänyt listata seuraava levy, Bark at the moon?

Pantera: Reinventing the steel (2000)

Sarjassamme epäonnistuneita lavastettuja valokuvakansia. Siis mitä HÄ! Näillä miljonääreillä luulisi olleen varaa ja tahtotilaa panostaa kanteen, niin lopputuloksena oli tämä. Oikeastiko tässä oli parasta mitä oli tarjolla?! Tätä ei voida laittaa senkään piikkiin että oltiin trenditietoisia trendintappajia (ks. tätä edeltänyt levy) ja että voitiin tehdä epäkaupallinen levynkansi koska voitiin. Kannessa olevan shortsijampan uran kohokohta lienee tässä. Levyn nimi lienee peruja siitä tosiasiasta että Pantera tosiaan ”loi” metalligenren uusiksi ja uuden musiikkityylin Vulgar display of power-levyllä. Aikoinaan puhuttiin asennemetallista, sittemmin on kait keksitty jokin uusi ilmaisu. Siinä mielessä levyn nimi on epäonnistunut, että turha sitä enää vuosikymmenen päästä markkinoida metallin uudistamisena. Tällä levyllä ei sellaista musiikillista otetta ole, että jotain uutta tarjottaisiin. Tämä oli Panteran Anselmo-kauden heikoin esitys ja itse painin vähän väliä sen kanssa, että laitanko myyntiin. Ja luonnollisena jatkumona tälle yhtye hajosikin, reinventatkaa sitä!

Riot: Narita (1979)

Okei, mitä tässä tapahtuu??? Norppanaamainen sumopainija ison kirveen kanssa siis HÄ! Miksi tämä levy on hyllyssäni, sisältökin perus amerikkalaista aikansa hard rockia? Yhden biisin takia; A-puolen päättävä nimikkokappale on todella hieno ja hyväntuulinen instrumentaali jota voidaan pitää napakymppinä. Kansi kuitenkin on aivan hirveä ja tämän listauksen top5-osastoa!

Saint Vitus: Hallows victim (1985)

Onko tässä sitten yritetty imitoida Queen II-levyn kantta, niin siinä missä Queen onnistui, epäonnistui Vituksen pojat pahasti. Ei tämä varsinaisesti ruma ole, mutta surkeasti vain toteutettu. Epätarkka kuva ja epäonnistunut rajaus. Musiikki taas on täyttä asiaa: pioneerityötä doom metallin saralla.

Screaming Trees: Even if and especially when (1987)

Aaargh…aina inhoamaani valokuva bändistä levynkantena-sarjaa. No mikä tässä on pielessä, yhtyehän on yksi suosikeistani. No ensinnäkään en ymmärrä mitä kuvassa tapahtuu ja miten se liittyy levyn musiikkiin. Mitä kannella on haluttu viestittää? Kuvaussessiossa lienee otettu ”muutama” otos, niin miten on tähän päädytty? Liikuttaneen minulle hämärällä osa-alueella, joten tyydytään vain listaamaan tämä tänne ja toteamuksella että onhan **ska kansi!

Skogen Brinner: 1st (2013)

Aaaarggh!!! En olisi kuunaan ostanut tätä levyä ja nimenomaan kannen takia, mutta olin jostain lukenut yhtyeen soittavan -70-luvun henkistä stonerjunttaa ja siksi olin toiveikas sisällön suhteen ja otin riskin. Noh, musiikillisesti kuvaus ehkä osui oikeaan, mutta oli sitten kait liian löysää minulle. Mut haukutaans toi kansi kuitenkin. Kyseessä on gatefold eli avattava kansi, jossa kuva on pystysuunnassa eli etukansi ei vielä kerro kaikkea. Mutta valitettavaa on, että asia itseasiassa pahenee kun kannen avaa. Koska silloin avautuu se tosiasia että joku idiootti jammaillee (pahimmassa skenariossa tämän yhtyeen) musiikin tahtiin ja se on kaikista maailman valokuvista päätetty sitten laittaa kanteen. Mitä helvettiä nyt taas! No joo, kuva on laadusta päätellen mahdollisesti 1970-luvulta, lieneekö perhealbumista, mutta sitä en silti ymmärrä mitä himputtia se tekee levyn kannessa?

Slough Feg: Animal spirits (2010)

Silloin kun artisti pitää kiinni kaikesta taiteellista vapaudestaan, pitäisi sitä arvostaa. Mike Scalzi, joka on tämän yhtyeen kantava voima, on tosiaan pitänyt taiteensa otteessaan. Eli musiikin lisäksi hänellä on ollut tarve tuottaa myös kansitaide. Ja kuvassa näettekin lopputuloksen. Saatte myös itse päättää kuuluuko esitys tälle listalle. Kannessa on vapaalla kädellä piirretty jonkinlainen uskonmies; onko kyse taiteesta ja siten kritiikin ulkopuolella, vai onko kyse tosiasiallisesti vajaasta kuvataiteellisesta osaamisesta? Jälleen kerran selkeästi mielipideasia. Musiikki on tyylikästä tämän ajankohdan US metallia, jota ei sen kummemmin tarvitse alaluokitella. Discogs käyttää termiä folk metal, oma näkemykseni ko. genrestä kyllä poikkeaa tuosta. Knoppitietona tuotakoon ilmi että Scalzin päivätyö on filosofian professorina Kalifornialaisessa yliopistossa.

Sodom: Sodom (2006)

Otetaan yhtenä huonona esimerkkinä tämä, mitä tulee digitaaliseen kuvitukseen. Näitä vastaavia on genre täynnä, mutta onneksi omassa hyllyssäni ei näitä montaa ole. En oikein saa irti mitä tällä on haluttu sanoa. Kyseessä on yhtyeen nimikkolevy, mielikuvituksenko puutetta ja olisiko yhtyeen musiikillinen historia huomioiden voinut olla hieman kunnianhimoisempi? LP:n kansikoko on hyvin onnistuttu hyödyntämään, nimittäin CD:n kansipaperissa tästä ei oikein hyödy kukaan. Musiikillisesti Sodom on päivittänyt materiaalinsa tähän päivään, joten kyse on perus 2000-luvun thrash metallista. Itse asiassa nyt kun levyn kuuntelin läpi, jouduin toteamaan että poistoon menee…

Stone: No anaesthesia! (1989)

Pistetääns tunteet nyt sivuun ja ajatellaan täysijärkisesti asiaa…on onnistuneita kuvasommitelmia ja sitten epäonnistuneita hyvästä ajatuksesta huolimatta. Nyt ollaan viimeksimainitun parissa. Ajatus levyn nimestä ”ei puudutusta” ja hammaslääkäristä on hauska. Mutta, miten asia tuodaan kuluttajalle ilmi, onkin se taiteenlaji. Tässä tapauksessa toteutus valitettavasti on aivan kaamean surkea. Toki ymmärrän että minimibudjetilla on liikuttu, kun bändin jäsenet ovat poseeraamassa. Ovatko saaneet tulla kuvaamaan sukulaisen tai vastaavan työpaikalle ruokatunnin ajaksi ja siten pitänyt olla ripeitä ja selvitä muutamalla otoksella. Lisäksi ”hammaslääkärillä” on työvälineenään akkuporakone kädessään, kas kun ei ruuvipenkki päässään… Musiikki lienee jokaiselle itseään kunnioittavalle alan harrastajalle tuttua, joten ei siitä sen enempää, nyt ollaan kansitaiteen parissa.

Venom: …tear your soul apart MLP (1990)

Aah…taas mennään. Ties kuinka mones valokuvakansi tällä listalla ja tämä tuskin on edes kyseenalainen millään tasolla. Yhtyeen ”uusi” vokalisti naama täyteen suhrua ja putkenpätkää(?) ja levyn kanteen, eikö niin? Ja kuristaa ketjulla itse itseään…mikä tässä on pielessä? Positiivisena detaljina nostettakoon kahden rautakoukun repimän ”ihon” alta paljastuva pentagrammi, joka siis liittyy yhtyeen historiaan. Historiaan on näemmä jäänyt yhtyeen hieno logokin, joka tosin palautui pian takaisin käyttöön. Musiikillisesti hieno välityö uuden vokalistin kanssa.

The Wildhearts: Earth vs. The Wildhearts (1993)

Yksi kaikkien aikojen top10-levyistäni…siis musiikillisesti. Kansi puhuu puolestaan ja ymmärtänette miksi on mukana tässä teemassa. On onnistuneita valokuvasommitelmia…ja sitten näitä. Tuotakoon se ilmi, että tämä asetelma perustuu tarkoitushakuisuuteen kuten koko levyn nimikin, että siinä mielessä ei ole kyse vahingosta tai levy-yhtiön oudosta päätöksestä. Musiikki, kansi ja levyn nimi edustaa yhtyeen sen aikaista asennetta: haistakaa kaikki *****! Kansi edustaa tyylipuhtaasti määritelmää: ruma kansi!

Okei ja sit se TOP1:

Type O Negative: Origin of the feces (1992)

Noh näitte kannen: aika itsensä myyvä, eikö? Kuvassa näkyvä rööri on yhtyeen basisti-laulajan (RIP Peter vaan) ja tietenkin täysin tietoisesti tehty. Oma näkemykseni on se, että kysessä on yhtyeen terveiset kaikille niille, joiden takia keikkoja peruuntui erityisesti Euroopassa, kun ostava yleisö ei ymmärtänyt ihan yhtyeen debyyttilevyn sisältöä… Kyseinen ”livekään” ei ole live, vaan studiossa laadittu kooste yhtyeen ekasta levystä yleisöäänillä höystettynä. Tuo eka (Slow, deep and hard) oli tosiasiallisesti demo, joka lyötiin levylle ja Peter ei ollut täysin tyytyväinen siihen ja siksi teki ”uudet” versiot ekan levyn lauluista, muuttaen ne ”live” muotoon, jotta ostava yleisö saisi jotain uutta. Uutena oli myös Jimi Hendrix-cover muutettuna muotoon Hey Pete. Joku hermostui tästäkin kannesta! Musiikillisesti levy on korvakarkkia niille, jotka ymmärtävät äärivihaista hardcoremättöä. Tämä ei siis ole mitään goottirockia, johon yhtye on myöhemmissä yhteyksissä sotkettu. Myöhemmällä painoksella (1994) kansi olikin sensuroitu kokonaan ja mukaan oli ympätty Black Sabbath cover Paranoid, jota voidaan pitää tyylipuhtaana esimerkkinä hienosti toteutetusta coveroinnista! Näin niitä tehdään!

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram