komedia – Vaahteran varjon alla

TOP10 – katsannossa 10 parasta Joulu-elokuvaa

Arvioija: Juha

Se aika vuodesta alkaa lähestymään…tai itseasiassa on jo läsnä, jolloin kauppojen hyllyt täyttyvät kaikenlaisella krääsällä ja ympärillä olevasta ilmapiiristä ei voi erehtyä: Joulu on tulossa! On siis aika ottaa tarkasteluun kaikkien aikojen jouluelokuvat. Aihe on selkeä, että eikun itse asiaan. Eipäs, vaan yhden tarkennuksen kuitenkin teen: kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Die hard, mutta koska nostin sen jo ykköseksi toisessa tekstissäni, niin jätetään se pois ja annetaan muillekin tilaa. Eipä siihen elokuvaklassikkoon olisi lisättävää. Tästä listasta et Ihmeellinen on elämä tai Rakkautta vain tai mitään muuta yhtä vastenmielistä rainaa löydä, vaan kuten tulette huomaamaan, lähestyn aihetta I-H-A-N toiselta kantilta, joten olkaapa hyvät:

11. Rare exports (2010)
Oivallinen lähestymistapa asiaan ja vielä kotimaisena elokuvana! Elokuvan on ohjannut Jalmar Helander ja nythän me kaikki mies jo tunnetaankin; toki syystä. Miehen esikoistäyspitkä elokuva, joka antoi jo näyttöä mitä tuleman pitää. Ei varsinainen klassikko-elokuva, mutta olen sen jo muutamaan kertaan katsonut, joten viihdearvo on taattu. Tarinallisesti kyse on siitä että kylästä on hävinnyt lapsia ja samanaikaisesti hyvin outo hahmo ilmaantuu pääosan esittäjien talouteen. Ja sen jälkeen alkaa tapahtua asioita, joita en paljasta
enempää, vaan kehoitan että teet itsellesi palveluksen ja katso tämä tänä jouluna! Todettakoon kuitenkin, että tonttuja elokuvassa esiintyy ja ne ovat varsin härskinoloisia veijareita, pukista puhumattakaan. Ei mikään perinteinen joulutarina.

10. Batman – Paluu (1992)
Mitä tämä tekee tässä listauksessa, kuulen teidän jo kysyvän. Noh, elokuvan tapahtumien ajankohta itseasiassa on joulun aika ja siten sopii teemaan. Ja onhan elokuvassa aikamoinen joulun henki mukana, vaikka joulun vietto ei tarinan keskikohtana olekaan. Tim Burtonin elokuvallinen taidonnäyte ja yleinen mielipide lienee että tämä on jopa 1. osaa parempi. Itse en tätä allekirjoita, mutta saattaa sijoittua 1990-luvun top10-listaukseen, jos sellaisen saan jossain välissä kirjoitettua. Elokuva itsessään on parempi kuin tämä sijaluku, mutta koska joulu on lähinnä viitteellisesti läsnä, se selittäköön sijoituksen.

9. Joulupuu on kärvennetty (1989)
Griswoldit, tuo Amerikan Kyllä isä osaa-perhe, viettää joulua. Toisin kuin suomalainen lähestymistapa asiaan; tämä ON hauska. Genre on kohelluskomedia eli nyt ei ole kyse pahoista pukeista tai tuhmista lapsista. Vaan kunnon joulusekoilusta, jonka pääosassa tietenkin Chevy Chase! Niille, jotka homman tietävät, ei tarvitse selittää ja ne jotka eivät tunne asiaa…noh, ne vetävät herneen nenään tästäkin! Griswoldien joulun voi kiteyttää perheen äidin toteamukseen joulun hengestä: ”On joulu ja me kaikki kärsimme.” Aamen!

8. Violent night (2022)
Okei, kaveri, joka ohjasi natsizombiekauhu-irroittelun Dead snow, joulun kimpussa. Odotukset ovat kovat! Tällä kertaa joulupukki leikkii die hardia. Eli roistot tunkeutuvat taloudellisesti hyvin toimeentulevan perheen kartanoon aikomuksenaan saada jemmassa oleva iso kasa rahaa. Heidän epäonnekseen liikkeellä on joulupukki samanaikaisesti ja pukki onkin tavanomaista äkäisempi kaveri. Lahjojen jaon ohessa roistot pistetään halki, poikki ja pinoon. Tätä voidaan pitää spoilerina, mutta oikeastiko odotitte jotain muuta leffan lähtökohdat huomioiden. Oleellisinta lieneekin se, kuinka ja millä tavoin homma hoidetaan. Siitä pisteet ja nosto kaikkien aikojen jouluelokuva-listalle! Hienoa pätkimistä! Joulu pelastettu!

Elokuvan tekijät ovat selkeästi Die hard 1 ja 2:n katsoneet, niin selkeitä tarinallisia käänteitä leffassa on molemmista ja löytyypä sieltä ihan suora viittauskin ko. leffaan. Hieno leffa, jonka voi katsoa kesälläkin.

7. Gremlins – Riiviöt (1984)
Oli jouluaaton aamu ja maassa rauha…paitsi että joku meni päästämään gremlinit valloilleen ja rauhallisesta joulusta tulikin henkiinjäämistaistelu. Erityisesti elokuvasta tekee viihdyttävän se, että oli uskallettu tehdä roisimpaa kuvastoa ja ikäraja oli Suomessakin niinkin kova kuin 14. Ei onnistuisi tänä päivänä! Tarinassa päähenkilö saa suloisen pörröisen otuksen joululahjaksi selkeiden käyttöohjeiden kanssa. Ja siitähän tarina tietty alkaa että näitä ohjeita ei noudateta ja suloisesta otuksesta syntyy täysin päinvastaista: räävittömiä hirviöitä, joille mikään ei ole pyhää ja ihmisliha gourmetruokaa!

6. Krampus (2015)
Aito jouluelokuva! Elokuva tuo viestin selväksi jo alkutekstien aikana; mikään aiempi elokuva ei ole alkutekstien aikana kuvannut joulun ajankohdan mukaista henkeä niin tarkasti kuin tuo kaksi minuuttinen… ja taustalla soi Bing Crosbyn It´s going to look a lot like christmas…ahh…hyvää elokuvailtaa, ystäväni!

Hieno ja poikkeava lähestymistapa aiheeseen. Joulupuu on rakennettu ja suku koossa viettämässä onnellista joulua, right?…wrong: kaikki pielessä, perheenjäsenet kinastelevat, suku on pahin ja mukaan on kutsuttu kaikkien inhoama täti. Silloin paikalle tarvitaan…Krampus ja se veijari ei olekaan ylipainoinen punaiseen nuttuun kääriytynyt hekottelija. Noup, jos et ole kiltti saat oikeasti ansiosi mukaan, kuten tämänkin elokuvan vastenmielisille perheenjäsenille. Krampus näet jakaakin ”risuja” ja koska kysessä on kauhu-genren elokuva, ovat risutkin ihan toista maata; joulun tutut hellyyttävät hahmot saavat uuden muodon ja nepä hyökkäävätkin perheenjäsenten kimppuun ja epäonnisimmat päätyvät otuksen suuhun (katsojana suorastaan innostuu, kun täydellisen vastenmielinen perheen lapsi päätyy lounaaksi, tähän peukku emoji!). Katsojana nousen seisomaan ja taputtamaan (tiedän, innostun toisinaan elokuvista…) kun perhehäirikkö toisensa jälkeen saa ansionsa mukaan.

Elokuvan ensimmäinen puolituntinen on käsikirjoituksen riemujuhlaa ja onneksi näyttelijätkin ovat omanneet roolinsa ja alku onkin silkkaa komediaa…noh, itse nauroin ainakin höröttäen, niin hienoa eläytyminen rooleihin on. Henkilöhahmojen välinen kitka sekä maailmankatsoumukselliset eriäväisyydet luovat oivan alkuasetelman elokuvan teemalle. Tällä porukalla joulu ei voi onnistua! Harmittavasti vain ote löystyy hieman kun itse kauhu-osuus alkaa, odotukset olivat kuitenkin korkeat, ihan ei käsikirjoittajien ote pitänyt loppuun. Jos tosiasiallisia ollaan elokuva ei kovin korkeatasoista elokuvaviihdettä ole, ehkä kolmen tähden leffa, mutta lähestymistapa aiheeseen on tuore ja tämän katsoo helposti uudestaan. Jouluelokuvana lähes klassikko!

Itse aloin miettiä ”joulun henkeä” katsottuani elokuvan; voiko se olla tosiaan sitä, että pakotetaan juhlapyhä tiettyyn formaattiin, koska joulun ”pitää” olla tietynlainen. Yhdessäolo tai ajanvietto perheen kanssa ei ole merkityksellinen vaan kaikki tauhka siinä ympärillä…tiedä häntä.

5. Painajainen ennen joulua (1993)
Elokuva, joka löytyy varmasti kaikilta joululeffa-listoilta, joten en sen laajemmin ala analysoimaan. Hieno animaatio, jossa Halloween-kaupungin ykkössäikyttelijä Jake Skellington haluaa jotain muuta ja törmää joulukaupunkiin vahingossa. Huomaten miten iloisesta juhlasta on kyse, päättää hän että joulu on saatava Halloween-kaupunkiinkin. Ja kuten aiemmin toin ilmi, ehkä joulumielen pakottaminen ei sittenkään toimi…

4. Jouluyö, murhayö – Silent night, deadly night (1984)
No nyt ei ole joulukaan enää turvassa. Sarjassamme 1980-luvun juhlapyhä-slashereita. Toisin kuin useimmat ko. sarjaa edustavat, tämä on oikeasti hyvä elokuva…tai noh, kelpo kauhupläjäys. Asiasisältö on sellainen, että päähenkilö todistaa lapsena kun joulupukki murhaa vanhemmat ja joutuu lastenkotiin, jota pyörittää lähes psykopaattinen nunna. Ja sitten vielä ihmetellään tapahtumien syy-seuraus-suhde. Noh, Billystä kasvaa komea ja raamikas nuori mies ja eräänä jouluna sitten hän saa pukin kamppeet päällensä ja jokin napsahtaa. Seurauksena on tietty päätön (kirjaimellisesti) lahtaamismessu, jonka päämääränä on kyseinen lastenkoti ja sen johtaja (joka ei ole onnistunut kasvattamaan hitustakaan inhimillisyyttä kaikkien näiden vuosien aikana). Jos haluat nähdä joulupukin lahtaavan kaiken tiellensä tulevan, niin tämä ON jouluelokuvasi, muussa tapauksessa suosittelen kääntymään ”Rakkautta vain”-tyylisten rainojen pariin.

Ja lisäksi elokuvassa nähdään Linnea Quigleyn tissit +++++! Kaksi tähteä leffan arvosteluun tulee jo niistä, ymmärtänette matematiikan;) Hauskaa Joulua!

Laitan tämän listalla näin ylös, jostain syystä elokuvan katsomisesta on tullut joka jouluinen tapa ja perinteistähän joulussa on kyse!

Tästäkin elokuvasta sadaan hyviä allegorioita nykypäivän maailmaan: miten lastenkodissa voi olla johtajana täysi sekopää, kun huomioidaan lähtökohdat joista lapset sinne joutuvat ja sen jälkeen ei osata vetää johtopäätöksiä eli syy-seuraus-suhteita asioiden välille? Tervetuloa täydelliseen maailmaan, Billy!

3. Bad santa 2 – Paha pukki (2016)
Nyt ollaan mustan äärellä…siis sysimustan, huumorin nimittäin. Elokuvan ensimmäinen osa oli jo jotain, mutta nyt vaaditaan katsojalta jo sietokykyä. Eli en suosittele nykyporukalle kenellekkään, ettei vaan kukaan pahoittaisi mieltänsä. Itselleni tämä toki osui maaliin, näin härskiä räävittömyyttä ei olekaan vähään aikaan nähty. Billy Bob Thornton on todellakin ottanut roolin omakseen, eikä pidättele taaskaan, aivan loistavaa näyttelijätyötä. Tarinallisesti kyse on ykkösosan teemasta eli pikkurikolliset esittävät pukkia ja
suunnittelevat joulukassan ryöstämistä kaiken epäasiallisen käyttäytymisen ohessa. Tällä kertaa mukana on hyväntekeväisyysjärjestö ja Thorntonin esittämän pukin äiti. Viimeksimainitun, varsin epäasiallisen roolin,
esittää Kathy Bates.

Elokuvan ansio on juuri siinä että huumorin asiasisältö ei aina edes ole tarkoitushakuista, vaan elokuvan hahmot ovat mustassa maailmassa, josta yrittävät vain selvitä hengissä. Aivan huikeaa yhteiskunnallista tilannekuvausta. Onko räävittömyys sitten asiallista? Älkää kysykö minulta, koska totta hitossa elokuvan konsepti huomioiden on: älkää menkö keittiöön jos ette kestä kuumuutta. Elokuvan lopussa päähenkilö pohtii että tämä lienee onnellinen loppu. Juuri näin!

2. Bad santa – Paha pukki (2003)
Okei, tästä ei joulumieli enää kohene! Täydellinen (anti-)jouluelokuva! Kyseessä on siis (sysi)musta komedia, joka kertoo täydellisestä hylkiöstä, joka vain ryyppää ja harrastaa haureutta vaikka kesken työpäivän, jos tuuri käy. Billy Bob Thornton näyttelee kauppakeskuksessa työskentelevää vuokrapukkia,
täydellistä luuseria, jolle elämä ei tarjoa juuri mitään. Ainoa tarkoitus on löytää jouluna kauppakeskus, jonka ryöstää ja saalilla selvitä seuraavaan jouluun ja samaan oravanpyörään aina vaan. Rooli on hänen elämänsä rooli, näin hienoa roolihahmon haltuunottoa harvoin näkee. Pukki ryyppää, panee, inhoaa lapsia ja kaiken lisäksi kusee housuunsakin kesken vastaanoton. Tästä meno tuskin enää paranee, mitä tulee joulutunnelmaan!

Luovu mustavalkoisesta joulunäkemyksestäsi ja astu tämän leffan maailmaan mieli avoinna! Ehkä (itseaiheutettu) joulustressi saa uuden ulottuvuuden kun huomaa että aina on joku jolla menee huonommin.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Terhi Tarkiainen: Pure mua & Peto irti

Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023)
Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen
Kustantaja: Tammi
Lukija: Maija

Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.

Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”

Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.

Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”

Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.

Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.

Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.

Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”

Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…

En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!

Pure mua, arvosana 10/10.
Peto irti, arvosana 9/10.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Barbie-elokuva

Elokuva: Barbie
Ohjaus: Greta Gerwig
Pituus: 114 min
Ensi-ilta: 21.7.2023

Katsojana: koko perheemme

-Maija-

Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.

Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.

Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.

Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.

Arvio: 7/10

-Juha-

Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.

Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.

Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.

Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.

Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.

Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.

-Ahti-

Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.

En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.

Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.

Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.

-Aura-

Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.

Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.

Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.

Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!

Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!