rock musiikki – Vaahteran varjon alla

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Stephen Davis: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä

Kirja: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä
Kirjoittaja: Stephen Davis (suom. Mika Järvinen)
Kustantaja: Johnny Kniga 2005

Lukija: -Juha-

Itse artisti tuskin enempää esittelyä kaipaa. Led Zeppelinistä lienee kirjoitettu teos jos toinen, joten lukijan näkökulmasta lienee haastavaa löytää se definitiivisin. Noh, tämän lukeminen toivottavasti auttaa asiaa. Ilmeisesti ensimmäinen versio teoksesta on julkaistu jo 1985 eli aikana, jolloin LZ:n saaga oli jo hiipumassa. Vuonna 1997 kirjoittaja täydensi teostaan puuttuvien vuosien osalta, mahdollisesti yhtyeen samana vuonna julkaistavaa arkisto-livejulkaisun myyntiä ryydittääkseen. Tosiasiallisesti nuo puuttuvat 12 vuotta eivät juurikaan merkittävää lisää yhtyeen ”saagaan” tuo, lähinnä täydentää yhtyeen jäsenten tekemisiä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen.

Itselleni Led Zeppelin ei ole koskaan ollut merkittävässä roolissa, ja mielestäni yhtyeen ansiot ovatkin modernin rock-musiikin puolella kuin raskaamman rockin puolella. Olen enemmän ”Black Sabbath” -mies, kuin Led Zeppelin tai Deep Purple. Jossain vaiheessa hyllyssäni toki oli lähes kaikki Zeppelinin vinyylit, mutta nykyään en omista kuin SEN LP:n sekä Mothership 2CD:n.

Kirja alkaa Jimmy Pagen syntymästä ja etenee kronologisessa järjestyksessä esitellen yhtyeeseen liittyvien jäsenten elämäntarinan aina siihen asti kun jäsen liittyy bändiin. Alun perin yhtye kiersi nimellä New Yardbirds, kunnes vaihtoivat sen Lead Zeppelinin kautta Led Zeppeliniksi. Alustustyö on tehty huolellisesti. Kirjan alussa on todella hyvin käyty brittiläisen populäärimusiikin historia ja Zeppelinin jäsenten kytkeytyminen siihen. Myös erityisesti Jimmy Pagen kuvio ennen Zeppeliniä on tuotu hyvin esille. Kuinka moni tiesi, että Page oli jo tunnustettu muusikko ennen Zeppelinin läpilyöntiä? Myös kuviot, jossa on mukana Eric Clapton, Jeff Beck ja moni muu aikalainen, on hyvin kirjoitettu. Teoksesta saakin hyvän kuvan, miten koko -70-luvun megasuosioita on jo pohjustettu 1960-luvulla. Tosiasiallisesti Led Zeppelnkin on ”vain” maan ykköskitaristiksi nousseen Pagen uusi tuleminen. Noh, aloittihan Zeppelin nimellä New Yardbirds, kun Pagen edellinen suureen suosioon noussut bändi oli The Yardbirds.

Kirja kulkee kronlogisessa järjestyksessä ja hyvin kuvattuna. Yhtyeen merkitystä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti ei voi vähätellä. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kerrottu, miten yhtyeen menestys on rakentunut kiertue kiertueelta ja levytykseltä. Koko keskeisin elinkaari tulee esille ja myös tunnelma vuosikymmenen lopulla, kun yhtyettä pidetään kehäraakkina, on hyvin käsitelty. En ole muiden vastaavien aikalaisten (pl. Black Sabbath, mutta sekään ei kyllä ole ”vastaava”) historiikkeja lukenut, joten seuraavat sanat pohjautuvat tähän kirjaan. Yhtyeen hedonistinen rock-elämä tulee hyvin esille ja yhtye saattoi jopa olla ensimmäinen, jolla menee kuppi niin nurin menestyksestä, että ilmeisesti mitään rajoja ei ole. Parikymppisillä miehenaluilla menestys kihahtaa hattuun ja millään elostelulla ei liene rajaa; ollaan kuolemattomia. Sanotaan että Zeppelin loi rock-kliseet, ja sen homman he tekivätkin perusteellisesti. Yhtyeen sikailulla ei ollut vuosikymmenen alussa kaiketi mitään rajaa ja kirjoittaja tuo hyvin avoimesti sekoilun, huumeiden vedon, alkoholin huolettoman käytön, naisten hyväksikäytön ja hotellihuoneiden rikkomisen esiin. Taitaapi olla niin että määritelmä: sex, drugs & rock´n´roll on nimenomaan Led Zeppelinin lanseeraama. Erityisen ansiokasta on juuri se, että kirjoittaja kirjoittaa tästä teemasta suht avoimesti; lieneekö ajatuksella että rikokset ovat vanhentuneet. Esillä on mm. Pagen suhde 14-vuotiaaseen tyttöön ja sen salaaminen kaikin mahdollisin keinoin sekä rumpali Bonzon yritys raiskata lentoemäntä kesken lennon. Ja nämä vain jäävuoren huippuna.

Kirjassa tulee hyvin esille yhtyeen laajempi vaikutus musiikkimaailmaan. Esimerkiksi yhtye oli ensimmäinen, joka asetti kiertuepalkkioille omat ehdot sekä oli myös ensimmäinen yhtye, joka perusti oman levy-yhtiön ja julkaisi levyjään sen kautta. Viimeksi mainittu tietenkin aiheutti kärhämää ja vastakkainasettelua sen aikaisessa maailmankuvassa ja ymmärrettävästi. Suuret levy-yhtiöt halusivat pitää asemansa ja lypsävän lehmänsä. Sittemmin Swansong-yhtiö julkaisi useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Luettavuudeltaan teos on hyvn kirjoitettu ja käännetty. Teosta lukee sujuvasti ja tarinankuljetus on mielenkiintoista. Ainoa kompurointi lienee siinä, että kirjoittaja on halunnut korostaa Jimmy Pagen kiinnostusta ”mustaa magiaa” kohtaan ja vetelee jossain määrin omia johtopäätöksiä sen vaikuttavuudesta. Lienee tosiasia, että Page näihin asioihin jossain määrin tutustui ja seurasi ”esikuvansa” Aleister Crowleyn jalanjälkiä. Itseäni kuitenkin häiritsi aiheeseen liittyvät yhteenvedot yhtyeen lähipiirin tapahtumista, sillä se on aika vahvaa spekulaatiota. Eiköhän Bonhamin kuolema johtunut ihan vaan silkasta alkoholin väärinkäytöstä ja ennemmin tai myöhemmin jollekin yhtyeen jäsenistä olisi niin käynyt huomioiden kiertueilla valittu elämäntyyli. Tällä kertaa se oli Bonham, mutta olisi se saattanut myöhemmin olla joku muukin, myös Page.

Vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi, niin teos on viihdyttävä ja erinomainen esimerkki hyvin kirjoitetusta ja kootusta elämäkerrasta. Teoksen lopussa on hyvin kattava lähdeluettelo (viisi sivua kahdella palstalla) sekä discografia. Lisäksi suomentaja on täydentänyt ansiokkaasti puuttuvat vuodet 1997-2005 lähinnä todeten, mitä yhtyeen jäsenille tuona aikana on tapahtunut.

Suomentaja on muutoin tehnyt hyvää työtä, mutta muutamassa kohdassa jäi asiasisältö sen verran epätarkaksi, että ilmeisesti kääntäjäkään ei ole aivan asiaa ymmärtänyt. Näillä ei sinällään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, mutta hieman jäin välillä hämilleen, että mitähän kirjoittaja oikeasti on tahtonut sanoa.

Eli: jos luet Led Zeppelinistä yhden elämäkerran, olkoon se tämä. En tiedä mitä muut teokset voivat enää tuoda lisää tähän kokonaisuuteen. Tuntuu, että kaikki sanominen on sanottu ja rehellisyyden puutteestakaan ei voida syyttää. Ihmettelen, mahtaako joku löytää vielä sellaista törkyä, mitä ei tähän ole kirjoitettu ja kiinnostaako sekään enää ketään tämän jälkeen. Eiköhän viesti tule selväksi. Kirjassa ei ole kuin kolme huonoa mustavalkokuvaa yhtyeen jäsenistä ja näillä tiedoilla luulen, että kuvia kyllä löytyisi kaikilta vuosikymmeniltä/levytyksiltä, joten sitä pidän puutteena. Joten tuon ollessa ainoa selkeä puute, arvosanaksi annan 9.

Ps. SE levy on tietenkin yhtyeen neloslevy, jolla ei taida virallista nimeä olla.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Mark Lanegan: Sing backwards and weep

Kirja: Sing backwards and weep
Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen)
Kustantaja: Like Kustannus 2021

Lukija: -Juha-

Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.

Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!

Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.

Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan
oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!

Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani
yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.

No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.

Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.

Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain
hevonkuusesta.

Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).

En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.

Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa
käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.

Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!