Kuukausi: marraskuu 2026

Juhan levyarviot jatkuvat… osa 3.

Oho, kylläpäs aika vierähti edellisestä…noh, tässä tulee päivitys numero 3.

100. Type O Negative: Dead again (2007)

Tämän levyn olisin halunnut sijoittaa huomattavasti korkeammalle; levyllä on kaksi Type O Negative top10 biisiä, mutta tosiasiallisesti kokonaisuus, yli 77 minuuttia, on ylipitkä. Mikä on mielenkiintoista siinäkin mielessä, että Type lienee ainoa yhtye, joka on onnistunut tekemään täyteen ahdettuja CD-levyjä pitäen laadun samalla tasolla koko levyn. Levyn pisin biisi, These three things, kellottaa yli 14 minuuttia, ollen myös levyn tylsin biisi. Musiikillisesti levyn linja hakee jossain määrin Bloody kisses-levyä eli hardcore sekoitettuna goottidoomiin. Itse ajattelen, että hieno paluu juurille! Tämmöisen levyn halusinkin kuulla. Tuotakoon ilmi että Type on omassa musiikkihistoriassa se tärkein bändi, vaikka useasti julistankin Black Sabbathin nimeen. Toisaalta, mitä muuta Typen…tai oikeastaan Peterin (sehän kaikki Typen ja Carnivoren biisit kirjoitti)…musiikki on kuin Black Sabbath worshippingiä?

99. Bad Religion: All ages-compilation (1995)

Punk rockin riemujuhlaa; 50 minuuttiin ängetty yhtyeen huipputuotanto Epitaph-levy-yhtiön aikaisista albumeista. Joka ikinen biisi perustelee olemassaoloaan tällä kokoelmalla. Näin niitä bestoffeja tehdään! Hemmetin hyvää punk rockia!

Hyvä antologia myös niille, jotka eivät yhtyeen varsinaisia faneja ole…kuten minä! Ei, levyllä EI ole American Jesusta saati Punk rock songia! Toki ajatus yhtyeen parhaista samoissa kansissa jo itsellään ulkoistaa nuo kaksi kappaletta. Varmistettakoon vielä se, että itse levyssä ei missään lue että kyse olisi parhaista, vaan niinkuin nimestä voi päätellä – kyseessä on kokoelma. Kaikki nuo levyt kuunnelleena voin kuitenkin tuoda sen tosiasian ilmi että tässä on yhtyeen parhaat noilta levyiltä.

Lisäksi bändillä on hemmetin hieno logo. Itseasiassa minullakin oli yksi yhtyeen bändipaita, jossa oli tuo logo. Näytteeksi laitan kappaleen sanoitusten perusteella, jossa on hienoa pohdintaa yksilön identiteetistä ja sen muodostumisesta.

98. Kreator: Coma of souls (1990)

Kreator nimetään Saksa-thrash metallin kantakolmikkoon Destructionin ja Sodomin kanssa. Itse lisään tuohon porukkaan Tankardin (debyytti 1986) ja Helloweenin (ensilevytys Death metal-nimisellä kokoelmalla 1984. Kyllä, yhtyeen ensimmäiset tuotokset on lokeroitavissa thrash/speed metal kategoriaan ennen tyylimuutosta, joka johti kokonaisen genren muodostumiseen. Mutta se on oma tarinansa…).

Thrash metalliin on aina liittynyt tietty kantaaottavuus ja vuosikymmenen vaihteessa alettiin kiinnittää erityistä huomiota ympäristössä velloviin katastrofeihin,  johon Kreatorkin otti asiaan kantaa When the sun burns red kappaleessa. Samaan aikaan Megadeth Countdown to extinction levyn nimikkobiisissä oli huolissaan lajien sukupuutosta ja Testament ei kursaillu lain, vaan kirjoitti kappaleen nimeltä Greenhouse effect. Toisaalta; kirjoittihan Cirith Ungol jo vuonna 1986 kappaleen Doomed planet, jossa jo varoitettiin maailman tulevasta suunnasta; tosin eipä silloin, kuten nykyäänkään, taida monikansallisten yhtiöiden johtajat näitä levyjä kuunnella.

Sit asiaan! Kreatorin viides levy vei yhtyeen musiikin uudelle tasolle, mahdollisesti tuottaja Randy Burnsin ansiosta; levyllä on jopa melodisia kitarasooloja ja varsin hienoja sellaisia. On myös mahdollista että uusi, Sodomista siirtynyt kitaristi, Frank Blackfire toi uutta oivallusta kuusikielisen hallintaan. Ränttätänttäthrahin ystävät tietty käänsivät selkänsä ja syyttivät itsensämyymisestä vannoen Pleasure to killin nimeen ja he saavat niin tehdä, mutta itselleni toimii tämä ”siistimpi” versio Kreatorista. Mutta uskomatonta mutta totta: yhtye levyttää (ja kiertää) edelleen. Todella hieno thrash metal levy!

97. The Bronx Casket Co.: S/T (1999)

Overkillin basisti keräsi porukan kasaan ajatuksena veivata musiikkia joka on sekoitus Troublea ja Type O Negativea, pääpainon ollessa kuitenkin enempi doomia kuin goottia. Ja melkein teki Downit eli pieksi alkuperäisyhtyeensä…melkein! Siitä selkäsaunasta myöhemmissä päivityksissä…Erityismainita voidaan antaa coverversiolle Metallican Jump in the firestä, joka todellakin on coveri! Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista versioinneista mitä kuunaan olen kuullut. Yhtye ottaa biisin omiin käsiin ja tekee siitä täysin oman näköisensä ja mietipä miten ko. kappale sulautuu yhtyeen edustamaan genreen. Valitettavasti homma ei kantanut tätä pidemmälle ja seuraavilla levyillä tyyli muuttuikin jonkinlaiseksi horror/goottimetalliksi. Mutta jos etsit vaihtelua TON:lle tai perusdoomille, niin tämä voisi olla juttusi. Maistiaiseksi laitan tuon mainitun coverin; se edustaa hyvin levyn sisältöä ja voisi olla yhtyeen oma kappale hyvin.

96. Obituary: Cause of death (1990)

Obitsore, niinkuin C-kasetin kanteen kirjoitin, kun Klaus Flaming esitteli yhtyeen Metalliliitossa vuosikymmenen vaihteessa. Metalliliitto oli noihin aikoihin keskeisin lähde mitä tuli uuden musiikin saavutettavuuteen. Joka keskiviikko oltiin tyhjän C-kasetin kanssa rec-nappula hollilla tutustumassa uusiin julkaistuihin äänitteisiin. Valitettavasti noita nauhoja ei ole tallella enää… Muita Metalliliitto-suosikkejani oli Pungent Stench ja Suicidal Tendencies, mut ei mennä niihin kirjoitusasuihin tässä;)

Niin kun aiemmassa Konkhra-tekstissä (no. 109) viittasin, niin James Murphya lienee syyttäminen useista death metal klassikoista…ja tässä on jälleen yksi levy jossa miehen kädenjälki näkyy. Tyylipuhdas death metal on parhaillaan tätä. John Tardyn vokaalit ovat todella rujot. Hieno kansikuva ja toimii parhaiten LP-koossa. Tämä levy on nuoruusvuosieni levyistä edelleen soitossa, joten jotain asiallista tässä sitten on.

95. Boiler: The NEW professionals (1998)

Nyt lähtee! Levyn alanimi on Rules for industrial slammitude and groovination; en ymmärrä mitä tuokin tarkoittaa, mutta kuvannee täydellisesti mistä tässä on kyse: JÄRJETÖNTÄ groovea! Tämä levy on tämän listauksen yksi aliarvostetuimmista aivan varmasti. Vai myönnätkö kuulleesi tästä joskus? Harmi, koska tämä tykittää niin perhanasti. En tiedä mihin tätä voisi verrata: Prongin ja Helmetin äpäräsiitos? Ehkä pieni annos Panteraakin? Tee itsellesi palvelus ja hanki tämä, et varmasti tule katumaan!

94. Creed: My own prison (1997)

Creed räjäytti potin debyytillään ja siitähän grunge-porukat hermostuivat kun Soundgarden, Alice in Chains & co. eivät olleet tuottaneet vuosiin mitään tolkullista rock musiikkiin ja yhtäkkiä puskista tulee tämä. Ja vielä Floridasta! Onneksi on meitä, jotka kulkevat musiikki edellä ja siten arvostavat artisteja heidän musiikkinsa kautta. Täyden kympin levy jokaisen biisin ollessa aivan järjetöntä melodian ja tarttuvien kertosäkeiden juhlaa.

Yhtye julkaisi kolme todella kovaa levytystä vuosituhannen vaihteessa maailmanlaajuisen myynnin ollessa 35 miljoonaa…ja niinhän siinä kävi että nuoret kolpit eivät puristusta kestäneet ja riitautuivat keskenään ja hieno yhtye sitten hajosikin. Yrittivät vielä 2009 tehdä ”paluuta”, mutta unohtivat poistaa keltaisen nesteen päästään ja hommahan kuihtui omaan mahdottomuuteensa. Väliäkös tuolla, meille jäi kolme levyä hienointa mahdollista post-grungea kuunneltavaksemme!

93. Death: Human (1991)

Tässä levy, joka löytyy jokaisen metallia kuuntelevan top100-listalta alagenrefanittamisesta riippumatta, väitän minä. Ja ne, joiden listalta tätä ei löydy, eivät todennäköisimmin ole tähän koskaan tutustuneet. Onko tämä sitten death metallia vai jotain määrittelemättömämpää musiikillisesti – täydellinen metallilevy! Eikä pelkästään musiikillisesti, vaan teknistä taituruutta arvostavat löytävät myös aarteita tältä riffittelyn mestariteokselta! Häijy kansikuva. Yhtyeen logo on klassikko: taiteelliselta arvolta lähes nolla, mutta täynnä liioiteltuja detaljeja ja outoja kirjainväännöksiä. Eikä H-kirjain istu kokonaisuutteen oikein mitenkään! Sivuhuomautuksena todettakoon se, että James Murphy on vaikuttanut tässä(kin) bändissä, ei tosin tällä levyllä.

92. The Dictators: Blood brothers (1978)

Jotain hieman poikkeavaa tällä listauksella. Itse tutustuin yhtyeeseen sitä kautta, että levyllä soittaa kitaraa Ross Funichello, jonka metallipäät tuntee parhaiten taiteilijanimellä Ross the Boss. Toki mies käytti tuota jo D:n riveissä. Mutta asiaan…musiikillisesti tarjolla on -70-luvun punk rockia, enkä osaa painottaa kumpaa enempi. En tiedä miksi yhtyeestä ei koskaan tullut isompaa, ehkä johtuen vaikeasta genretettävyydestä, yhtyeen imagosta tai periksiantamattomuudesta tai sitten vain väärästä ajankohdasta. Harmi, kyseessä on yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä. Levyn pitäisi olla -70-luvun lopun klassikko, mut aika vähän tästä on puhuttu. Jälleen kerran levyn jokainen kappale pitää pintansa ja levyn vahvuus onkin toimiva kokonaisuus. Hienoja ralleja koko levy!

Todettakoon että Rossin lisäksi yhtyeessä käväisi soittamassa myös Mark ”the Animal” Mendoza, joka myös osaltaan löysi -80-luvulle tultaessa oman bändinsä. Lisäksi Dictatorsin rumpali vuorovaikutteisesti käväisi lyhyesti soittamassa Twisted Sisterissä. Pienet oli kuviot New Yorkin scenepiireissä.

91. Doomsword: Resound the horn (2002)

Eeppistä viikinkimetallia Italiasta; onko kyseessä taas maalle ominaisesta rip off-bändistä? No eip ole! Yhtye on ottanut targetikseen viikinkityylisen Bathoryn ja kyytipojaksi -80-lukulaisen Candlemassin ja ovat tainneet Into glory rideakin kuunnella ja ai että nyt on kovat piipussa! Eeppistä…eeppistä! Parasta tässä on tietenkin se, että vaikka vaikutteet ovat ilmeiset, itse musiikki on täysin omaa! Jos hyvintehty eeppinen heavy metal on juttusi, niin tämä kannattaa ottaa tarkasteluun: olutkolpakko, lehmänsarvinen viikinkikypärä ja Doomsword, muuta et tarvitse!