Noh niin, nokkelimmat tajusivatkin heti, että tätä leffaa, eikä mitään sen versiota ole koskaan suomennettu. Eikä varsinkaan korpiksi, kun kyse on variksesta. Todettakoon, että elokuva lähtee liikkeelle vähintään mielenkiintoisesti kun suomentaja (sekä ruotsintaja) ovat kääntäneet crowin korpiksi!!! Pahalta näyttää… Tuotakoon se heti ensi alkuun selväksi, että alkuperäinen vuoden 1994 The Crow on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja ei voi sanoa etteikö se vaikuttaisi tähän ”objektiiviseen” arvioon.
Ja tosiaan, näillä kahdella elokuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään kuin se, että molemmat pohjautuvat samaan sarjakuvaan, joten siinä mielessä vertailu on tarpeetonta. Tarina on itseasiassa täysin uudelleen kirjoitettu ja taitaa ainoa yhtymäkohta alkuperäiseen tarinaan olla se, että Eric palaa kuolleista ja tappaa kaikki syylliset. Se, miten tarina on kirjoitettu ja esitetty, on se ongelma. Ei kai kukaan tosiasiallisesti usko että joku palaa kuolleista kostamaan? Kyse on eskapistisesta fantasiasta, jollaisia ihmiset haluavat nähdä omista syistään. Ei kai kukaan usko sitäkään että tulevaisuudesta tulee kyborgi, joka tappaa vastarintataistelijan äidin ennen tämän syntymää…
Ongelma vain on se, että yksi keskeinen elementti, josta leffa on nimensäkin saanut, loistaa poissaolollaan. Kyllähän korp…variksia tuonpuoleisessa lentää ja satusetä ko. paikassakin viittaa tarinaan jossa korp…varis palauttaa kovia kokeneen korjaamaan asiat oikein. Elokuvan tekijät ovat siten unohtaneet koko himputin linnun ja siihen liittyvän itseluodun myytin toisin kuin tuossa 1994 versiossa, jossa Ericin hahmo oli koko leffan ajan kytköksissä kyseiseen lintuun. Näin ollen pohja koko tarinalta menee siinä, että Ericin hahmolla ei ole mitään kontaktia kyseiseen lintuun. Myös tarinaan itsessään oli tuotu outoja höpölöpö-juttuja liittyen esim. elokuvan pahimpaan hahmoon. Lisäksi tapa, jolla Shelly ja Eric tapetaan, on epäuskottava elokuvan lähtökohtien kannalta.
Jotain hyvää leffassa kuitenkin on; kaikki se mitä tapahtuu Ericin paluun jälkeen. Ericin kosto on ansiokkaalla raivolla esitetty ja parhaassa teloituskohtauksessa oopperassa, jossa Eric soveltaa samuraimiekkaa varsin ansiokkaasti, teki mieli nousta sesomaan ja taputtamaan. Kaiken lisäksi olin ainoa katsoja näytöksessä, joten olisin niin voinut huoletta tehdäkin. Ongelma taasen oli siinä, että alkuperäisessä Crowissa oli roistotkin identifioitu ja annettu hassut kutsumanimet, joten hahmoissa oli siten ulottuvuutta, vaikka olivatkin roistoja.
Tässä leffassa Eric kyllä tappoi kaikki, mutta hahmoja ei pystynyt identifioimaan samalla tavalla, kuin Brandon Leen versiossa, jossa jokaista yksittäistä hahmoa jahdattiin nimeltä ja jokainen sai henkilökohtaisen yksittäiskäsittelyn. Elokuvan graafinen väkivalta yllätti jossain määrin, että tämmöisiä leffoja ei enää tehdä. Olin toki nähnyt jo Wick-elokuvat ja Kill Bill taisi olla se, joka palautti hurmeisen kuvaston elokuvaan. Nimittäin vastaavaa karkeloa tässäkin ja ihmettelen varsin suopeaa ikärajaa, koska miekan käyttö oli varsin…luovaa. Alkuperäinen Crow oli K18 leffa, tosin siinä syynä taisi olla huumepiikkien kanssa pelaaminen, eikä niinkään muu kuvasto.
Kävin katsomassa leffan Paimion Biostarassa (https://biostara.fi/) ensinäytöksessä ja hämmennys oli suuri, kun totesin olevani ainoa katsoja. Sain siis yksityisnäytöksen, joka tietysti on laatua, mutta eivätkö paimiolaiset sitten käytä palvelua vai eikö tämänsisältöinen viihde kelpaa…tiedä häntä. Joten paimiolaiset, jotka luette tätä, niin alkakaahan käyttää kaupungissanne olevaa palvelua, jotta se kannattaa. Liputkin ovat edullisia.
En voi suositella elokuvaa, enkä ainakaan alkuperäisen vuoden 1994 version faneille. Jos haluat nähdä korkeatasoista kostoelokuvaa, niin suosittelen ennemmin alkuperäistä The Crowia (10/10), tai jos vielä nihilistisempi meno maittaa, niin Mad Maxia (10/10). Jos siis kokonaisvaltainen elokuvakokemus kiinnostaa aiheen tiimoilta. Tälle annan 5/10 ja pisteet tulevat jokaisesta luovalla tavalla suoritetusta samuraimiekka-toimenpiteestä.
Peli: Descent – Legends of the Dark Valmistaja: Fantasy Flight Games (2021) Pelisuunnittelu ja -kehittäminen: Kara Centell-Dunk ja Nathan Hajek
Pelaajat: Ahti, Maija ja Juha
Ahti – joka toimi jälleen sääntöjen lukijana ja oli monesti haltija Galadenin pelaaja, joskus salamurhaaja-kissa Chancen pelaaja, silloin tällöin taistelijasoturi Brynnin pelaaja, harvoin velho Syruksen ja kääpiö Kehlin pelaaja ja kerran lohikäärmehybridi Vaerixin pelaaja
Descent, tämän kevään yksi suurimmista hankinnoista. Laatu hintaan verrattuna on todella sopiva, vaikkakin alennuksesta ostimme tämän pelin peliluolaamme. Ennen pelin aloittamista säännöt pitää tietenkin lukea, ja minä sain taas sen tehtävän. Säännöt olivat kuitenkin helpot ja ne oli nopeasti luettu, koska ne olivat yksinkertaisemmasta päästä (ainakin minulle). Ekoissa peleissä oli taas säätöä, mutta niin taitaa olla jokaisessa pelissä ja sääntöjä opittiin käytäntöön pelaamalla. Kuitenkin Golden rules -sivua pidettiin jatkuvasti käden päässä, jotta sieltä pystyisi esim. peliefektejä tarkastamaan.
Laatikko, jossa peliä säilytetään, on yllättävän massiivinen, mutta sehän on hyvä asia pelaajan kannalta, koska se tarkoittaa, että pelattavaa tavaraa löytyy mukavasti. Minifiguureita sieltä löytyi yllättävän vähän. Minä ainakin olisin olettanut, että niitä olisi ollut enemmän laatikon kokoon verrattuna. Sankarit sieltä erotettiin helposti, mutta hirviöissä oli jotain erikoista. Niille ei ollut omia kortteja, enkä siis voinut tutkia niiden vahvuuksia ja heikkouksia ennen peliä (ihan hyvä niin, vaikkakin opimme ne aika nopeasti muistamalla, mitä kukakin tekee)! Tämä johtuu siitä, että pelin “Overlordia” pelaa tietokone, tai tässä tapauksessa äidin kännykkä. Siellä sovelluksella oli niiden hirviöiden tiedot riippuen tasosta, koska niiden voimakkuuskin saattoi vaihdella tasojen välillä. Hirviöiden tunnistaminen erityisesti alkutasoissa oli todella ärsyttävää, koska pienellä puhelimella kaikki näyttivät samalta. Onneksi niitä opittiin tunnistamaan nimellä! Sovelluspelaaminen on muutenkin meille hiukan vierasta, mutta ainakin tämän pelin perusteella se vaikuttaa ihan mukavalta.
Noppia tässä pelissä on myös uusia, eikä ne myöskään ole tavallisia numeronoppia. Löytyy kolmea erilaista noppaa: sininen d12, joka on selkeästi tarkoitettu enemmän kaukotaistelijoille, koska se löytyi monelta kaukotaistelijalta. Oranssi d8 on tarkoitettu enemmän velhohahmoille, koska sen tulokset sopivat heille parhaiten. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, musta d6, joka on voimakkaille taistelijoille tarkoitettu. Noppia on yhteensä 12 (4 jokaista) ja ne on hauskasti jaettu hahmojen kesken hyökkäys- ja puolustusnoppiin.
Taistelumekaniikat olivat minusta hyviä. Niitä on vaikea selittää, ja se vaihtelee sankarien ja roistojen välillä. Hyvien: heitetään noppaa, lisätään kykyjen bonukset tulokseen ja laitetaan koneeseen. Tietokone laskee tuloksen itse. Pahikset: tietokone näyttää hyökkäys tuloksen ja sankari heittää noppaa ja vähentää tietokoneen tuloksesta. Hyvin yksinkertaista, ainakin minulle… Pieniä toukkeneitakin löytyy sopivasti! On efektejä tietenkin, kuten infektio (periaatteessa poison) ja terror (poison, mutta väsymyksellä). Sitten on myös väsymystoukkeneita, joita voi saada hyvin monesta asiasta, kuten käyttämällä kykyjä tai menettämällä terrorin avulla. Mutta hyvin vähän toukkeneita kuitenkin, jos verrataan muihin peleihin. Korttejakin on kivasti. On kykyjä, aseita ja varusteita ja siinä ne taisikin olla!
Minulle kykyjen ja aseiden tutkiminen on aina hauskaa, mutta erityisesti tässä pelissä, koska hahmojen päivittäminen on mukavaa! Kuten jo mainitsin, on kykyjä, joita saadaan tekemällä hahmon yksityisiä tehtäviä tasojen aikana. Sitten voi löytyä varusteita, joita voidaan tehdä sovelluksessa pelien välissä ja niitä voidaan saada myös pelissä, kun tappaa hirviöitä ja tutkii esineitä. On myös varusteosia, jotka löytyvät vain sovelluksesta ja ne pitää luoda siellä ja liittää aseisiin. Aseissa on myös se hyvä juttu, että ne ovat hahmospesifejä. Eli jos on vaikka nyt Ancestral Blade, niin ainoastaan Brynn voi käyttää sitä. Armoreissa on yleensä vaatimuksia siihen, kuka niitä voi käyttää. Niistä saattaa tulla riitaa ennen pelin alkua, koska kaikki voivat haluta saman armorin. Yleensä se kuitenkin menee siihen, että minä sanon sieltä parhaat (ja vien ennen muita parhaimman tietysti) ja valitaan sen mukaan. Taikajuomissa harvoin kuitenkaan on rajoituksia (3 oli maksimi per sankari) ja ne vain jaetaan meillä ainakin vähän erikoisesti.
Tason luonti oli aika jännää. Ensin sovelluksessa valittiin hahmot, joilla pelaajat halusivat pelata siinä tasossa ja aina oli yksi sankari, joka oli pakko ottaa mukaan, ja kaksi hahmoa piti jättää pois (enemmänkin jos on vähemmän pelaajia). Sitten on pieni matkustusosio, jossa kerrotaan tasosta ja on pieniä tapahtumia. Sitten päästään oikeaan peliin. Sovellus näyttää aloitusaseman, ja siitä pelataan eteenpäin. Saatetaan jopa purkaa alusta ja siirtyä toiseen! Musiikki on myös mainitsemisen arvoista, mutta ei siitä sen enempää. Musiikki kuitenkin toi hyvää tunnelmaa! Tasot eivät myöskään kestäneet kauaa. Lyhyimmät pelit kestivät 1-2 tuntia ja pisimmät max 5 tuntia. Eli yksi taso ei kestä kovinkaan kauaa!
Maasto pelissä oli aivan mahtava! 3D maasto oli ennenkuulumatonta ja se toi peliin syvyyttä! Se toimi tässä pelissä todella hyvin. Uskon, että äitini saattaa liittää siitä kuvan johonkin. Se oli niin näyttävää! Tarinakin oli aivan omaa luokkaansa! Jokaiselle hahmolle oli luotu tarina. Muutenkin maailmasta oli tehty Lore Book, jota kukaan ei kuitenkaan muistanut peleissä, mutta finaalissa se auttoi yllättävästi, ja oli muutenkin siistiä päästä kurkkaamaan Terrinothin historiaa ja heimoihin. Tarinankerrontakin oli mahtava ja hahmoille kerääntyi omia moraalejakin pelaajien valinnoilla. Ja tarina olisi voinut mennä monella eri tavalla, kuin mitä me sen pelasimme. Se on aika hyvä merkki siihen, että pelin voisi pelata uudelleenkin!
Peli käynnissä. Tässä näkyy, miten lauta alkaa rakentua korkeammalle pilareiden varaan. Kuva: Maija Mäki.
Seuraavaksi aion ränkätä sankarit oman mielipiteeni mukaan. Ja sankareissa on se hauskaa, ettei ne ole tyypillisiä sankareita siihen verrattuna, mitä yleensä heidänlaisensa ovat. Ränkkäykseen tulee vaikuttamaan kokemukseni hahmon kanssa, miten vahvaksi koen hahmon ja hahmon persoonallisuus tulee myös vaikuttamaan. Uskon myös, että se fakta, että pidän joistain pelityyleistä enemmän kuin toisista, tulee vaikuttamaan tulokseen. Tämä on myös tehty ennen toista osaa ja järjestys voi vaihtua pelatessa sitä. Ja kertauksena hahmot nimillä: Brynn, Galaden, Syrus, Vaerix, Chance ja Kehli. Pidemmittä puheitta mennäänpä katsomaan minun kuudettani eli:
6. Vaerix – parantaja lohikäärmehybridi. Tähän sijoitukseen tulen itse olemaan pettynyt. Olen hyvin kiinnostunut parantajahahmoista ja Vaerix oli hyvä sellainen! Hänellä oli hyviä kykyjä ja vahvoja hyökkäyksiä. Hän on kuitenkin hidas, eikä hänellä ole paljoa HP:ta. Hän on mystinen, mutta hänellä on hauskakin puoli. Minulle tulee kuitenkin vastaan se, että pääsin pelaamaan hänellä kerran, enkä siitäkään muista paljoa. Hän voisi varmasti olla top 3, jos minulla olisi kokemusta hänellä (kiitos erään toisen kirjoittajan, joka aina pelasi Vaerixilla). Eli hyvä hahmo ja mielenkiintoinen persoona, mutta hyvät hetket hänen kanssaan puuttuvat minulta. Ehkä seuraavalla kerralla saan hänelle tarkemman arvioinnin, jos pääsisin pelaamaan hänellä joskus.
Mennäänpä eteenpäin listassa viidenteen:
5. Kehli – kääpiösoturikemisti. Kehli saattaisi tämän hetken fiiliksellä olla viimeinen, mutta hänet pelasti kokemattomuuteni Vaerixin kanssa. Mutta nyt siis Kehlistä. Kehli on hidas, mutta voimakas soturi. Tai siis siltä se paperilla näyttäisi. Pelissä hän tuntui heikolta taisteluissa, mutta uskon, että se johtuu siitä, että hirviöt hyökkäsivät aika useasti hänen kimppuunsa. Eikä hänellä myöskään ole mikään paras puolustus. Hänellä kuitenkin on hyvät attribuutit, siitä bonusta. Hän oli se hahmo erään toisen kanssa, jota halusin ekana päästä pelaamaan. Mutta kävikin ilmi, ettei häntä ja yhtä toista saa pelattua ekassa pelissä. Hän ei minulle ainakaan ollut kovinkaan hyvä hahmo, mutta hänen persoonansa oli hyvä. Hän oli hauska ja vastuullinen henkilö, joka oli epäonnistunut menneisyydessään. Hänen persoonaansa on mukavaa päästä tutkimaan ja päivittämään, jottei hän tuntuisi näin kehnolta. Kokemustakin minulla on hänen kanssaan jonkin verran, eli aika sopivan paikan uskon löytäneeni hänelle minun kokemusteni mukaan. Hyvä persoona, mutta hiukan heikolta tuntuva sankari.
Seuraavana jonossa on neljäs sankarimme, eli:
4. Syrus – ihmisvelho feeniksin kera. Syrus on nopeammasta päästä hahmojen kesken. Hänellä on kuitenkin (kuten yleensä velhoilla) vähän elämää ja huono puolustus. Eli hänellä ei oikein uskalla mennä yksin, eihän? No, sekään ei ole totta. Tässä pelissä on aika tärkeää hajaantua ja kyllä Syrus siitä selviää. Hänellä on myös monia kykyjä, jotka parantavat sankareita. Hän hyökkää kaukaa aika voimakkaasti. Ja tiedän sen, että hän saa feeniksensä seuraavassa lisäosassa käyttöön ja se on aika hauskaa minusta! Hänellä ei ole tyypillistä velhon persoonaa kuitenkaan. Hän on ryhmän älykkäin, mutta myös se ryhmän vitsiniekka. Tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei kuitenkaan minun pelityylilleni sovi ja siksi on näin alhaalla. Jos tykkää velhohahmoista, tämä on oiva siihen! Ennen pelin aloittamista luulimme, että hän olisi tylsä kaukana taisteluista pysyttelevä velho, joka ei tekisi paljoa, mutta olimme väärässä. Hänhän teki aika paljon kaikkea! Silti minä en vain näe itseäni laittamassa häntä korkeammalle, mutta ymmärrän kyllä, jos joku pitäisi häntä ykkösenä. Onhan hän vahva hahmo ja hänellä on hauska persoona!
No kuitenkin, nyt pääsemme top kolmeen, ja kolmantena meillä tällä kertaa löytyy:
3. Brynn – voimakas lähisoturitaistelija. Brynn on hidas, mutta voimakas lähitaistelija. Hänellä on paljon elämää ja hyvä puolustus. Hän pystyy helposti auttamaan muita sankareita pulasta. Hänen taitonsa ovat hyödyllisiä monessa eri tilanteessa. Hänen persoonallisuutensa ei kuitenkaan ainakaan minulle jäänyt mieleen. Hän on prinsessa, tämän muistan, ja hän tuntuu olevan tarinan “päähenkilö”. Se johtuu siitä, että hänen ympärillään tapahtui suurimmat tapahtumat ja hän oli tärkeä henkilö Terrinothissa hänen vaikutusvaltansa takia. Hän on ehkä yksinkertaisin hahmo pelata, mutta päätöksissä hänen kanssaan pitää olla tarkka, niillä on paljon merkitystä. Hänestä minulla on kokemusta ja hän oli mielestäni hauska pelata. Mutta se syy, miksei hän ole korkeammalla on se, että olen paremmissa väleissä viimeisten kahden hahmon kanssa. Brynn voisi, kuten mikä tahansa hahmo, olla ensimmäisenä, mutta tämä on se, miten itse koen sen.
Eli viimeisenä kahtena on Chance ja Galaden. Toiseksi minulle tulee nyt tällä kertaa:
2. Galaden – haltijametsästäjä. Galaden oli ensimmäinen sankari, jota pelasin. Hän oli kauan lempihahmonikin, mutta se on muuttunut. Hän on voimakas, nopea ja hyvin puolustava hahmo. Hän voi myös maksimivoimissaan antaa hirviöille minkä tahansa efektin. Vaikuttaa siis voimakkaalta hahmolta ja niin se myös on! Jos siis tietenkin muistaa käyttää kaikkia hänen kykyjään. Hän oli tosiaan lempihahmoni siihen asti, kunnes sain hankittua kaikki hänen kykynsä. Sen jälkeen tahtoni pelata hänellä alkoi loppua, koska olen sellainen pelaaja, joka tykkää päivittää hahmoja. Eli voisi sanoa, että hänestä loppui pelattava minulla. Se ei silti tarkoita, etten pidä hänestä! Kyllä hänellä pelaaminen on todella hauskaa ja hänellä on pelityyli, josta pidän. Hänen persoonansa on myös erikoinen. Ei välttämättä lempparini, mutta hänessä on syvyyttä. Hänen sijoituksensa johtuu vain siitä, että hänestä loppui päivittäminen. Muuten hän olisi helppo ykkönen, koska todellakin pidän hänen pelityylistään ja kyvyistään ja se persoonakin on siedettävä korkealle pääsevälle hahmolla.
Mutta ensimmäiseksi tällä tuntumalla tulee:
1.Chance – varas-kissa. Chance oli toinen niistä hahmoista, joita halusin heti alussa pelata, mutta en päässyt pelaamaan, koska hän ei ollut vielä mukana pelissä. Hän on nopea ja hänellä on sopivasti elämää. Aluksi hän tuntui heikolta, ja hän päätyikin inhokikseni alussa. Mutta kun hänelle alettiin hankkimaan taitoja, hänestä tuli paljon voimakkaampi ja hyvä taisteluissa. Hänen designinsa on myös aivan mahtava. Kissa varkaana, onko mitään luovempaa hahmoa? Hänen persoonansa on mitä on, mutta design, hyvät kokemukset ja pelityyli kantaa hänet todella korkealle. Myös se tarina, että hän nousi inhokista lempparikseni auttaa häntä sijoituksessa, kun mietin kahden viimeisen välillä. Ja hänen lisäosakykynsäkin on minusta mielenkiintoisin tai ainakin mieleenpainuvin. Olen käynyt kaikki kyvyt läpi, ja Chancen kyvyt ovat ainoat, jotka jäivät mieleen. Ymmärrän myös, jos joku ajattelee Chancen huonoimmaksi, koska siltä minustakin tuntui, mutta kokeilemalla ja päivittämällä hän nousi huippuhahmoksi.
No kuitenkin, kun kaikki asiat otetaan huomioon: hyvä 3D-lauta, mahtava tarina, hyvät hahmot, hyvin toimiva sovellus, hauska tapa päivittää hahmoja, sopiva aika peleissä ja niin paljon hyviä puolia, on pakko antaa puhdas 10. Ei vain tule mitään mieleen mikä olisi negatiivista. Enpä tiedä, voinko samaistua muiden mielestä huonoihin asioihin pelissä, mutta katsotaan! Olen eka kirjoittaja, enkä tiedä mitä muut kirjoittavat. Toivottavasti kerroin tarpeeksi pelistä!
Maija – jonka kännykkään pelisovellus ladattiin, ja joka siten ohjasi pelin kulkua ja joka pelasi pääsääntöisesti lohikäärmehybridi Vaerixia
Tämä oli varsin kallis pelihankinta, mikä mietitytti aluksi, sillä peli perustuu sovelluksen käyttämiselle. Ilman tuntumaa sovelluksen kanssa pelaamiseen tuntui, että hankinta on jonkinlainen riskisijoitus, sillä ei olisi varmaa, pitäisimmekö pelaamisesta ainoastaan sovelluksen kautta. Pelilaatikko oli kuitenkin suunniteltu kovin kauniiksi ja näyttäväksi ja tiesimme, että peli edustaa sellaista fantasiagenreä, josta yleisesti ottaen pidämme. Joten pakkohan se oli lopulta alennuksesta hankkia!
Ensimmäinen ilta meni sääntöjen selailuun ja osien rakenteluun. Pelilauta on oivaltavasti kolmiulotteinen, mikä tarkoitti, että monia laudan osia piti rakentaa ennen seikkailun aloittamista. Tämä vei aikaa, ja meinasi välillä tuskastuttaa, vaikka rakentelu sinänsä oli ihan hauskaa. Osat on tehty paksusta pahvista, ja kestävät aika hyvin rakentamista ja käyttöä, mutta joissakin osissa on pitkiä ja ohuita siivuja, jotka todennäköisesti eivät tule kestämään aikaa. Ainakin toistaiseksi osat ovat meillä kuitenkin kestäneet ihan hyvin koossa. Peliin kuuluu paljon erilaista nippeliä ja nappelia, ja hienot hahmokortit, joista saa mukavan tuntuman pelattaviin hahmoihin.
Boksin sisältöön tutustumista, tässä on jo rakennettu pelilaudan osaset valmiiksi. Kuva: Maija Mäki.
Pelin vahvuus on minusta sen voimakas tarinallisuus ja se, että pelihahmot ikään kuin heräävät eloon pelin kuluessa. Niihin syntyi minusta voimakkaampi yhteys kuin yleensä lautapelien hahmoihin, niihin kiintyi ja niiden kohtalosta oli kiinnostunut. Aloitin pelaamisen lohikäärmehybridi Vaerixilla, enkä lopulta halunnut vaihtaa sitä muuhun hahmoon. Minusta tuntui, etteivät muut osaisi tehdä hahmolle sopivia päätöksiä pelin aikana, ja hahmo saattaisi muuttua sen myötä ”vääränlaiseksi”. Olin myös kiinnostunut Vaerixin taustatarinasta ja siitä, miten se alkoi avautua seikkailujen myötä. Jossain välissä muut halusivat kuitenkin kokeilla myös Vaerixia ja silloin taisin pelata Kehlillä ja Brynnilläkin varmaan kertaalleen. Mutta palasin silti takaisin Vaerixiin heti kuin mahdollista 😀 Hahmovalinnoista tuli meillä välillä kiistaa, mutta lopulta pelasimme aika uskollisesti ”omillamme”. Hahmovalinta heti alussa saattaa siis olla kovin merkityksellinen!
Pelisovellus toimi yllättävän hyvin. Kokeilimme ensin tabletin käyttöä, mutta siinä oli jokin bugi, eikä tiettyjen toimintojen tekeminen onnistunut. Käytimme sitten kännykkääni, mutta peli on hiukan haastava kännykän kokoiselle laitteelle. Osa teksteistä on kovin pieniä, ja varsinkin hirviöhahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Mutta kännykässä peli ei tiltannut kertaakaan ja sen käyttö oli aika sujuvaa. Minä ja Ahti jaksoimme lukea ja seurata juonen käänteitä, Juha tuntui keskittyvän lähinnä tasojen läpäisemiseen. Sivuseikkailut olivat mielenkiintoisia, sillä niissä usein keskityttiin jonkun tietyn hahmon tarinan kuljettamiseen. Pelissä voi myös määritellä vaikeusasteen, me pelasimme useimmiten tavallisella tasolla. Seikkailun alkupään jossakin pelissä hävisimme tehtävän niin selvästi, että mietimme, pitäisikö siirtyä helppoon tasoon. Mutta oli myös toisaalta hauskaa, etteivät kaikki pelit olleet kovin helposti selvitettävissä. Joissakin peleissä piti myös tehdä muistiinpanoja ja ratkaista päättelytehtäviä: ne olivat hauskoja ja niitä olisi voinut olla enemmänkin!
Minulle pelissä on merkityksellistä myös se, miltä peli näyttää ja tuntuu pelata. Tässä tämä peli on aivan huippulaatua. Kolmiulotteinen maailma on hieno ja sitä on hauska rakentaa pelin aikana eteenpäin. Pelin grafiikka on kaunista ja fantasiamaailmaan sopivaa. Hahmot ovat monipuolisia ja moniulotteisempia kuin ehkä yleensä tällaisessa genressä. Hahmot voivat myös seikkailla fyysisesti monipuolisella tavalla pelilaudalla: he voivat kiipeillä ja hyppiä, tutkia vaikkapa puita ja kaivoja sekä arkkuja ja kirjahyllyjä. Hahmoille löytyy tietenkin kaikenlaisia päivitettäviä varusteita ja kykyjä. Onneksi Ahti on innokas hahmojen kehittäjä, sillä siihen oma kärsivällisyyteni ei ehkä olisi riittänyt. Nyt saimme rakennettua voimakkaita hahmoja, joiden avulla selvisimme hyvin koko monipolvisen seikkailun läpi. Loppujen lopuksi pelasimme pelin aika intensiivisellä tahdilla läpi ja jäi olo, että tätähän voisi jatkaa vaikka samantien. Se, mitä jäin pohtimaan on pelin tiukka sitoutuminen sovellukseen. Peli ei ehkä ole muiden lautapelien tavoin pelattavissa ”ikuisesti”, sillä sovellus ei välttämättä toimi aina. Siksi olisi ollut hienoa saada mukaan myös manuaali, jolla peliä voisi pelata ilmankin sovellusta. Pelin monimutkaisuus ei ehkä mahdollista tätä, mutta se on ainoa heikkous, jota itse jäin pohtimaan ja siksi annan tälle pelille arvosanaksi 9/10. Muutoin peli oli todella immersiivinen kokemus, jossa seikkailu todella tuntui ja hahmoihin kiintyi. Pelin laajennusosa, The Betrayer´s War, on tietenkin jo hankittu…
Juha –
Jahas, tämmöinen näkemys tulevaisuuden lautapelistä…ilman lemmon äppiä ei voi näemmä näitäkään enää pelata. Ja se itseasiassa tekeekin pelistä hieman kyseenalaisen. 50-vuotta vanhaa Monopolia tai 30 vuotta vanha HeroQuestia voi pelata edelleen tänään aukottomasti…voiko tätä pelata 50 vuoden päästä?
Itse pelasin hahmoja Brynn, Cyrus, Kehli ja Chance. En kait samaistunut keneenkään riittävästi, jotta olisin sitoutunut yhteen tiettyyn. Itse pelilauta oli 3-ulotteinen, joka rakentui sitä mukaa kun peli eteni. Ja kun huomasimme että aloituspala oli sijoitettu pöydälle hankalasti, jouduimme siirtämään koko hoitoa, jotta laajennukset mahtuisivat pöydälle. Näin ei pääse HeroQuestissa tapahtumaan… Mutta muuttuva pelilauta toi myös tiettyä jännitettä, koskaan ei tiennyt minne peli lähtee rakentumaan. Hahmot olivat erilaisia ja niitä pystyi kehittämään. Itse en tosiaan perehtynyt niin syvällisesti, että jonkin hahmon kehittäminen olisi ollut sydämenasia, joten sain aina valmiit hahmot pelattavakseni. Olihan tämä ihan viihdyttävää ajankulua ja se kait näiden päätarkoitus on.
En oikein syttynyt äppiavusteiselle pelaamiselle, olisiko peli voinut toimia perinteisenä lautapelinä ja yhtä hyvin? Oli tämä kuitenkin parempi kuin Sword & Sorcery, mutta ei lähelläkään HeroQuestia, joten arviointi sijoittuu noiden puoleen väliin eli 8/10.
Elokuva: Dyyni, osa 2 (2024) Käsikirjoitus ja ohjaus: Denis Villeneuve
Katsojat: Maija ja Juha
Maija:
Odotimme varmaankin molemmat pitkästä aikaa pääsevämme ihastelemaan skifi-leffojen aatelia. Dyynin ykkösosa oli tuntunut aika yllätyksettömältä johdatukselta Dyynin maailmaan, eikä se jättänyt meistä kumpaankaan kovin suurta muistijälkeä. Vaikka näin jälkikäteen muistan kyllä pitäneeni jo aloitusosassa Timothée Chalaméen Paul Atreidesin ja hänen äitiään Jessicaa esittävän Rebecca Fergusonin dynamiikasta. Tämä kakkososa vetäisi minut kuitenkin kunnolla Dyynin skifi-eepoksen maailmoihin. Kirja pitänee nyt viimeistään hankkia, vaikka sen joskus teininä olenkin jo lukenut.
Dyyni -elokuvasarja perustuu Frank Herbertin kirjoihin ja siinä on vakavahenkisen valtataistelun, hahmoja ja varsinaista juonta suuremmalta tuntuvan kohtalonomaisuuden henkeä. On mielenkiintoista, miten ajankohtaiselta vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni tuntuu vuonna 2024. Uskonnolliseen fanatiikkaan, kolonialismiin ja ekologiseen kriisiin kiertyilevät teemat puhuttelevat juuri nyt.
Visuaalisesti Dyynin kakkososa on huikean nautinnollinen. Aavikon viipyilevä kuvaus on yksinkertaisesti upea ja olin onnellinen, että näimme elokuvan suurelta kankaalta. Elokuvan pituus ei tässä suhteessa haitannut yhtään, vaan olisin voinut nautiskella maisemista pidempäänkin. Fremenien kulttuuria ja arkista elämää kuvattiin jonkin verran, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin olla. Vaan ehkä elokuva ei olisi sitten edennyt sitäkään vertaa mitä nyt. Joitakin osuvia näpäytyksiä kaikkitietävää, valkoisen miehen antropologiaa kohtaan oli hauska huomata, esimerkiksi silloin kun Atreides yritti opastaa fremeneihin kuuluvaa Chania aavikkokävelyssä.
Varsinaisessa tarinassa pidin erityisesti ohjailevan, vahvatahtoisen äidin, ja itsenäistyvän pojan ajoittain vaikeaksi äityvän suhteen kuvauksesta. Löysin siitä sellaista samaistumispintaa, mitä pidin tärkeänä, sillä muutoin elokuva vyöryi myyttisellä painollaan omaa tahtiaan eteenpäin. Tässä näyttelijät minusta onnistuivat luomaan todellista, ihon alle tunkeutuvaa ja samaistuttavia turhautumisen tunteita. Elokuvan hahmoihin liittyen mainittava kuitenkin on, että niin sanottu pääpahis Feyd-Rautha oli minusta hahmona harmittavaisen epäonnistunut, ja herätti myötähäpeää useammassa kohtauksessa. Jostain erikoisesta syystä hahmo näyttää olleen kuitenkin varsin pidetty elokuvan fanien keskuudessa.
Tässä kakkososassa vaikutuin myös siitä, miten Paul Atreidesin hahmon kehityskaarta saatiin hienovaraisesti muokattua kohti vallanhimon sekoittamaa hirmuhallitsijaa, ja uskonnollisesta hurmoksesta nihilistisesti hyötyvää hahmoa. Tässä muistuma Game of Thronesin Daenerykseen tuli ajoittain mieleen, sillä tämän hahmon luisumista hirmuhallinnon puolelle eivät kaikki ohjelman ja hahmon fanit tuntuneet huomaavan ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Valkoinen mies alkuperäiskansan vastentahtoisena pelastajahahmona ei ole suinkaan koko totuus Dyynin maailmassa, vaan tarina tulee lopulta kiertymään synkäksi varoitukseksi pelastajina esiintyvien `sankareiden` tuhovoimasta ja uskontoon nojaavan pelastusideologian kääntymisestä tuhon ja loputtoman sotimisen tielle.
Viittaukset kolonialismiin ja fasismiin tulevat elokuvassa esille voimakkaan visuaalisesti, ekologinen kritiikki näkyy vaimeammin, vaikka siihen alkuperäinen kirja painottuu voimakkaammin. Dyynin tarina sijoittuu useiden tuhansien vuosien päähän nykyhetkestä. Se käsittelee näitä teemoja myyttisellä tasolla, mikä tekee tarinankerronnasta niin kiehtovaa, ja samalla tästä nykyhetken todellisuudesta irtaannuttavaa. Skifi antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisyyttä, sekä sen yleisinhimillisiä puolia, että synkempiä sävyjä; vihaa, fanaattisuutta ja kostonkierteitä sellaisilla tasoilla, että ne tarjoavat oivalluksia tähän aikaan. Tämän elokuvan haluan nähdä pian uudelleen.
Skifioopperana Dyynin kakkososa on mieleenpainuva ja merkittävä myös elokuvana. Odotukset kolmososaa kohtaan ovat kovat, mutta aika näyttää, täyttyvätkö ne sitten kuitenkaan. Ykkösosa oli mielestäni keskinkertainen 7/10, mutta tälle kakkoselle annan kovan tuloksen, 9/10.
Juha:
Dyyni-elokuvat perustuvat Frank Herbertin teokseen Dyyni ja totuuden nimissä täytyy myöntää, että en ole teosta lukenut. Ja tämän elokuvan nähtyäni en todellakaan aio sitä lukea. Kirjaa pidetään scifi-kirjallisuuden klassikkona, mikä ihmetyttää itseäni suuresti; elokuvassa on scifiä lähinnä aika ja paikka. Itse tarina on luokatonta hömppälömppää. Tarinan ydin keskittyy lähinnä Ewing Oilin…öh…Camelotin…eikun Starkin…eikun Atreides/Harkonnen perheiden välisiin sisäisiin juonitteluihin. Elokuva itsessään on mammuttimainen, lähes 3 tuntinen spektaakkeli ja kuten olen aiemminkin ilmaissut, eivät nuo mammutit oikein maistu.
En ala analysoimaan näkemääni enempää, mutta elokuva oli pahimmillaan sillisalaatti tapahtumia, joiden kytkeytyvyyttä ja tapahtumaketjuja ja myöskään uskottavuutta en pysty ilman kritiikkiä nielemään. Hienot visuaaliset elementit eivät pelasta, jos tarinaan ei usko. Mahdollisesti elokuvan tekijätkään eivät Herbertin visiota täysin ymmärtäneet. Jotain positiivista jos täytyy löytää, niin olkoon se seuraava: 8000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmisten aseidenkehittely on ilmeisesti taantunut jossain määrin; tähän kiinnitin huomiota siinä kun yhdessä kohtauksessa ammutaan kolme ydinkärkeä samaan paikkaan ja syntynyt tuho on murto-osa siitä, mitä 1900-luvulla todellisuudessa tapahtui.
Itselleni Dyyni oli aiemmin itselleni tuttu David Lynchin version kautta ja kaukaisesti myös Iron Maidenin kappaleen kautta (To tame a land). Joista ensinmainittukaan ei saanut minua aikoinaan tarttumaan kirjaan, joten…
Ilmeisesti elokuva ei päättynyt tähänkään, vaan joudumme kait odottamaan vielä yhtä mammuttispektaakkelia. Kait tuosta Paulista vielä jumala leivotaan, jäänee nähtäväksi.
Jos arvostelu olisi yhdestä viiteen tähteen, niin silloin pamahtaisi 2/5. Näin ollen tuplattuna tuo on siten 4/10.
Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023) Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen Kustantaja: Tammi Lukija: Maija
Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.
Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”
Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.
Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”
Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.
Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.
Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.
Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”
Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…
En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!
Pure mua, arvosana 10/10. Peto irti, arvosana 9/10.
Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.
Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021) Osa 2: Puuttuva perillinen (2021) Osa 3: Kätketty valtakunta (2022) Osa 4: Synkkä salaisuus (2022) Osa 5: Kirkkain yö (2022) Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet
Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.
Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.
Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.
Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.
Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.
Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.
Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.
Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.
Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.
Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!
Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.
Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.
Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.
Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.
Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.
Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.
(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)
Sarjakuva: Pohjantuli, osa 2: Viikingit ja varis Tekijä: Malin Falch Kustantaja: Story House Egmont Oy Ab 2022
Pohjantuli -sarjakuvasarjan toinen osa vie seikkailua aikaisempaa synkemmille ja jännittävämmille suunnille. Kirjan eri lukuja erottavat mustavalkosävyiset kuvat henkivät sellaista painostavaa ilmapiiriä, jossa vaistomaisesti odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi, mutta jossa mitään ei vielä kuitenkaan ole tapahtunut. Tässä suhteessa tyyli muistuttaa kovasti Ahdin jo aiemmin mainitsemaa Luupäät -sarjaa siinä vaiheessa, kun juoni tiivistyy aiempaa pelottavampaan suuntaan.
Viikingit ja varis jatkaa suoraan Pohjantulien ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, jossa norjalaistyttö Sonja seikkailee viikinkien ja peikkokansan asuttamassa, myyttistä ”pohjoista” kuvaavassa fantasiamaailmassa. Tässä toisessa osassa esitellään uusia hahmoja, mystinen ennustaja Varis sekä hänen oppilaansa Lotta, jotka tulevat viikinkien luo omine salattuine aikeineen. Mukana liihottelee myös harakka, joka tuntuu tietävän ehkä jotain enemmän kuin mitä vielä paljastetaan. Toiseen todellisuuteen Sonjaa etsimään tulee myös hänen setänsä, joka on vieraillut fantasiamaailmassa ennenkin, mutta joutuu yllättävään pulaan heti saavuttuaan. Tämä käänne on ehkä hieman epäuskottava siinä suhteessa, että lukija odottaa sedän tuntevan fantasiamaailman jo melko hyvin vierailtuaan siellä ilmeisesti moneen otteeseen ennenkin. Sonja kun on taas ensikertalaisena selviytynyt oudossa maailmassa ilman sen suurempia haavereita. Tässä osassa kuitenkin punotaan käyntiin useita erillisiä tarinanalkuja, joita lukija jää mielenkiinnolla seuraamaan. Tarinankuljetus etenee melko rivakkaa tahtia, joten ehkäpä joiltakin osin pidemmille juonenkaarille ei ole ollut tilaa sarjan käsikirjoituksessa.
Piirrostyyli on edelleen laadukasta ja fantasiamaailma avautuu tässä osassa hyvin nopeasti edellisestä osasta tuttuun Falchin luomaan todellisuuteen. Hahmoja tarinassa alkaa olla jo aika paljon, mutta tarina rullaa hyvin eteenpäin ja hahmoihin huomaa jo kiintyneensä, kun mutkia alkaa tulla matkaan. Sarjakuva imaisee mukaansa hämmentävän helposti ja jatkoa jää odottamaan lähestulkoon henkeä pidätellen.
Arvio: 9/10
Lukija: -Maija-
Minusta kakkososan nimi ”Viikingit ja Varis” sopii sarjakuvalle hyvin, koska tarinan pahiksia esiteltiin yllättävän paljon. Päähenkilö Sonja ei paljoa tässä kirjassa seikkaillut, mutta hänelle kävi joitakin mielenkiintoisia käänteitä. Sonja sai esimerkiksi mystisen Lotta-ystävän, joka on ennustaja-Variksen oppilas. Ja kun kirjaa selaa nopeasti, viikinkien toimintaa huomaan paljon.
Kirjassa alkoi tapahtua paljon, mikä oli mielestäni kivaa. Jatkokertomusten toisissa osissa oletetaankin tapahtuvan asioita ja esitellään usein vihollisia. Ykkösosassa taisi esiintyä vasta viikinkejä, mutta toista osaa lukiessa tuntui, että Varis olisi tarinan pääpahis. Pääpahista on kuitenkin neljännen osan jälkeen luettua vaikea arvata, vaikka se tuntui selkeältä toisessa osassa.
Piirtotyyli tässäkin osassa yllätti positiivisesti ja oli hauskaa, että lopussa esiteltiin luonnoksia. Niistä unohdimme mainita ensimmäisen osan kohdalla. Loppuhuipennus tässä oli yllättävä ja jätti miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sarjakuva jäi kohtaan, jossa tapahtumat jäivät ”kesken”. Monia kysymyksiä jäi ilmaan ja lempihahmoista haluaisin tietää, selviävätkö ne (minulle lempiolentoja olivat sudet Korppi ja Balder). Juonen kannalta kirjassa tapahtui tärkeitä tapahtumia. Annan sarjakuvalle arvosanaksi 9/10, koska siinä oli tarpeeksi tapahtumia ja jännitystä ilmassa.
Elokuva: Indiana Jones and the dial of destiny Ensi-ilta: 28.6.2023 Ohjaus: James Mangold Pituus: 155 min
Katsojana: -Juha-
Okei…Harrison Ford, Stetson, nahkaruoska, arkeologinen artefakti ja natseja…Suomen hallituksen kokous siis…ei vaan uusi Indiana Jones-leffa.
Elokuvasarjan viidennessä osassa, jota jostain syystä ei ole suomennettu levitykseen, tarina on aika yksiselitteinen: natsit ovat löytäneet historian kirjoista Arkhimedeen keksimän arkeologisen laitteen joka auttaisi valloittamaan maailman (yllätys). Natsien harmiksi Arkhimedes oli itse tajunnut laitteen vaarallisuuden ja oli pilkkonut sen kahteen osaan, joita yllätys, yllätys, sitten elokuvassa jahdataankin loppuun asti. Elokuvan ingressinä toimii alkukohtaus, jossa Indiana on ystävänsä kanssa löytänyt laitteen ensimmäisen osan ja saanut sen vietyä natseilta vuonna 1939. Sen jälkeen siirrytäänkin ajassa 1960-luvun loppuun, josta alkaa seikkailu elokuvasarjalle ominaisten käänteiden kautta eri puolille maailmaa.
Tarina on siis yksinkertaisuudessaan siinä, mutta mitä leffan hurja pituus 2,5 tuntia sitten pitää sisällään? Elokuvan pituuden osalta asian olisi varmasti voinut kertoa ytimeikkäämmin, nykyään valitettavasti elokuvissakin näyttää pätevän sääntö ”enemmän on enemmän” ja näitä mammutteja joudutaan sitten tunnista toiseen katselemaan elokuvissa. Toisaalta tällä kertaa 2,5 tuntia meni kohtuumukavasti, joten tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Elokuvan tuotantoyhtiönä oli Disney ja se selittänee osin alaikärajaystävällistä sisältöä, mutta myös tarinan seikkailullista luonnetta. Kaukana ollaan ajasta, jolloin elokuvasarjassa suli naamoja lähikuvassa, lentokoneen potkurit halkaisivat ihmisen kahtia tai sydän revittiin rinnasta ulos. Nyt ollaan 2000-luvulla ja kauppa se on joka kannattaa; lippuja pitää myydä, vaikka sisällöstä sitten jouduttaisiin tinkimäänkin. Ihmisiä…anteeksi…natseja teilataan surutta vieläkin, mutta nehän eivät olleetkaan ihmisiä. Tuotantoyhtiön huomioiden asia lieneekin ilmiselvä, enemmän seikkailua, vähemmän groteskia kuvastoa. Harmi, koska etenkin kahdessa ekassa osassa elokuvan visuaalisuus palveli elokuvan teemaa oikein hyvin. ”Liiton arkin” avaamisesta sietikin saada julmimman mahdollisen kohtalon.
Kadonneen aarteen metsästäjät oli toki SE seikkailuelokuva, joka määritti genren, mutta tämän elokuvan pääosassa olisi voinut yhtä hyvin olla Nicholas Cage ja elokuvan nimi National treasure tai jokin muu vastaava. Harrison Ford digitaalisesti nuorennettuna ja tuttuun rooliin, niin saadaan hittituote, joka tunnetaan.
Elokuvasarjan kahdessa viimeisessä osassa käsiteltiin jo kohtuulennokkaita teemoja, joten maanläheisemmän lähestymistavan sijasta tarinassa yritettiin ilmeisesti ylittää aiemmat saavutukset utopian osalta ja mentiin vieläkin pidemmälle…aikamatkustukseen. Siihen asti elokuva oli vielä jossain määrin järkevä, mutta allekirjoittaneelle liika on liikaa. Vaikka yksi suosikeistani onkin Terminator-sarjan pari ekaa, niin Indiana Jonesiin ei tätä olisi pitänyt sotkea. Ja merkittävimmältä osin siksi, että käsikirjoitus ei kantanut loppuun asti siltä osin, mitkä olisivat mahdolliset vaikutukset historian kulkuun ja siksi elokuvan loppu hieman vesittyikin. Pahoittelut mahdollisesta juonenkulun paljastuksesta.
Kaikkinensa kelpoa elokuvaviihdettä, mutta ylipitkä elokuva ja hieman l-i-i-a-n utopistinen loppu, ei tämä mikään Terminator kuitenkaan ole. Lievä pettymys sarjan päätösjaksoksi, joten arvosanaksi joudun antamaan 7/10.
Sarjakuva: Pohjantuli, osa 1: Peikkolaakso Tekijä: Malin Falch Kustantaja: Story House Egmont 2021
Lukijat: -Maija- ja -Ahti-
Ostimme kesälukemistoksi Turun Sarjakuvakaupasta neljä ensimmäistä osaa norjalaisen Malin Falchin käsikirjoittamaa ja piirtämää sarjakuvasarjaa Pohjantuli. Sarjakuva tarttui käteen sekä komean kuvituksensa, että aihepiirinsä takia; takakansi lupasi pohjoista magiaa, myyttisiä olentoja ja reipashenkistä seikkailua. Myös Ahti kiinnostui sarjakuvasta, joten kahden lukijan voimin ensimmäiset osat kannatti ostaa kotiin.
Sarjakuva on varsin nopealukuinen, ja lukaisin lopulta kaikki neljä osaa saman illan aikana. Piirrostyyli muistuttaa minua joistakin aiemmin tutuista nettisarjakuvaa piirtäneistä taiteilijoista, esimerkiksi itseäni ihastuttanut Sarah Ellertonin Inverloch -sarjakuva tulee tyylistä mieleen. Myös Falch aloitti aikoinaan sarjakuvan julkaisemisen nettimuodossa, joten vaikutteita muilta tekijöiltä on varmaankin saatu.
Sarjakuvan juoni on tuttua fantasiaa, jossa tavallinen nuori, tässä norjalainen Sonja, tempautuu mukaan seikkailuun. Ykkösosassa on minusta vähän turhankin paljon viitteitä Peter Panin juonikuvioon, mutta seuraavissa jaksoissa tarina kaartuu onneksi myös muihin suuntiin. Sonja tapaa itsenäisen ja itsepäisen metsänpoika Espenin, ja hänen seurassaan viihtyvät peikonpoikaset. Pääpahiksena häärii koukkukätinen viikinkiäijä Hjalmar. Eniten nautin Falchin tavasta piirtää eläimiä, susikaksikko Baldar ja Korppi sekä Otso-karhu ovat todella ilmeikkäitä otuksia ja olennaisia toimijoita myös itse tarinassa. Muutoin piirrosjälki on minulle hieman liian viimeisteltyä ja ”sliipattua”. Tietokoneella viimeisen päälle hiottu tyyli toimii minulle paremmin ruudulta kuin paperilta. Ensimmäinen osa antaa kuitenkin lupauksia mehevästä tarinasta, jota kannattaa ruveta seuraamaan. Se on hyväntuulen sarjakuva, jonka maailmassa viihtyy ja jää odottamaan uusia juonenkäänteitä.
Mielipide: 8/10
-Maija-
Kun olimme kesäostoksilla Turussa, minulle ei ensimmäisenä tullut mieleen, että löytäisin uuden mielenkiintoisen sarja alun. Olin suunnitellut lähinnä joidenkin pelien ostamisia.
Samana iltana, kun ostimme kirjat, aloitimme myös lukemisen. Minun piti odottaa hetki, ennen kuin saisin ensimmäisen kirjan haltuuni, koska äiti päätti lukea ensin. Luin nopeasti ensimmäisen osan, jonka jälkeen etenin seuraavaan. En kuitenkaan kaikkia ehtinyt lukemaan samana iltana, koska oli jo hyvin myöhä.
Kun pääsin lukemaan, se oli mahtavaa! Kirja hämmensi ensimmäisissä luvuissa, mutta pian pääsin vauhtiin. Ensimmäisessä osassa esiteltiin hienosti hahmoja ja maailmaa, joka oli lumoava. Siinä ei kuitenkaan juonellisesti tapahtunut vielä paljoa. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa sen sijaan alkaa jo tapahtua. Sitä oli mielenkiintoista seurata, miten asiat kehittyivät. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole monia kysymyksiä mielessä, mutta jatkoa on vielä tulossa.
Mielestäni piirtotyyli oli aivan mahtava. En ymmärrä, mitä äiti selitti sen olevan ”liian siloiteltu”. Mielestäni tyyli oli juuri sopiva ja hienosti toteutettu. Minunkin mielestäni eläimiä oltiin erityisen hyvin piirretty. Lukiessani mieleeni tuli myös sarjakuva Luupäät. Tarina tuntui jollain tavalla samanlaiselta, kuten maailma myös.
Uskon, että hienoista maailmoista kiinnostuneille ja fantasiasta yleisesti tykkääville tämä on ehdottomasti sopiva sarjakuva. Minä annan arvioinniksi 9/10. En osaa sanoa, mikä puutuu, mutta jokin pieni asia taitaa pitää sen poissa kympistä. Yleisesti ottaen: hyvä fantasiamaailma ja hahmot, mielenkiintoinen tarina ja sarjakuvasarja, jota tulen ehdottomasti seuraamaan!
-Ahti-
*** edit. Sarjan toisen osan, Viikingit ja varis, arvion voi lukea tästä linkistä.
