Victor Dixen: Vampyria. Pimeyden hovi

Kirja: Vampyria. Pimeyden hovi (2024, ranskankielinen alkuteos 2020)
Kirjoittaja: Victor Dixen
Kustantaja: Otava

Lukija: Maija

En ole mitenkään erityisesti vampyyrifani, mutta nyt sattui edellisten kirjojen jatkoksi lukulistalle uusi vampyyrifantasia: Vampyria -sarjan avausosa Pimeyden hovi. Tekijä on ranskalainen Victor Dixen, joka leikittelee tässä sarjassa vaihtoehtohistorialla, jossa aurinkokuningas Ludvig XIV on muutettu vampyyriksi. Muutaman sadan vuoden päästä vampyyrikuningas hallitsee edelleen Vampyrian valtakuntaa, jossa aateliset elävät kuolemattomina vampyyreina ja rahvas tarjoaa heille vertaan. Kirjan takakansi on lupaava, ja odottelin sen perusteella tummasävyistä romantasiaa kiehtovassa vampyyritodellisuudessa. Tämä uutuuskirja onkin mainittu yhtenä esimerkkinä tämän hetken suositusta viihdekirjallisuuden lajityypistä, romantasiasta.

Kovin pitkälle ei tarvinnut lukea, kun olin jo enemmän ärtynyt kuin odottavainen kirjan suhteen. Heti ensi alkuun ärsyynnyin kirjassa käytetystä aikamuodosta: kaikki tapahtuu preesensissä, juuri nyt. Luullakseni tällä on tavoiteltu kirjalle kovaa ja kiihkeää rytmiä, kun enemmän tai vähemmän verisiä tapahtumia vyörytetään eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että tämän aikamuodon käyttö luo mielestäni ainoastaan huonolla tavalla lapsellisen vaikutelman. Juoni lähtee liikkeelle, kun nuori nainen, Jeanne, menettää perheensä vampyyrien käsissä, ja päätyy itse valehenkilöllisyyden turvin kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Hän esiintyy aatelisena, Diane de Gastefrichena, pyrkien salaamaan todellisen taustansa. Samalla Jeanne janoaa kostoa vampyyreille, jotka tappoivat hänen perheensä. Jossain vaiheessa käy ilmi, että myös perheen jäsenet ovat olleet kapinallisia, jotka ovat vastustaneet vampyyrien valta-asemaa.

Niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, jatkan salaista taisteluani yön valtiaita vastaan: vapaus tai kuolema, ikuisesti, se on mottoni, jonka nimeen vannon!”

Sisäoppilaitoksen ja siellä opiskelun kuvaus muistuttaa jossain määrin Harry Potterin vastaavaa, ja vaikuttaa myös kirjoitustyylin osalta siltä, että kirja on suunnattu varsin nuorelle lukijakunnalle. Tapahtumia on paljon, mutta henkilöhahmoihin ei syvennytä, ja itseäni harmittaa eniten se, että varsinainen vampyyrivaltakunnan kuvaus on todella vähäistä. En vain pääse kiinni tuohon maailmaan, sillä kaikki aika kirjassa menee erilaisten juonenkäänteiden melskeissä. Vampyyrit melskaavat tahoillaan ja kostonhimoinen Jeanne on myös varsin brutaali käänteissään.

Romantasialle tyypillistä romantiikkaa ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole käytännössä lainkaan. Yksi vampyyriaatelisista on ihastunut Jeanneen, mutta tätä ei heppu kiinnosta lainkaan, ja sitä myöten myöskään lukija ei saa vampyyri-ihastuksesta mitään irti. Ylipäätään hahmoille ei ole saatu kehittymään oikein mitään tunteita, pois lukien Jeannen kostonhimo, jota toistetaan luvusta toiseen. Lukijana ei oikein jaksa kiinnostua silloin kenestäkään, eikä veriroiskeet tämän takia myöskään säväytä. Ehkä kirjaa on tehty tv/elokuvatuotanto mielessä, ja se varmaan saattaisikin toimia paremmin sellaisena. Kirjana tämä on kyllä aivan mitäänsanomatonta huttua, joka ei jätä muistijälkeä lukijaansa. Harmittaa oikein hyvän perusidean tuhlaaminen tällaiseen tauhkaan.

Vuoden ensimmäinen kirja oli osaltani täysi floppi ja annan arvosanaksi vaivaisen 1/10.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Terhi Tarkiainen: Pure mua & Peto irti

Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023)
Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen
Kustantaja: Tammi
Lukija: Maija

Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.

Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”

Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.

Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”

Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.

Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.

Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.

Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”

Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…

En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!

Pure mua, arvosana 10/10.
Peto irti, arvosana 9/10.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram