Rumimmat levynkannet – heavy metal

Onko tässä rumin tai ehkäpä typerin levynkansi? Ainakin se on sensuroitu.

Kuuntelin tässä päivänä eräänä Black Sabbathin Born again LP-levyä. Toisinaan kun keskityn musiikkiin, pyörittelen kansia ja sanaliitteitä käsissäni ja analysoin levyä. Olen törmännyt useasti siihen että tämän levyn kantta pidetään erityisen rumana ja se sai tarttumaan tähän aiheeseen. Onko ko. kansi oikeasti ruma ja löytyykö markkinoilta hyviä haastajia?

Mielestäni kansi sopii teokseen oikein hyvin: yhtyeen vokalisti vaihtui ja siten levyn nimi voi viitata uuteen alkuun; toisaalta vauvan kuva kannessa kuvastaa syntymää ja demoninen ulkoasu voisi viitata genreen. Tosin siltä osin luulen että levy-yhtiön markkinamiehet analysoi genressä tapahtuvia muutoksia ja siten halusivat ”päivittää” Sabbathin kuvastonkin vastaamaan sitä. Noihin aikoihin genren kuumin nimi oli satanistisella ulosannillaan läpilyönyt Venom ja hyppäsipä Iron Maidenkin tuohon imagoon Number of the beast-levyllään ja teemallaan. Levyt myivät kuin leipä ja siihen rahaliikenteeseen haluttiin mukaan…

Sitten asiaan: miten sitten rajata aihetta. Aivan hirveitä kammotuksia on julkaistu genrestä riippumatta tuhansia ja tuhansia, jo pelkistä artistin pärstäkerroin kannessa-aiheesta saisi listauksen aikaiseksi. No lähdetään siitä että otetaan genreksi tuo omin eli hevimpi meininki. Rajataan vielä siten, että otetaan mukaan vain ne levyt mitä omasta hyllystäni löytyy ja karsitaan vielä sen verran että otetaan mukaan vain LP-muodossa olevat ja pelkästään siksi, että siinä koossa nämä pahimmat kuvotukset nousevat erityisesti esille. Rajataan vielä siten, että jätetään live-levyt myös pois, koska useasti bändin jäsenet survovat kanteen omia kuviaan ja valitettavasti mitä oudoimmissa asennoissa, joten jotta tästä ei tulisi pelkästään livelevy-täytteinen, on asiallista rajata nekin pois. Koska levyjä löytyi kohtuullinen määrä niin artistien helpotukseksi olen laittanut rajauksen että vain yksi levy/artisti. On yhtyeitä jotka pärjäisivät tällä listalla useammallakin teoksella. Toki täytyy myös muistaa että joissain tapauksessa kannen sisältö perustuu tarkoitushakuisuuteen sekä ehkä on tyylisuuntaan sidonnaistakin esim. paskat grunge-levyjen kannet, joita en siedä katsoa yhtään, eikä tarvitsekaan koska en niitä omista pl. ne jotka tältäkin löytyvät.

Pitäkää hauskaa ja jos huomaat että joku keskeinen rumilus puuttuu, niin laita viestikenttään. Todennäköisesti sitä levyä ei minulla ole luultavasti perustellusta syystä…

Enpäs laitakaan näitä mihinkään ”parhaus”-järjestykseen, aika hankala näitä on vertaillakin, joten tässä tulevat mainitut hirvitykset ja aakkosjärjestyksessä. Tai…no nostetaan selkeä ykkönen erikseen, koska se on helppo valinta ja löytyy listauksen lopusta:

Accept: Balls to the wall (1983)

Ruman kannen lisäksi tsekatkaa discogs-linkin takaa löytyvä kuva levyn sisäpussista, joka jatkaa kannen teemaa. Kantta kun katsoo, niin herää kysymys että mitä tällä on haluttu viestittää; en välttämättä ostaisi kannen perusteella. Siinä mielessä kansi ei ole epäonnistunut, että kun yritetään tehdä lavastettu valokuvapohjainen kansi, niin hyväkin idea voi epäonnistua surkeasti ks. tämä listaus. Tämä on kuitenkin ”taiteellisesti” kohtuullisen onnistunut. Mielestäni ei vaan sovi juuri tälle levylle. Musiikillisesti levy on julkaisuvuotensa top10 tuotos ja yhtyeen paras, täynnä rehtiä 1980-luvun heavy metal-musiikkia. Eli ei ole koiraa karva(iseen reiteen)an katsominen. Todettakoon vielä loppuun, että kannen idea on lähtöisin yhtyeen naispuoliselta managerilta, joka käytti taiteilijanimeä Deaffy.

Apostle of Solitude: Last sunrise (2010)

Jälleen kansi, jossa ajatus on tähtitieteellisesti edellä toteutusta. Varmasti suunnittelijalla ollut hienokin asetelma mielessä ja levyn nimeen sopiva asiasisältö, mutta niinkuin hyvin useasti; valokuvasommittelu ei aina onnistu. Aseet eivät edes ole viritettyjä…

Black Sabbath: Never say die (1978)

Ei voi mitään, joudun listaamaan kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni tälle listalle. Sabbathilta olisi ollut toinenkin käypä levy (Sabotage), mutta otetaan yhtyeen tuotannon luotaantyöntävin kansi tällä kertaa. Jälleen kerran valokuvakansi, jonka sanomaa on pakko jäädä ihmettelemään. Ehkä julkaisuajankohtana tässä oli jotain näkökulmaa, mutta tänä päivänä katsottaessa kansi on kyllä vanhentunut enkä millään löydä teemaa nimen ja kuvituksen väliltä. Musiikillisesti maailman kahdeksan parasta levyä on Black Sabbathin kahdeksan ekaa, joihin tämäkin siten lukeutuu, joten siltä osin levyn olemassaolo hyllyssäni on perusteltua. Levyn päättävä A Hard road on yksi kaikkien aikojen top10 Black Sabbath-kipaleista, joten sävelkynä ei yhtyeeltä todellakaan ollut tylsistynyt.

Disease Concept: Your destroyer (2013)

Okei, sludge-miehet asialla ja kannesta pitäen liikutaankin sellaisessa räässä ja epäpyhyydessä, että varmasti ne, joita asia ei koske, osaavat pysyä tästä erossa! Kansi tukee musiikillista antia ja asiaan perehtyneet tietävät mitä saavat. Valitettavasti taiteellinen ansio on ”piirsin yläasteella riivatun kuvan kuviksen tunnilla ja jouduin rehtorin puhutteluun”-tason esitys. Levyn avaa kappale nimeltä ”Life is shit” – ei lisättävää!

Exodus: Bonded by blood (1985)

Meinasi fanilasit olla päässä listatessani ja tämä ”kaameus” oli jäädä listauksesta pois. Levyhän on yksi kaikkien aikojen thrash metal-klassikoista, ja siten arvostelun yläpuolella. Mutta…nyt kun tätä oikein ajatuksella katsoo, niin onhan tämä aika hirvittävä tuotos. En oikein tiedä, hahmojen anatomiakin on pielessä. Jos jotain hyvää, niin toisen vauvan kasvojen kauhistunut ilme on onnistunut. Myöhemmässä painoksessa (1989) kansi sensuroitiin omituiseksi sutuksi, eli tilanne ei parantunut. Lisäksi olen aina ihmetellyt mistä himputin suttukirjaimista bändin logo koostuu?

Flotsam & Jetsam: Doomsday for the deceiver (1986)

Okei, yksi kaikkien aikojen paskimmista. Jos listaisin numerojärjestykseen, niin tämä olisi top3:ssa. Mistä näin huono taitelija on löytynyt? Kaksi surkeasti piirrettyä monsteria painii keskenään, onkohan yhtyeeltä kysytty mielipidettä lain? Todettakoon että en enää omista tätä levyä. Aikoinaan ostin sen tasan yhdestä syystä: levyllä soittaa bassoa Jason Newstedt-niminen kaveri, jonka seuraavan siirron varmasti kaikki tätä lukevat tietävät ja se oli myös syy, joka herätti kiinnostuksen tätä levyä kohtaan. Musiikillisesti peruskasarithrashia ja jos Jason olisi yhtyeessä jatkanut, olisi se saattanut nousta seuraavalle tasolle. Yhtyeen kakkoslevy No place for disgrace näyttää että yhtyeellä olisi potentiaalia ollut. Todettakoon että Jasonin kappaleita on kyseisellä levyllä.

Grief: Torso (1998)

Joissain tapauksissa kannen rujous on tarkoitushakuista ja tietoinen valinta ja jossain määrin genreen sidonnainen. Nyt ollaan em. teemojen parissa. Sludgeksi tätä kutsutaan ja tällä kertaa musiikillinen anti ja kansikuva kuvaavat hyvin toisiaan. Musiikki ei ole kaunista eikä kaupallista, joten ei tarvitse kannenkaan olla. Joten kyse ei ole samanlaisesta ”sattumasta” kuin esim. tuo Flotsam & Jetsamin kansi. Todettakoon että tämä yhtye välttää hyvää makua yleisesti kaikessa kansitaiteessaan.

Iron Man: The Passage (1994)

Jälleen kerran epäonnistunut valokuvakansi, jolle en löydä älyllistä selitystä. Ehkä vielä heikompi esitys kuin tuo Yngwien levy hieman jäljempänä. Yhtyeen kitaristi epätarkassa kuvassa livenä. Mitäs tällä sutulla halutaan viestittää? Harmi, koska kannen perusteella en tätä ostaisi, mutta yhtye itsessään on legendaarista Maryland doom metal porukkaa ja tämä levy yhtyeen korkeatasoisin levy. ”Good clean Maryland doom you can trust!”

Jimsonweed: Ghosts of Kopli (2016)

Okei, pistetääns yhtyeen keulakuvan pärstä kanteen ja kieli pihalle. Ei jatkoon! Ei muuten ole musiikillisestikaan kummoinen saavutus ja jossain vaiheessa siirtynee minulta eteenpäin. Harmi, koska yhtyeen täysipitkä Invisible plan (1996) on yksi hienoimmista saavutuksista suomalaisen raskaamman rockin kentässä. Tätä ei muuten ole julkaistu kuin LP-levynä.

Judas Priest: Defenders of the faith (1984)

Sarjassa monsteri levyn kannessa, jossa ei ole mitään tolkkua. Tietystä taiteellisesta näkökulmasta kuvan monsterissa on tyyliä, mutta ei välttämättä sovi älppärin kanteen. Yksi hienoimmista Priest-levyistä musiikillisesti ja joku voisi tulkita tämän levyn nopeutta esiasteena tulevalle speed metal (ehkä jopa thrash metal) ilmiölle. Yhtyeen katalogista tälle listalle olisi kuulunut tulla ”Turbo”, mutta koska levyä ei hyllyssäni ole, laitan tämän sen sijaan. Levyn kakkosraita Jawbreaker EI kerro kivikovasta makeisesta saati väkivaltaisesta käyttäytymisestä, vaan erektiosta, joka on niin kova että suihin otettaessa se murtaa leuan. Hieno kappale!

Yngwie J. Malmsteen´s Rising Force: Marching Out (1985)

Oli melko varmaa että tätä aihetta kun alan käsittelemään, niin tämän miehen tuotos tältä listalta löytyy. Kysymys olikin että mikä. En ole mikään ”taiteilijan naama levynkannessa”-fani ja valokuvakannesta ei välttämättä löydy samanlaista detaljitason irrottelua kuin kuvitetuista kansista. Tähän kanteen on lätkäisty ilman mitään suurempaan itsekritiikkiä taitelija kurittamassa keppiään kummallisessa asennossa ja kaiken lisäksi viel suht epätarkassa otteessa. Oliko kannen suunnittelussa kyse ajankohdan trendistä vai kritiikin puutteesta, mene ja tiedä. Onko tämä sitten ruma vai muuten epäonnistunut kansi, mutta listaan sen silti. ”Ynkän” -1980-luvun soolotuotanto sen sijaan on instrumentaali/kitaratilu/hard rockin riemujuhlaa ja tämä levy sisältää Ynkän viruoositaidetta koko rahalla. Kyllä Ynkkä on ehdottomasti tämän taiteenlajin yksi suurimmista! Myönnettäköön lisäksi että Ynkällä on tuotannossa ainakin yksi todella hieno kansi: Trilogy. Mutta se onkin maalattu kansi joka jatkaa fantasia-aiheista teemaansa tyylikkäästi takakanteen. Himputti, se levy olisi pitänyt julkaista gatefoldina (=avattavat kannet).

Melvins: 8 songs (1986/1991)

Tässä ei ole edes taidettu yrittää. Siksi siis mukana. Lätkäisty huono kuva yhtyeestä ja biisin nimet kanteen ja valmista! Levy on uusintajulkaisu yhtyeen ensimmäisestä 7” sinkusta parilla lisäbiisillä täydennettynä. Jotkut yhdistävät tämän yhtyeen grunge-liikkeeseen, ehkä sen takia että Kurt Cobain toimi yhtyeen roudarina ennen oman yhtyeen perustamista.

Mentors: Up the dose (1986)

Noh niin…Hyvän maun vastaiset taistelijat, Räsäsen Päivin houseyhtye, Mentors onkin yllättäen päässyt tälle listalle. Nyt käydään jo sitä keskustelua että missä menee ruman ja hyvän maun raja tässä taiteenlajissa. Aiemmin totesin että Grief välttää hyvää makua kansitaiteessaan, totta sekin, mutta tämä yhtye vasta siinä tehtävässä onnistuukin! Lienee tarpeetonta sanoa että tämän yhtyeen ”taiteen” parissa puhutaan tarkoitushakuisuudesta. Kaikesta ulkomusiikillisesta asiattomuudesta huolimatta täytyy todeta että yhtyeellä on musiikillisia ansioita…noh, jos ei haluta lyriikkapuolta analysoida, niin muutoin ihan toimivaa sävelteosta.

Ps. Kannessa oleva ”emäntä” on aikuisviihdetaiteilija Candye Kane, joka 1990-luvulta alkaen kuolemaansa (2016) asti levytti jazz/blues levyjä. EN ole tutustunut hänen taiteeseensa…

Metallica: St. Anger (2000)

Siinä vaiheessa on tienattu liikaa miljoonia, jos kaikenlainen tolkku häviää taiteesta. Sen lisäksi että levyn sisältö on silkkaa **skaa, niin eipä kannen osaltakaan voida juhlia. Ja tekijänä sama nimimies, joka on vastannut yhtyeen kuvastosta useassa muussa yhteydessä. Ei näin!

Mountain Throne: Serpent´s Heathland (2010)

Anteeksi, mutta kenen lapsi tämän piirsi?

Motörhead: Overnight sensation (1996)

Onnittelut lienevät paikallaan! Se ainoa Motörheadin kansi, jossa ei ole Snaggletoothia, niin kelpaa kuin kelpaakin esim. tämmöiselle listalle. Sillä kelpaisi myös pyyhkiä **rseensä! Ja Lemmyltäkin ajettu viikset pois; tällä ei voi olla kuin kaupallista tarkoitusperää. Kolme rumaa Teroa kannessa, yksi kessuttelee tupakkaa ja kaksi möllöttää muutoin kuin eivät uskoisi olevansa mukana tällaisessa **skassa. Epäonnistunut valokuvakansi ja erityisen moitittavan tästä tekee juuri se, että kyseessä on Motörhead ja ilman Snagglea. Entäs sitten se musiikki? Ajalleen tyypillistä Motörheadia eli bulkki-Motörheadia, eikä jää historiankirjoihin millään tasolla kummoisena levynä.

Ozzy Osbourne: Diary of a madman (1981)

Ozzy maskeerattuna sekopääksi…ei kai se maskeerausta tarvi? Ei huonoimmista valokuvakansista, itseasiassa kannen tarina on ihan osuva, olisiko sittenkin pitänyt listata seuraava levy, Bark at the moon?

Pantera: Reinventing the steel (2000)

Sarjassamme epäonnistuneita lavastettuja valokuvakansia. Siis mitä HÄ! Näillä miljonääreillä luulisi olleen varaa ja tahtotilaa panostaa kanteen, niin lopputuloksena oli tämä. Oikeastiko tässä oli parasta mitä oli tarjolla?! Tätä ei voida laittaa senkään piikkiin että oltiin trenditietoisia trendintappajia (ks. tätä edeltänyt levy) ja että voitiin tehdä epäkaupallinen levynkansi koska voitiin. Kannessa olevan shortsijampan uran kohokohta lienee tässä. Levyn nimi lienee peruja siitä tosiasiasta että Pantera tosiaan ”loi” metalligenren uusiksi ja uuden musiikkityylin Vulgar display of power-levyllä. Aikoinaan puhuttiin asennemetallista, sittemmin on kait keksitty jokin uusi ilmaisu. Siinä mielessä levyn nimi on epäonnistunut, että turha sitä enää vuosikymmenen päästä markkinoida metallin uudistamisena. Tällä levyllä ei sellaista musiikillista otetta ole, että jotain uutta tarjottaisiin. Tämä oli Panteran Anselmo-kauden heikoin esitys ja itse painin vähän väliä sen kanssa, että laitanko myyntiin. Ja luonnollisena jatkumona tälle yhtye hajosikin, reinventatkaa sitä!

Riot: Narita (1979)

Okei, mitä tässä tapahtuu??? Norppanaamainen sumopainija ison kirveen kanssa siis HÄ! Miksi tämä levy on hyllyssäni, sisältökin perus amerikkalaista aikansa hard rockia? Yhden biisin takia; A-puolen päättävä nimikkokappale on todella hieno ja hyväntuulinen instrumentaali jota voidaan pitää napakymppinä. Kansi kuitenkin on aivan hirveä ja tämän listauksen top5-osastoa!

Saint Vitus: Hallows victim (1985)

Onko tässä sitten yritetty imitoida Queen II-levyn kantta, niin siinä missä Queen onnistui, epäonnistui Vituksen pojat pahasti. Ei tämä varsinaisesti ruma ole, mutta surkeasti vain toteutettu. Epätarkka kuva ja epäonnistunut rajaus. Musiikki taas on täyttä asiaa: pioneerityötä doom metallin saralla.

Screaming Trees: Even if and especially when (1987)

Aaargh…aina inhoamaani valokuva bändistä levynkantena-sarjaa. No mikä tässä on pielessä, yhtyehän on yksi suosikeistani. No ensinnäkään en ymmärrä mitä kuvassa tapahtuu ja miten se liittyy levyn musiikkiin. Mitä kannella on haluttu viestittää? Kuvaussessiossa lienee otettu ”muutama” otos, niin miten on tähän päädytty? Liikuttaneen minulle hämärällä osa-alueella, joten tyydytään vain listaamaan tämä tänne ja toteamuksella että onhan **ska kansi!

Skogen Brinner: 1st (2013)

Aaaarggh!!! En olisi kuunaan ostanut tätä levyä ja nimenomaan kannen takia, mutta olin jostain lukenut yhtyeen soittavan -70-luvun henkistä stonerjunttaa ja siksi olin toiveikas sisällön suhteen ja otin riskin. Noh, musiikillisesti kuvaus ehkä osui oikeaan, mutta oli sitten kait liian löysää minulle. Mut haukutaans toi kansi kuitenkin. Kyseessä on gatefold eli avattava kansi, jossa kuva on pystysuunnassa eli etukansi ei vielä kerro kaikkea. Mutta valitettavaa on, että asia itseasiassa pahenee kun kannen avaa. Koska silloin avautuu se tosiasia että joku idiootti jammaillee (pahimmassa skenariossa tämän yhtyeen) musiikin tahtiin ja se on kaikista maailman valokuvista päätetty sitten laittaa kanteen. Mitä helvettiä nyt taas! No joo, kuva on laadusta päätellen mahdollisesti 1970-luvulta, lieneekö perhealbumista, mutta sitä en silti ymmärrä mitä himputtia se tekee levyn kannessa?

Slough Feg: Animal spirits (2010)

Silloin kun artisti pitää kiinni kaikesta taiteellista vapaudestaan, pitäisi sitä arvostaa. Mike Scalzi, joka on tämän yhtyeen kantava voima, on tosiaan pitänyt taiteensa otteessaan. Eli musiikin lisäksi hänellä on ollut tarve tuottaa myös kansitaide. Ja kuvassa näettekin lopputuloksen. Saatte myös itse päättää kuuluuko esitys tälle listalle. Kannessa on vapaalla kädellä piirretty jonkinlainen uskonmies; onko kyse taiteesta ja siten kritiikin ulkopuolella, vai onko kyse tosiasiallisesti vajaasta kuvataiteellisesta osaamisesta? Jälleen kerran selkeästi mielipideasia. Musiikki on tyylikästä tämän ajankohdan US metallia, jota ei sen kummemmin tarvitse alaluokitella. Discogs käyttää termiä folk metal, oma näkemykseni ko. genrestä kyllä poikkeaa tuosta. Knoppitietona tuotakoon ilmi että Scalzin päivätyö on filosofian professorina Kalifornialaisessa yliopistossa.

Sodom: Sodom (2006)

Otetaan yhtenä huonona esimerkkinä tämä, mitä tulee digitaaliseen kuvitukseen. Näitä vastaavia on genre täynnä, mutta onneksi omassa hyllyssäni ei näitä montaa ole. En oikein saa irti mitä tällä on haluttu sanoa. Kyseessä on yhtyeen nimikkolevy, mielikuvituksenko puutetta ja olisiko yhtyeen musiikillinen historia huomioiden voinut olla hieman kunnianhimoisempi? LP:n kansikoko on hyvin onnistuttu hyödyntämään, nimittäin CD:n kansipaperissa tästä ei oikein hyödy kukaan. Musiikillisesti Sodom on päivittänyt materiaalinsa tähän päivään, joten kyse on perus 2000-luvun thrash metallista. Itse asiassa nyt kun levyn kuuntelin läpi, jouduin toteamaan että poistoon menee…

Stone: No anaesthesia! (1989)

Pistetääns tunteet nyt sivuun ja ajatellaan täysijärkisesti asiaa…on onnistuneita kuvasommitelmia ja sitten epäonnistuneita hyvästä ajatuksesta huolimatta. Nyt ollaan viimeksimainitun parissa. Ajatus levyn nimestä ”ei puudutusta” ja hammaslääkäristä on hauska. Mutta, miten asia tuodaan kuluttajalle ilmi, onkin se taiteenlaji. Tässä tapauksessa toteutus valitettavasti on aivan kaamean surkea. Toki ymmärrän että minimibudjetilla on liikuttu, kun bändin jäsenet ovat poseeraamassa. Ovatko saaneet tulla kuvaamaan sukulaisen tai vastaavan työpaikalle ruokatunnin ajaksi ja siten pitänyt olla ripeitä ja selvitä muutamalla otoksella. Lisäksi ”hammaslääkärillä” on työvälineenään akkuporakone kädessään, kas kun ei ruuvipenkki päässään… Musiikki lienee jokaiselle itseään kunnioittavalle alan harrastajalle tuttua, joten ei siitä sen enempää, nyt ollaan kansitaiteen parissa.

Venom: …tear your soul apart MLP (1990)

Aah…taas mennään. Ties kuinka mones valokuvakansi tällä listalla ja tämä tuskin on edes kyseenalainen millään tasolla. Yhtyeen ”uusi” vokalisti naama täyteen suhrua ja putkenpätkää(?) ja levyn kanteen, eikö niin? Ja kuristaa ketjulla itse itseään…mikä tässä on pielessä? Positiivisena detaljina nostettakoon kahden rautakoukun repimän ”ihon” alta paljastuva pentagrammi, joka siis liittyy yhtyeen historiaan. Historiaan on näemmä jäänyt yhtyeen hieno logokin, joka tosin palautui pian takaisin käyttöön. Musiikillisesti hieno välityö uuden vokalistin kanssa.

The Wildhearts: Earth vs. The Wildhearts (1993)

Yksi kaikkien aikojen top10-levyistäni…siis musiikillisesti. Kansi puhuu puolestaan ja ymmärtänette miksi on mukana tässä teemassa. On onnistuneita valokuvasommitelmia…ja sitten näitä. Tuotakoon se ilmi, että tämä asetelma perustuu tarkoitushakuisuuteen kuten koko levyn nimikin, että siinä mielessä ei ole kyse vahingosta tai levy-yhtiön oudosta päätöksestä. Musiikki, kansi ja levyn nimi edustaa yhtyeen sen aikaista asennetta: haistakaa kaikki *****! Kansi edustaa tyylipuhtaasti määritelmää: ruma kansi!

Okei ja sit se TOP1:

Type O Negative: Origin of the feces (1992)

Noh näitte kannen: aika itsensä myyvä, eikö? Kuvassa näkyvä rööri on yhtyeen basisti-laulajan (RIP Peter vaan) ja tietenkin täysin tietoisesti tehty. Oma näkemykseni on se, että kysessä on yhtyeen terveiset kaikille niille, joiden takia keikkoja peruuntui erityisesti Euroopassa, kun ostava yleisö ei ymmärtänyt ihan yhtyeen debyyttilevyn sisältöä… Kyseinen ”livekään” ei ole live, vaan studiossa laadittu kooste yhtyeen ekasta levystä yleisöäänillä höystettynä. Tuo eka (Slow, deep and hard) oli tosiasiallisesti demo, joka lyötiin levylle ja Peter ei ollut täysin tyytyväinen siihen ja siksi teki ”uudet” versiot ekan levyn lauluista, muuttaen ne ”live” muotoon, jotta ostava yleisö saisi jotain uutta. Uutena oli myös Jimi Hendrix-cover muutettuna muotoon Hey Pete. Joku hermostui tästäkin kannesta! Musiikillisesti levy on korvakarkkia niille, jotka ymmärtävät äärivihaista hardcoremättöä. Tämä ei siis ole mitään goottirockia, johon yhtye on myöhemmissä yhteyksissä sotkettu. Myöhemmällä painoksella (1994) kansi olikin sensuroitu kokonaan ja mukaan oli ympätty Black Sabbath cover Paranoid, jota voidaan pitää tyylipuhtaana esimerkkinä hienosti toteutetusta coveroinnista! Näin niitä tehdään!

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Stephen Davis: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä

Kirja: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä
Kirjoittaja: Stephen Davis (suom. Mika Järvinen)
Kustantaja: Johnny Kniga 2005

Lukija: -Juha-

Itse artisti tuskin enempää esittelyä kaipaa. Led Zeppelinistä lienee kirjoitettu teos jos toinen, joten lukijan näkökulmasta lienee haastavaa löytää se definitiivisin. Noh, tämän lukeminen toivottavasti auttaa asiaa. Ilmeisesti ensimmäinen versio teoksesta on julkaistu jo 1985 eli aikana, jolloin LZ:n saaga oli jo hiipumassa. Vuonna 1997 kirjoittaja täydensi teostaan puuttuvien vuosien osalta, mahdollisesti yhtyeen samana vuonna julkaistavaa arkisto-livejulkaisun myyntiä ryydittääkseen. Tosiasiallisesti nuo puuttuvat 12 vuotta eivät juurikaan merkittävää lisää yhtyeen ”saagaan” tuo, lähinnä täydentää yhtyeen jäsenten tekemisiä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen.

Itselleni Led Zeppelin ei ole koskaan ollut merkittävässä roolissa, ja mielestäni yhtyeen ansiot ovatkin modernin rock-musiikin puolella kuin raskaamman rockin puolella. Olen enemmän ”Black Sabbath” -mies, kuin Led Zeppelin tai Deep Purple. Jossain vaiheessa hyllyssäni toki oli lähes kaikki Zeppelinin vinyylit, mutta nykyään en omista kuin SEN LP:n sekä Mothership 2CD:n.

Kirja alkaa Jimmy Pagen syntymästä ja etenee kronologisessa järjestyksessä esitellen yhtyeeseen liittyvien jäsenten elämäntarinan aina siihen asti kun jäsen liittyy bändiin. Alun perin yhtye kiersi nimellä New Yardbirds, kunnes vaihtoivat sen Lead Zeppelinin kautta Led Zeppeliniksi. Alustustyö on tehty huolellisesti. Kirjan alussa on todella hyvin käyty brittiläisen populäärimusiikin historia ja Zeppelinin jäsenten kytkeytyminen siihen. Myös erityisesti Jimmy Pagen kuvio ennen Zeppeliniä on tuotu hyvin esille. Kuinka moni tiesi, että Page oli jo tunnustettu muusikko ennen Zeppelinin läpilyöntiä? Myös kuviot, jossa on mukana Eric Clapton, Jeff Beck ja moni muu aikalainen, on hyvin kirjoitettu. Teoksesta saakin hyvän kuvan, miten koko -70-luvun megasuosioita on jo pohjustettu 1960-luvulla. Tosiasiallisesti Led Zeppelnkin on ”vain” maan ykköskitaristiksi nousseen Pagen uusi tuleminen. Noh, aloittihan Zeppelin nimellä New Yardbirds, kun Pagen edellinen suureen suosioon noussut bändi oli The Yardbirds.

Kirja kulkee kronlogisessa järjestyksessä ja hyvin kuvattuna. Yhtyeen merkitystä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti ei voi vähätellä. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kerrottu, miten yhtyeen menestys on rakentunut kiertue kiertueelta ja levytykseltä. Koko keskeisin elinkaari tulee esille ja myös tunnelma vuosikymmenen lopulla, kun yhtyettä pidetään kehäraakkina, on hyvin käsitelty. En ole muiden vastaavien aikalaisten (pl. Black Sabbath, mutta sekään ei kyllä ole ”vastaava”) historiikkeja lukenut, joten seuraavat sanat pohjautuvat tähän kirjaan. Yhtyeen hedonistinen rock-elämä tulee hyvin esille ja yhtye saattoi jopa olla ensimmäinen, jolla menee kuppi niin nurin menestyksestä, että ilmeisesti mitään rajoja ei ole. Parikymppisillä miehenaluilla menestys kihahtaa hattuun ja millään elostelulla ei liene rajaa; ollaan kuolemattomia. Sanotaan että Zeppelin loi rock-kliseet, ja sen homman he tekivätkin perusteellisesti. Yhtyeen sikailulla ei ollut vuosikymmenen alussa kaiketi mitään rajaa ja kirjoittaja tuo hyvin avoimesti sekoilun, huumeiden vedon, alkoholin huolettoman käytön, naisten hyväksikäytön ja hotellihuoneiden rikkomisen esiin. Taitaapi olla niin että määritelmä: sex, drugs & rock´n´roll on nimenomaan Led Zeppelinin lanseeraama. Erityisen ansiokasta on juuri se, että kirjoittaja kirjoittaa tästä teemasta suht avoimesti; lieneekö ajatuksella että rikokset ovat vanhentuneet. Esillä on mm. Pagen suhde 14-vuotiaaseen tyttöön ja sen salaaminen kaikin mahdollisin keinoin sekä rumpali Bonzon yritys raiskata lentoemäntä kesken lennon. Ja nämä vain jäävuoren huippuna.

Kirjassa tulee hyvin esille yhtyeen laajempi vaikutus musiikkimaailmaan. Esimerkiksi yhtye oli ensimmäinen, joka asetti kiertuepalkkioille omat ehdot sekä oli myös ensimmäinen yhtye, joka perusti oman levy-yhtiön ja julkaisi levyjään sen kautta. Viimeksi mainittu tietenkin aiheutti kärhämää ja vastakkainasettelua sen aikaisessa maailmankuvassa ja ymmärrettävästi. Suuret levy-yhtiöt halusivat pitää asemansa ja lypsävän lehmänsä. Sittemmin Swansong-yhtiö julkaisi useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Luettavuudeltaan teos on hyvn kirjoitettu ja käännetty. Teosta lukee sujuvasti ja tarinankuljetus on mielenkiintoista. Ainoa kompurointi lienee siinä, että kirjoittaja on halunnut korostaa Jimmy Pagen kiinnostusta ”mustaa magiaa” kohtaan ja vetelee jossain määrin omia johtopäätöksiä sen vaikuttavuudesta. Lienee tosiasia, että Page näihin asioihin jossain määrin tutustui ja seurasi ”esikuvansa” Aleister Crowleyn jalanjälkiä. Itseäni kuitenkin häiritsi aiheeseen liittyvät yhteenvedot yhtyeen lähipiirin tapahtumista, sillä se on aika vahvaa spekulaatiota. Eiköhän Bonhamin kuolema johtunut ihan vaan silkasta alkoholin väärinkäytöstä ja ennemmin tai myöhemmin jollekin yhtyeen jäsenistä olisi niin käynyt huomioiden kiertueilla valittu elämäntyyli. Tällä kertaa se oli Bonham, mutta olisi se saattanut myöhemmin olla joku muukin, myös Page.

Vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi, niin teos on viihdyttävä ja erinomainen esimerkki hyvin kirjoitetusta ja kootusta elämäkerrasta. Teoksen lopussa on hyvin kattava lähdeluettelo (viisi sivua kahdella palstalla) sekä discografia. Lisäksi suomentaja on täydentänyt ansiokkaasti puuttuvat vuodet 1997-2005 lähinnä todeten, mitä yhtyeen jäsenille tuona aikana on tapahtunut.

Suomentaja on muutoin tehnyt hyvää työtä, mutta muutamassa kohdassa jäi asiasisältö sen verran epätarkaksi, että ilmeisesti kääntäjäkään ei ole aivan asiaa ymmärtänyt. Näillä ei sinällään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, mutta hieman jäin välillä hämilleen, että mitähän kirjoittaja oikeasti on tahtonut sanoa.

Eli: jos luet Led Zeppelinistä yhden elämäkerran, olkoon se tämä. En tiedä mitä muut teokset voivat enää tuoda lisää tähän kokonaisuuteen. Tuntuu, että kaikki sanominen on sanottu ja rehellisyyden puutteestakaan ei voida syyttää. Ihmettelen, mahtaako joku löytää vielä sellaista törkyä, mitä ei tähän ole kirjoitettu ja kiinnostaako sekään enää ketään tämän jälkeen. Eiköhän viesti tule selväksi. Kirjassa ei ole kuin kolme huonoa mustavalkokuvaa yhtyeen jäsenistä ja näillä tiedoilla luulen, että kuvia kyllä löytyisi kaikilta vuosikymmeniltä/levytyksiltä, joten sitä pidän puutteena. Joten tuon ollessa ainoa selkeä puute, arvosanaksi annan 9.

Ps. SE levy on tietenkin yhtyeen neloslevy, jolla ei taida virallista nimeä olla.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Mark Lanegan: Sing backwards and weep

Kirja: Sing backwards and weep
Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen)
Kustantaja: Like Kustannus 2021

Lukija: -Juha-

Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.

Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!

Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.

Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan
oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!

Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani
yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.

No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.

Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.

Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain
hevonkuusesta.

Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).

En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.

Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa
käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.

Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Asko Alanen: Viikate – 25 mollivuotta

Kirja: Viikate – 25 mollivuotta
Kirjoittaja: Asko Alanen
Kustantaja: Like Kustannus 2022

Lukija: -Juha-

Ensi alkuun on todettava, että olen pitkän linjan Viikate-fani, itseasiassa olen ollut yhtyeen fani lähes alusta asti. Sain yhtyeen Vaiennut soitto MCD:n opiskelutoveriltani 1998 Lahdessa, kun eräässä musiikkiaiheisessa keskustelussa tuli ilmi suuri fanitukseni Lyijykomppania(RIP)-nimistä orkesteria kohtaan. Kouvola-lähtöisen kaverin tuttavapiirissä oli rumpali, jonka yhtye oli julkaissut em. bändin hengessä levyn, jota osasi suositella minulle. Siitä alkoi itselleni 25-vuotinen fanitus, joka jatkuu edelleen; hallussani on koko V-katalogi niin vinyyli kuin CD-formaatissa. Vaatekaapissani on aivan ensimmäinen Viikate T-paita, jonka painosmäärä muistaakseni oli 20 kpl. Ensimmäiset Viikate-tuotteet ostin suoraan Kaarlelta ajalta, jolloin miehen  kotiosoite oli samalla kadulla kuin legendaarisella Torvi-ravintolalla.

Asko Alanen on alallaan tunnettu ja arvostettu toimija. Heti ensi alkuun Alanen myöntää olevansa itsekin yhtyeen fani pitkältä ajalta eli fani kirjoittaa fanittamastaan kohteesta; varautukaa puolueettomaan ja kriittiseen tarkasteluun…

Kirja on tehty haastattelutyyppisesti, jossa kirjoittaja ja yhtyeen jäsenet ovat käyneet historiaa läpi keskenäisissä sessioissa. Varsin suppeasti on lainattu myös joitain aiempia haastatteluja. Kirjassa ei ole lähdeluetteloa, joka viittaisi muuhun hyödynnettyyn kirjallisuuteen, vaikka Alanen on toiminut mm. Soundissa journalistina. Vanhoista haastatteluista olisi saanut aikalaista lisätietoa, joten nyt kun on edetty muistinvaraisesti, on jotain tärkeitä seikkoja saattanut jäädä unholaan. Tietyllä tapaa koko teosta voidaan pitää ylipitkänä haastatteluna, johon on lisätty väliin erilaisia tarkentavia tapahtumaketjuja. Toisaalta, haastattelutyyppisessä ratkaisussa myös yhtyeen jäsenet voivat muistaa/kertoa mitä haluavat.

Kirjan pituus/lyhyys on hieman päälle 200 sivua ja olisi vieläkin lyhyempi, jos tyhjäkäynti ja jonninjoutavat täytelauseet jätettäisiin pois. Lisäksi teoksen väliin on sisällytetty aiemmin jo Soundissa julkaistu Kaarlen kirjoittama kiertuepäiväkirja (2005), joka istuu huonosti kokonaisuuteen ja vie 22 sivua. Harmi, tuntuu kuin bändistä ei olisi saatu juurikaan mitään irti. Kiteytetysti voisi kirjan kirjoittaa seuraavasti: yhtye julkaisi levyn ja kiersi sen tiimoilta. Sen jälkeen tehtiin uusi levy. Sitten on listattu biisit kuvailuineen ja levyn singlejulkaisut toteavaan tyyliin. Kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa niin henkilöiden kuin tapahtumien osalta; ilmeisesti tämä yhtye on onnistunut levyttäämään ja kiertämään ilman sen kummempia sattumuksia. Lisäksi häiritsee kirjoittajan täydellinen kritiikittömyys kohdettaan kohtaan; koko katalogin omistavana tiedän, että joukossa on huteja.

Kaikista pahin epäkohta, joka suorastaan häiritsee lukemista, on kuitenkin se seikka, että Alanen on yrittänyt kirjoittaa tekstiään Viikate-henkisesti. Kaarle on hieno sanoittaja ja miehen lyyrinen ulosanti on taitavaa. Edelleen käytän lähes viikottaisesti tilanteisiin sopivia Viikatteen lauluista lainaamiani säkeenpätkiä. Valitettavasti Alanen EI ole Kaarle ja metsään mennään ja pahasti. On todella vaivaannuttavaa lukea epäonnistuneita Viikate-henkisiä läppiä, tekstityyli ei välttämättä edes sovi tämäntapaiseen kaunokirjallisuuteen.

Pisteet annan seuraavasti:

1 piste aiheesta. Viikate on teoksensa ansainnut ja toivottavasti levyttää vielä seuraavat 25 vuotta , jotta saadaan uusi teos ja sillä kertaa kunnolla kirjoitettuna.

1 piste kattavasta discografiasta sekä keikkalistauksesta (tosin nämä vievät teoksesta pelkästään sivut 219-273!!!)

1 piste sisällöstä, yhtyeen kehityskulku ja vaiheet on kirjattu ylös ja on tekstissä itsellekin uusia asioita, joten jos kirjoitustyyli ja kritiikitön lähestymistapa ei häiritse, niin kyllähän tämän lukee.

1 piste: Viikate on edelleen relevantti yhtye; tsekatkaa uusin levy Askel. (Levyn tai tämän kirjan voi tilata Viikatteen kyläkaupasta)

Oma ärsyyntymiskynnys ylittyi useasti tätä lukiessani ja yllä olevan matemaattisen yhtälön osaatte laskea, joten: 4/10.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram