parhaat – Vaahteran varjon alla

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP15 – katsannossa 15 parasta elokuvaa 1980-luvulta

Tässä jutussa Juha listaa TOP15 parasta elokuvaa 1980-luvulta.

Jotain muuta vaihteeksi; tässä ei arvioidakaan yhtä tiettyä kohdetta, vaan teenpä katsauksen 1980-luvun elokuvien parhaimmistoon. Ehkäpä jatkan muillakin vuosikymmenillä, fiiliksistä riippuen. Tästä listasta et E.T:tä tai vastaavia löydä, vaan jos joukossa on Oscarin voittaneita elokuvia, niin se on puhdas sattuma.

Koska kyse on 1980-luvusta, jolloin tuli voimaan ns. aikuissensuurilaki (1987), sivuan käsittelyssä leffoihin liittyviä sensuuritietoja. Tänään sensuuri on muisto vain, mutta tuolloin kun yritti leffoja nähdä täysimittaisina, niitä joutui metsästämään ympäri maailman. Suomi palasi takaisin sivistysvaltioksi 2001, jolloin laki kumottiin… no jaa sivistys onkin suhteellista kun seuraa tämän päivän politikontia…

Tämän piti olla TOP10-listaus, mutta tämän karsitummaksi tätä ei saa. 1980-luvulla vaan tehtiin niin paljon laadukaita elokuvia. Silti jäi monta vähintään neljän tähden leffaa listauksen ulkopuolellekin, mutta lähdetään siitä että tässä on 1980-luvun kerma, mitä tulee elokuvaviihteeseen.

Joten tässä 15 parasta:

15. Spaceballs – Avaruusboltsit (1987)

Toinen listalle päätyneistä komedioista. Yksi hauskimmista parodioista. Tässä saa kyytiä mm. Star warsit kuin myös Alien ja muut scifi-pätkät. Aina ei tarvitse asioita ottaa niin vakavasti… Myös Mel Brooksin paras elokuva.

14. Henry Lee Lucas – Sarjamurhaaja (1986)

Tämän leffan mukaan ottaminen tähän listaan oli ehkä kyseenalaisin. Leffa voisi olla samanaikaisesti sekä häiriintynyt dokumentti että kauhuelokuva. Eikä välttämättä ole silti kumpaakaan. Joka tapauksessa leffa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja on tietyllä tasolla ehkä lähimpänä niitä taide-elokuvia, mitä elokuvaeliitti pitää klassikkoina. Noh, tällä listauksella voidaan todeta että omassa luokituksessani elokuva on klassikko. Elokuva kertoo kuvitteellisesta sarjamurhaajasta ja hänen päivittäisistä edesottamuksista. Elokuvan anti on todella brutaalia; pääosan henkilölle ihmisen tappaminen on yhtä arkinen asia kuin kaupassakäynti. Ja itseasiassa päähenkilö soveltaakin molempia samanaikaisesti eli mikäs siinä on kaupassakäynnin yhteydessä vaikka tappaa kaikki muut paikallaolijat(?). ”Hain maidon…ja tapoin muut kaupassaolijat.” Häiriintyneintä on kuitenkin se, että kun Henry suorittaa tapon, niin katsomossakin tekee mieli nousta ylös taputtamaan, niin herkästi hahmon tekemisen riemu välittyy katsojaan. Tältä leffalta vei useamman vuoden ennen kuin tuli Suomessa levitykseen; sensuuri-vasemmiston kukkahattutätien suosikkielokuva siis! Ja elokuvan K18-teatteriversiotakin oli leikattu 3 minuuttia!? Leikkaamattoman DVD-version kannessa lukee 4,5 minuuttia pidempi eli tuosta voi päätellä paljonko teatteriversiota silputtiin vielä VHS-levitykseen (kirosana!). Tämmöisiä leffoja ei enää tehdä!

13. Mies ja alaston ase (1988)

1980-luvun hauskin elokuva. Naurattaa edelleen, vaikka leffan on nähnyt lähemmäs 10 kertaa. Tämän leffan perintöä saamme tänä päivänä katsoa mm. Sascha Baron Cohenin taidonnäytteissä – asteen räävittömämmin toki. Elokuva poiki kaksi jatko-osaakin, jotka eivät paljoa kalpene tämän rinnalla, onneksi ovat eri vuosikymmeneltä, niin ei tarvitse valita järjestystä.

12. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Kaikkien aikojen seikkailuleffa joka poiki satsin jatko-osiakin, joista yhtä olen täälläkin käsitellyt. Elokuvan myötä syntyi yksi legendaarisimmista leffahahmoista ja nosti Harrison Fordin elokuvatähteyteen. Itse elokuva on alusta loppuun viihdyttävä seikkailu, jossa seikkaillaan maailman eri kolkissa liiton arkin tai siihen liittyvien vihjeiden perässä ja jahdissa on tietenkin mukana ketkäs muutkaan kuin natsit. Viihdyttävä elokuva, jota aika ei ole syönyt yhtään. 1980-luvulla tehtiin kaksi jatko-osaa, joista nekin sietäisivät päästä tälle listalle, mutta todettakoon että jos tästä tykkää, niin nekin ovat kelpo viihdettä.

11. Predator – Saalistaja (1987)

Jos viidakkoon haluat mennä nyt…niin ota sinko mukaan. Huikea scifi-klassikko. Jälleen kerran pohjalla on hieno käsikirjoitus, joka pitää jännitteen loppuun asti. Elokuva alkaa perinteisenä 1980-luvun viidakkosota-leffana, mutta kun sodat on sodittu, niin elokuva vasta alkaakin. Mystinen, avaruudesta saapunut, saalistaja alkaa käymään sissisotaa Iso-Arskan johtamaa commandojoukkoa vastaan, jahdaten… korjaan… saalistaen miehiä yksi kerrallaan. Katsojalle annetaan vain tipoittain otteita saalistajasta ja vasta lopputaistelussa paljastetaan otuksen todellinen luonne: ”One ugly motherfucker”, sanoisi Arskakin. Elokuvan saalistajasta tuli instituutio. Poiki usean jatko-osan sekä muita elokuvia mm. Aliens vs. Predator, mutta niitä ei pidä sotkea sen enempää tähän laatu-elokuvaan. Tästä leffasta on sellainen muistikuva, että ihan ensimmäinen jakeluun tullut videoversio olisi ollut ”lähes” leikkaamaton (-33 sek.), mutta 1987 videolain myötä leffa vedettiin pois heti levityksestä ja seuraava versio olikin sitten saksittu 5 minuuttia, lempo soikoon!

10. The Punisher – Rankaisija (1989)

Ehkä onnistunein sarjakuvafilmatisointi, erään toisen ohella, joka yllättäen myös löytyy tältä listalta hieman alempaa. Elokuvan videoversio oli myös aikoinaan jonkinsortin videosensuurin taidonnäyte. Elokuvasta leikattiin peräti 11 minuuttia, mikä on aika hyvin 89 minuuttisesta elokuvasta. Itse elokuva on järisyttävää toimintaa alusta asti, jossain määrin myös hyvin väkivaltaista sellaista, mutta toisaalta huomioiden elokuvan hahmoon liittyvän paradoksalisuuden, siten perusteltua. Äärimmilleen viety kostaminen tuo elokuvaan sen tietyn pilkkeen, joka poistaa liian vakavasti suhtautumisen mahdollisuuden. Elokuvassa päähahmo, Frank Castle, kostaa kokemansa vääryydet kaikille rikollisille, joka tekee elokuvasta vielä herkullisemman. Ei keskitytä pelkkään yksittäiseen veriseen kostoon (mm. Mad Max), vaan koston jälkeen jatketaan hyväksi todettua konseptia ja elokuva alkaakin maininnalla että peräti 125 gangsteria on saanut surmansa salaperäisissä olosuhteissa. Eli elokuva alkaa ikään kuin Rankaisijan (sarjakuvahahmo on suomennettu Tuomariksi) savotan keskivaiheilta. En suosittele elokuvaa liian vakavasti ottaville kuten en myöskään:

9. Bad taste (1987)

Yksi kaikkien aikojen hauskimmista (ja verisimmistä) elokuvista. Tämähän siis on splatterkomedia, joten genre-elokuva siis eli ei vellihousuille, eikä Oscar-fanaatikoille. Tämmöisiä tehdään todellisesta rakkaudesta elokuvaan. Elokuvanteon riemukkuus ja intohimo tekemiseen suorastaan paistaa elokuvasta, eikä jossain määrin kömpelö esitystapa edes häiritse katsomista, kun elokuvan täydellisen absurdit kohtaukset seuraavat toinen toistaan. Suomessa elokuva saatiin levitykseen vasta 1991, mahdollisesti levännyt tuon ajan sensuuriviranomaisen pöydällä että mitäs tälle voisi tehdä. Tästä kun ei leikkaamisen jälkeen jäisi käteen mitään, joten vaihtoehtoina joko täysi sensuuri tai julkaisu sellaisenaan. Lienee suomalaisen elokuvahistorian yksi merkittävimmistä teoista kun tämä julkaistiin kokonaan sensuroimatta videolle (nousen ylös taputtamaan!)! Tarinassa avaruudesta tullut hampurilaisketju on hakemassa maasta raaka-aineita hampurilaisiinsa ja tyhjentänyt kokonaisen kylän sen asukkaista raaka-aineiksi ja pakannut ne laatikkoihin. No heidän epäonnekseen neljän todellisen torvelon (valtion muukalaisten torjuntayksikkö) porukka löytää heidät ja sitten alkaakin lahtaamiskarkelo, jossa ei sinällään ole kummempaa järkeä, mutta elokuvan tekijöiden rakkaus lajia kohtaan tuo ruudulle mitä mainioimpia ja luovimpia lahtaamiskeinoja. Jälleen kerran homma menee niin överiksi, että on vaikea uskoa että kukaan tätä edes pystyisi vakavasti ottamaan. Niin… ja elokuvan nimihän itsessään jo varoittaa mistä on kyse, olisitte uskoneet! Niin, ja tämän leffan ohjasi sama kaveri, joka 2000-luvulla tuli tunnetuksi Taru sormusten herrasta-trilogista, peukut pystyyn!

8. Commando (1985)

Elokuvaklassikko, joka ei ota itseään tosissaan. Iso-Arska ei paljoa puhu, mutta lähes jokainen vuorosana on klassikko-onelineri. Elokuva onkin hieno parodia aiheesta ja on vaikea edes kuvitella että tätä voisi ottaa joku tosissaan. Elokuvan alkukohtaus jo paljastaa missä mennään: kaveri vie roskapussit ulos kun kuulee roska-auton tulevan. Pyytää kuskia odottamaan ja sanoo: “I was afraid you’d miss me.“ ja sitten roskakuskit kaivavat konepistoolit esiin ja sanovat: “Don’t worry…we won’t”. Ja sitten rei´ittävät tyypin. Ja sen jälkeen lähes kaikki dialogi on samaa luokkaa. Ja silti: elokuvasensuurit leikkasivat tästäkin mielivaltaisia pätkiä; K18-versiosta puuttui muutama sekunti ja K16 versiota saksittiinkin jo 0.49 min. Tosiasiallisesti elokuvassa ei edes kovin graafista väkivaltaa ole. Kieliposkessa tehtyjen elokuvien klassikko ja aiemmin listattu Punisherkin on vakavasti otettavaa aikuisten draamaa tämän rinnalla!

7. Batman (1989)

Kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi ja siten myös Batman-leffa. Tim Burtonin visuaalinen näkemys Gotham Citystä on uskomaton. Hienoa seikkailua ja fantasiaa ja kuitenkin tunnistettavat hahmot. Tekijät hyödynsivät Batmanin historiaa hyvin ja Jack Nicholson Jokerina on aivan hulvaton! Jos kaipaan viihdyttävää elokuvaa, joka etenee jouhevasti, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Hienoa visuaalisuutta ja tarinan kuljettamista. Elokuvaa seurasi Batman-Paluu, jota voidaan tarkastella 1990-luvun parhaimpien joukossa.

6. Robocop (1987)

Elokuvasensuurin taidonnäyte: alkuperäisestä versiosta kokonaisleikkaus 10.48 min.!!! Jo pelkästään K18-teatteriversiota leikattiin lähes 5 minuuttia ja videolevitykseen leffaa piti pätkiä vielä 6 minuuttia lisää, jotta aikuisetkin voisivat sen katsoa traumatisoitumatta. Suorastaan harmittaa, että menivät ja poistivat tämän ansiokkaan aikuissensuurilain. Kuka aikuisia nyt suojelee pahoilta elokuvavaikutteilta?

Mutta asiaan. Itse elokuva on lähitulevaisuuteen sijoittuva visio tulevaisuuden poliisista, joka ei lakkoile, väsy, saatikka loukkaannu. Ja lisäksi putsaa kadut saastasta. Elokuvan tarinassa henkihieveriin ammuttu poliisi muutetaan robottipoliisiksi ja kaiken lahtaamisen ohella jossain välissä pohditaan myös koneen inhimillisyyttä ja ihmisyysarvoja. Mutta roiskeet ensin! Itse tarinan lisäksi elokuvaan on piilotettu hienovaraista yhteiskuntakritiikkiäkin, mitä varsinkin tänä päivänä voi analysoida sen osuvuutta. Paul Verhoevenin Hollywood-avaus ja tämän jälkeenhän hän ohjasikin yhden 1990-luvun hienoimmista elokuvista (Total recall). Nyttemmin tämän saa DVD:llä leikkaamattomana ja lisäksi sellaisena versiona, minkä tekijät itsesensuroivat ennen jakeluun laittamista. Eli kaksi ampumiskohtausta, joissa veri pärskähtelee ja kunnolla (nousen taputtaamaan taas ylös!)!

5. Asfalttisoturi (1981)

Mad Max on yksi brutaleimmista ja nihilistisimmistä kostoelokuvista, mitä löytyy ja siten leffa sijoittuukin 1970-luvun TOP10-listallani hyvin ylhäälle. Mutta nyt käsissä on leffan…irrallinen jatko-osa. Elokuvan alkuperäinen nimi on The Road warrior, lisäys Mad Max 2 lienee markkinointiin liittyvä tarve. Armoton on ydinsodan jälkeinen tulevaisuus; autioituneessa maassa joudut taistelemaan hengestäsi joka käänteessä ja bensatilkka on arvokkaampaa kuin oma henkiriepu. Aivan huikea ydinsodan jälkeinen kuvaus ja pääosassa oleva Max aikansa antisankari. Maxin roolin ansiosta Mel Gibson saikin jalansijan Hollywoodissa ja kaikki tuntenemme miehen saavutukset. Itse pidän Maxin roolia hänen parhaanaan; eläytyminen rooliin on aitoa ja erityisesti ykkösosan nihilistisenä kostajana on kylmäävä suoritus. Paljoa heikommaksi ei tässä jäädä ja Asfalttisoturi ehkä kuitenkin on sarjan paras jakso. Myös sarjan kolmososa on katsomisen arvoinen.

Tätä elokuvaa saamme syyttää kokonaisesta genrestä ja lukuisista Ö-luokan italo-post apocalypse-toimintafilkoista. Siis niistä tosipaskoista, joita 1980-luvulla sikisi jos jonninmoista kuonaa. Niihin törmäsi varsinkin VHS-kaudella, mutta onneksi se tauhka on tajuttu jättää julkaisematta DVD:nä… ainakin suomeksi.

4. Aliens – Paluu (1986)

Avaruudessa on paikka, jonne ei pidä mennä yksin…ja sinnekin sinko mukaan, jos on pakko mennä. Elokuva ei edusta samaa kauhu/jännitys-genreä kuin Kahdeksas matkustaja, vaan nyt liikutaan scifi/toiminta/sota-akselilla. Näistähän voisi vetää yhteenvetoja yhteiskunnallisiin asioihinkin, mutta sen saavat tehdä elitistiset elokuva-kriitikot, jotka aina löytävät jotain analyyttistä syvällisyyttä näistä. Nyt nimittäin mennään ja kun leffa lähtee kunnolla käyntiin, niin vauhti on huimaava eikä leffan yli kahden tunnin mittaan kiinnitä lainkaan huomiota. Ellen Ripley joutuu palaamaan planeetalle, jota asuttavat alienit ja jossa on ihmisten siirtokunnan yhteydet katkenneet. Alienit ovat tietty popsineet poskiinsa kaikki 200+ asukasta ja sekös Elleniä ketuttaa. Ellen vetää Rambo-moodin päälle ja vietkongin sijasta turpaansa saavat avaruuden pahamaineiset valloittajat. Ja loppuhuipennuksena tietty kaksitaistelu itse emä-alienia vastaan. Huh, kylmäävää toimintaa ja millä intensiteetillä toteutettuna! Lainaan elokuvassa esiintyvää androidia: ”Not bad…for a human!”

Leffan nimeen liittyvä detalji: tekijät eivät halunneet nimetä sitä Alien 2:ksi, joten sen sijaan 2 käännettiin peilikuvaksi ja liitettiin suoraan sanaan Alien (Alien 2 -> AlienS). Nokkelaa ja tarkemmin ajatellen sopii sisältöön peilaten oikein hyvin. Elokuvasta on saatavilla director´s cut, jota suosittelen lämpimästi, vaikkakin elokuvan mitta venyy hieman yli maagisen 2,5 tuntia. Mutta tällaista silmäkarkkia sen ajan katsookin…ja helposti! Jotta elokuva olisi saatu K18-asteikkoon videolevitystä varten, sensuurit poistivat kohtauksia 3.47 min. että aikuisetkin voisivat tätä katsoa ilman, että saisivat inspiraatiota mennä kaduille tappamaan muita kansalaisia. Nythän tämän(kin) saa DVD:nä täysimittaisena ja ihmisiä tapetaan kaduilla kuin heinää…eikun…

3. Terminator – Tuhoaja (1984)

Mitäpä tästä sitten sanoisi. Mullisti scifi-elokuvagenren. Itse tarina on niin uskomattoman paradoksi, että kaikki nettinörtit nyt ihmettelemään että onko tämä mahdollista. Ei, nyt ei keskitytä jonninjoutavaan arvuutteluun, vaan itse siihen nautintoon, mitä elokuva kaikessa hurjuudessaan tarjoaa. Järisyttävän tulevaisuuden skenaarion, jossa tietokoneet ovat vallanneet maailman ja maailmassa eivät sodikaan valtiot vaan koneet vastaan ihmiset! Ja kaikessa härskiydessään koneet lähettävät tappajarobotin menneisyyteen tappamaan tulevan kapinallisjohtajan äidin ennen tämän syntymää! Ja tietty ihmiset saavat oman puolustajansa lähetettyä samaan aikaan & paikkaan. Leffan näkemisen ensikerta oli hyytävä, osin siksi että taisin olla alaikäinen, mutta terminatorin armottomuus ja lähes tuhoutumattomuus oli hyytävää. Toki teinipoikana elokuvia analysoi eri tavalla. Tarinassa on onnistuttu erityisen hyvin jännityksen ylläpitämisessä ja terminatorin etenemine murskaavalla tappohimolla on hyvin kuvattu. Ja katsojaa pidetään tulisilla hiilillä loppuun asti.

Arskan läpimurtoelokuva ja huhujen mukaan häntä oli esitetty alun perin Kyle Reesen rooliin, mutta oli itse ehdottanut terminatorin roolia. Jälleen kerran oiva osoitus miehen kyvyistä tehdä oikeita ratkaisuja. Ja itse asiassa miehen sen aikaisten näyttelijälahjojen valossa valinta oli täysi osuma! Lisäksi Arskan olemus toi kyborgille tiettyä uskottavuutta. Niin ja se paradoksaalisuushan tulee siitä että… niin jätetäänpäs se vielä auki, jos et olekaan vielä sattunut leffaa näkemään… (ja jos näin on, niin heti siitä varastamaan leffa ilmaiseksi jostain suoratoistopalvelusta!)… Terminatorista myös tuli instituutio ja elokuvan ensimmäinen jatko-osa onkin ehkä jopa vielä parempi. Sen jälkeen leffat, joiden nimessä on sana Terminator, suosittelen suhtautumaan varauksellisesti vaikka jokin niistä ihan kelpoa kertakäyttöviihdettä onkin. Tästäkin elokuvasta oli liikkeellä K16 ja K18-versiot, joita kumpaakin oli pätkitty, tosin jälkimmäisestä oli otettu vain kirurginveitsellä silmä pois-kohtaus.

2. Conan – Barbaari (1982)

Okei, neljäs Iso-Arskan leffa tällä listalla. Todettakoon kuitenkin se, että kyse ei ole pelkästään näyttelijän lahjoista, ehkä ennemminkin siitä että on osannut valita oikeat käsikirjoitukset. Elokuva itsessään on eeppistä fantasiaa parhaimmillaan, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun. Elokuva sijoittuu mielikuvitukselliseen ajankohtaan ja se tekeekin siitä ajattoman; digitaalisia efektejä ei kaivata kun teräs on kylmää ja terävää! Kyseinen elokuva ei ole pelkkää brutaalia barbarismia, vaan ajatteleva katsoja löytää useita syvällisiä, jopa filosofisia pohdintoja pitkin matkaa…siitähän leffassa on kyse…Conanin matkasta, johon on syynsä ja seurauksensa kohti etsimiään vastauksia. Katso leffa ja ota selvää löytyykö niitä!

Jälleen kerran, niin kuin terminatorkin, rooli on kuin nakutettu Arskan fyysisyydelle. Ja elokuva antaa selityksen sillekin. Conanin hahmo oli olemassa jo vuosia ennen leffaa, niin novelleina kuin sarjakuvinakin (Conanin omaa lehteä julkaistiin 5 numeroa 1970-luvulla suomeksi). Elokuvan menestymisen myötä ilmeisesti Semic huomasi markkinaraon ja lehti alkoikin ilmestyä uudestaan 1984 alkaen. Sama vika kuin Asfalttisoturilla: tämäkin poiki lukemattomia Ö-luokan rip offeja aikanaan. Mutta niistä ei sen enempää kuin se, että mikä vaikutus tällä osaltaan oli kokonaisen leffagenren syntyyn.

1. Die hard – Vain kuolleen ruumiini yli (1988)

Täyden 10:n toimintaelokuva. Ei pelkästään 1980-luvun, vaan kaikkien aikojen toimivin elokuva. En edes muista monta kertaa olen sen nähnyt, mutta toistakymmentä ainakin. Tässä elokuvassa kaikki palikat osuu kohdalleen ja erityiseksi ansioksi nostaisin timanttisen käsikirjoituksen. Elokuvan kaikki kohtaukset ja pienimmätkin jujut palvelee kokonaisuutta niin, että edelleenkin löydän elokuvasta nyansseja, joita aiemmin en ole osannut yhdistää tapahtumien kulkuun. Toiminta on huikaisevaa vuoristorataa ja toinen toistaan vauhdikkaammat kohtaukset vievät elokuvaa eteenpäin. Onko tämä elokuva uskottava? Mitä väliä; hyvä voittaa pahan ja yksi mies voi vaikuttaa! Tästäkin elokuvasensuuri (pthyi) söi videoversiosta 1.47 min. Tosin myyntikasetille päätyi jostain täysin tuntemattomasta syystä elokuvan leikkaamaton versio, mikä oli aikamoinen yllätys, positiivinen sellainen, kun elokuvan ensi kertaa nauhalta katsoi.

Elokuva pyyhki 1980-luvun machomies sankarina-asenteella lattiaa ja siten muokkasi koko toimintaelokuvan kenttää. Tämä elokuva ei jätä miehisen toiminnan sankareille elämän valttikortteja käteen, todellakaan!

Kuten huomasit, listasta puuttuu myös muita klassikkoleffoja mm. Taistelija (Rambo I), Excalibur, Blade runner, Full metal jacket, John Woon tuotanto, Brazil, Evil dead, Highlander, Tappava ase, Paluu tulevaisuuteen sekä merkittävimmät kasarikauhuslasherit ym. tuntemattomampia leffoja. Tämä puhtaasti tilan puutteesta: 15 on 15 ja tässä oli tämän hetken näkemys järjestyksestä.

12 - 2

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!