TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä osa 3 (numerot 100-91)

Juhan levyarviot jatkuvat… osa 3.

Oho, kylläpäs aika vierähti edellisestä…noh, tässä tulee päivitys numero 3.

100. Type O Negative: Dead again (2007)

Tämän levyn olisin halunnut sijoittaa huomattavasti korkeammalle; levyllä on kaksi Type O Negative top10 biisiä, mutta tosiasiallisesti kokonaisuus, yli 77 minuuttia, on ylipitkä. Mikä on mielenkiintoista siinäkin mielessä, että Type lienee ainoa yhtye, joka on onnistunut tekemään täyteen ahdettuja CD-levyjä pitäen laadun samalla tasolla koko levyn. Levyn pisin biisi, These three things, kellottaa yli 14 minuuttia, ollen myös levyn tylsin biisi. Musiikillisesti levyn linja hakee jossain määrin Bloody kisses-levyä eli hardcore sekoitettuna goottidoomiin. Itse ajattelen, että hieno paluu juurille! Tämmöisen levyn halusinkin kuulla. Tuotakoon ilmi että Type on omassa musiikkihistoriassa se tärkein bändi, vaikka useasti julistankin Black Sabbathin nimeen. Toisaalta, mitä muuta Typen…tai oikeastaan Peterin (sehän kaikki Typen ja Carnivoren biisit kirjoitti)…musiikki on kuin Black Sabbath worshippingiä?

99. Bad Religion: All ages-compilation (1995)

Punk rockin riemujuhlaa; 50 minuuttiin ängetty yhtyeen huipputuotanto Epitaph-levy-yhtiön aikaisista albumeista. Joka ikinen biisi perustelee olemassaoloaan tällä kokoelmalla. Näin niitä bestoffeja tehdään! Hemmetin hyvää punk rockia!

Hyvä antologia myös niille, jotka eivät yhtyeen varsinaisia faneja ole…kuten minä! Ei, levyllä EI ole American Jesusta saati Punk rock songia! Toki ajatus yhtyeen parhaista samoissa kansissa jo itsellään ulkoistaa nuo kaksi kappaletta. Varmistettakoon vielä se, että itse levyssä ei missään lue että kyse olisi parhaista, vaan niinkuin nimestä voi päätellä – kyseessä on kokoelma. Kaikki nuo levyt kuunnelleena voin kuitenkin tuoda sen tosiasian ilmi että tässä on yhtyeen parhaat noilta levyiltä.

Lisäksi bändillä on hemmetin hieno logo. Itseasiassa minullakin oli yksi yhtyeen bändipaita, jossa oli tuo logo. Näytteeksi laitan kappaleen sanoitusten perusteella, jossa on hienoa pohdintaa yksilön identiteetistä ja sen muodostumisesta.

98. Kreator: Coma of souls (1990)

Kreator nimetään Saksa-thrash metallin kantakolmikkoon Destructionin ja Sodomin kanssa. Itse lisään tuohon porukkaan Tankardin (debyytti 1986) ja Helloweenin (ensilevytys Death metal-nimisellä kokoelmalla 1984. Kyllä, yhtyeen ensimmäiset tuotokset on lokeroitavissa thrash/speed metal kategoriaan ennen tyylimuutosta, joka johti kokonaisen genren muodostumiseen. Mutta se on oma tarinansa…).

Thrash metalliin on aina liittynyt tietty kantaaottavuus ja vuosikymmenen vaihteessa alettiin kiinnittää erityistä huomiota ympäristössä velloviin katastrofeihin,  johon Kreatorkin otti asiaan kantaa When the sun burns red kappaleessa. Samaan aikaan Megadeth Countdown to extinction levyn nimikkobiisissä oli huolissaan lajien sukupuutosta ja Testament ei kursaillu lain, vaan kirjoitti kappaleen nimeltä Greenhouse effect. Toisaalta; kirjoittihan Cirith Ungol jo vuonna 1986 kappaleen Doomed planet, jossa jo varoitettiin maailman tulevasta suunnasta; tosin eipä silloin, kuten nykyäänkään, taida monikansallisten yhtiöiden johtajat näitä levyjä kuunnella.

Sit asiaan! Kreatorin viides levy vei yhtyeen musiikin uudelle tasolle, mahdollisesti tuottaja Randy Burnsin ansiosta; levyllä on jopa melodisia kitarasooloja ja varsin hienoja sellaisia. On myös mahdollista että uusi, Sodomista siirtynyt kitaristi, Frank Blackfire toi uutta oivallusta kuusikielisen hallintaan. Ränttätänttäthrahin ystävät tietty käänsivät selkänsä ja syyttivät itsensämyymisestä vannoen Pleasure to killin nimeen ja he saavat niin tehdä, mutta itselleni toimii tämä ”siistimpi” versio Kreatorista. Mutta uskomatonta mutta totta: yhtye levyttää (ja kiertää) edelleen. Todella hieno thrash metal levy!

97. The Bronx Casket Co.: S/T (1999)

Overkillin basisti keräsi porukan kasaan ajatuksena veivata musiikkia joka on sekoitus Troublea ja Type O Negativea, pääpainon ollessa kuitenkin enempi doomia kuin goottia. Ja melkein teki Downit eli pieksi alkuperäisyhtyeensä…melkein! Siitä selkäsaunasta myöhemmissä päivityksissä…Erityismainita voidaan antaa coverversiolle Metallican Jump in the firestä, joka todellakin on coveri! Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista versioinneista mitä kuunaan olen kuullut. Yhtye ottaa biisin omiin käsiin ja tekee siitä täysin oman näköisensä ja mietipä miten ko. kappale sulautuu yhtyeen edustamaan genreen. Valitettavasti homma ei kantanut tätä pidemmälle ja seuraavilla levyillä tyyli muuttuikin jonkinlaiseksi horror/goottimetalliksi. Mutta jos etsit vaihtelua TON:lle tai perusdoomille, niin tämä voisi olla juttusi. Maistiaiseksi laitan tuon mainitun coverin; se edustaa hyvin levyn sisältöä ja voisi olla yhtyeen oma kappale hyvin.

96. Obituary: Cause of death (1990)

Obitsore, niinkuin C-kasetin kanteen kirjoitin, kun Klaus Flaming esitteli yhtyeen Metalliliitossa vuosikymmenen vaihteessa. Metalliliitto oli noihin aikoihin keskeisin lähde mitä tuli uuden musiikin saavutettavuuteen. Joka keskiviikko oltiin tyhjän C-kasetin kanssa rec-nappula hollilla tutustumassa uusiin julkaistuihin äänitteisiin. Valitettavasti noita nauhoja ei ole tallella enää… Muita Metalliliitto-suosikkejani oli Pungent Stench ja Suicidal Tendencies, mut ei mennä niihin kirjoitusasuihin tässä;)

Niin kun aiemmassa Konkhra-tekstissä (no. 109) viittasin, niin James Murphya lienee syyttäminen useista death metal klassikoista…ja tässä on jälleen yksi levy jossa miehen kädenjälki näkyy. Tyylipuhdas death metal on parhaillaan tätä. John Tardyn vokaalit ovat todella rujot. Hieno kansikuva ja toimii parhaiten LP-koossa. Tämä levy on nuoruusvuosieni levyistä edelleen soitossa, joten jotain asiallista tässä sitten on.

95. Boiler: The NEW professionals (1998)

Nyt lähtee! Levyn alanimi on Rules for industrial slammitude and groovination; en ymmärrä mitä tuokin tarkoittaa, mutta kuvannee täydellisesti mistä tässä on kyse: JÄRJETÖNTÄ groovea! Tämä levy on tämän listauksen yksi aliarvostetuimmista aivan varmasti. Vai myönnätkö kuulleesi tästä joskus? Harmi, koska tämä tykittää niin perhanasti. En tiedä mihin tätä voisi verrata: Prongin ja Helmetin äpäräsiitos? Ehkä pieni annos Panteraakin? Tee itsellesi palvelus ja hanki tämä, et varmasti tule katumaan!

94. Creed: My own prison (1997)

Creed räjäytti potin debyytillään ja siitähän grunge-porukat hermostuivat kun Soundgarden, Alice in Chains & co. eivät olleet tuottaneet vuosiin mitään tolkullista rock musiikkiin ja yhtäkkiä puskista tulee tämä. Ja vielä Floridasta! Onneksi on meitä, jotka kulkevat musiikki edellä ja siten arvostavat artisteja heidän musiikkinsa kautta. Täyden kympin levy jokaisen biisin ollessa aivan järjetöntä melodian ja tarttuvien kertosäkeiden juhlaa.

Yhtye julkaisi kolme todella kovaa levytystä vuosituhannen vaihteessa maailmanlaajuisen myynnin ollessa 35 miljoonaa…ja niinhän siinä kävi että nuoret kolpit eivät puristusta kestäneet ja riitautuivat keskenään ja hieno yhtye sitten hajosikin. Yrittivät vielä 2009 tehdä ”paluuta”, mutta unohtivat poistaa keltaisen nesteen päästään ja hommahan kuihtui omaan mahdottomuuteensa. Väliäkös tuolla, meille jäi kolme levyä hienointa mahdollista post-grungea kuunneltavaksemme!

93. Death: Human (1991)

Tässä levy, joka löytyy jokaisen metallia kuuntelevan top100-listalta alagenrefanittamisesta riippumatta, väitän minä. Ja ne, joiden listalta tätä ei löydy, eivät todennäköisimmin ole tähän koskaan tutustuneet. Onko tämä sitten death metallia vai jotain määrittelemättömämpää musiikillisesti – täydellinen metallilevy! Eikä pelkästään musiikillisesti, vaan teknistä taituruutta arvostavat löytävät myös aarteita tältä riffittelyn mestariteokselta! Häijy kansikuva. Yhtyeen logo on klassikko: taiteelliselta arvolta lähes nolla, mutta täynnä liioiteltuja detaljeja ja outoja kirjainväännöksiä. Eikä H-kirjain istu kokonaisuutteen oikein mitenkään! Sivuhuomautuksena todettakoon se, että James Murphy on vaikuttanut tässä(kin) bändissä, ei tosin tällä levyllä.

92. The Dictators: Blood brothers (1978)

Jotain hieman poikkeavaa tällä listauksella. Itse tutustuin yhtyeeseen sitä kautta, että levyllä soittaa kitaraa Ross Funichello, jonka metallipäät tuntee parhaiten taiteilijanimellä Ross the Boss. Toki mies käytti tuota jo D:n riveissä. Mutta asiaan…musiikillisesti tarjolla on -70-luvun punk rockia, enkä osaa painottaa kumpaa enempi. En tiedä miksi yhtyeestä ei koskaan tullut isompaa, ehkä johtuen vaikeasta genretettävyydestä, yhtyeen imagosta tai periksiantamattomuudesta tai sitten vain väärästä ajankohdasta. Harmi, kyseessä on yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä. Levyn pitäisi olla -70-luvun lopun klassikko, mut aika vähän tästä on puhuttu. Jälleen kerran levyn jokainen kappale pitää pintansa ja levyn vahvuus onkin toimiva kokonaisuus. Hienoja ralleja koko levy!

Todettakoon että Rossin lisäksi yhtyeessä käväisi soittamassa myös Mark ”the Animal” Mendoza, joka myös osaltaan löysi -80-luvulle tultaessa oman bändinsä. Lisäksi Dictatorsin rumpali vuorovaikutteisesti käväisi lyhyesti soittamassa Twisted Sisterissä. Pienet oli kuviot New Yorkin scenepiireissä.

91. Doomsword: Resound the horn (2002)

Eeppistä viikinkimetallia Italiasta; onko kyseessä taas maalle ominaisesta rip off-bändistä? No eip ole! Yhtye on ottanut targetikseen viikinkityylisen Bathoryn ja kyytipojaksi -80-lukulaisen Candlemassin ja ovat tainneet Into glory rideakin kuunnella ja ai että nyt on kovat piipussa! Eeppistä…eeppistä! Parasta tässä on tietenkin se, että vaikka vaikutteet ovat ilmeiset, itse musiikki on täysin omaa! Jos hyvintehty eeppinen heavy metal on juttusi, niin tämä kannattaa ottaa tarkasteluun: olutkolpakko, lehmänsarvinen viikinkikypärä ja Doomsword, muuta et tarvitse!

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä osa 2 (numerot 110-101)

Kuvassa TOP 111-120. Kurkkaa linkistä edelliset 1o arviointia.

Juha jatkaa tässä postauksessa suurta levyarviointiurakkaansa.

Edellisessä postauksessa lupasin päivitysväliksi noin kuukauden, mutta älykkäimmät teistä hiffasikin että olin jo jollain syynillä tutkinut välin 90-120, joten nämä tekstit olivat jossain määrin jo valmiina. Joten pidemmittä puheitta, olkaa hyvät 110-101:

110. Blind Illusion: The Sane asylum (1988)

Tämä lienee yksi ”kadoksissa ollut” thrash metal klassikko, nimittäin levyn klassikoksi kutsuminen ei ole liioittelua. Valitettavasti tiedossani ei ole ne seikat, miksi tästä(kään) ei sitten isompaa juttua genressä syntynyt. Toisaalta levyä on ollut huonosti saatavilla uusintapainoksenakin. Levyn kokoonpano on mielenkiintoinen: bassossa Les Claypool ja kitarassa ex-Possessed Larry LaLonde. Ja mehän kaikki muistamme mistä nämä kaksi herrasmiestä ovat tunnettuja, eikö niin? Eli miehet perustivat Primus-nimisen yhtyeen näiden sessioiden pintaan. Toisaalta tämä saattaa selittää myös sen miksi yhtyeestä ei sen enempää kuultu – ei tainnut löytyä kiinteää kokoonpanoa.

Yhtyeen kantava voima on sen perustajajäsen Marc Biedermann, joka on jäänyt myös tuntemattomaksi tapaukseksi. Eipä yhtyekään tehnyt ”aktiivisena” aikanaan kuin tämän yhden levyn. Ilmeisesti jonkinsortin Iisakin kirkosta on kyse, koska kansipaperien mukaan vanhimmat biisit ovat vuodelta 1978. Marcin ansioksi voidaan todeta hienojen kappaleiden säveltämisen lisäksi levyn vahvimmat ansiot: tyylitaitoiset kitarasoolot.

Sittemmin yhtye on julkaissut kaksi muuta täysipitkää, vuosina 2010 ja 2022. Ilmeisesti miehet käyvät päivätöissä.

Miten sitten itse tutustuin tähän ”harvinaisuuteen”? Ajalleen tyypilliseen tapaan: kokoelmalevyn kautta. Tunnetuimmat genrekokoelmat taisivat olla Metal massacre ja Speed kills…-kokoelmat, mutta tämän yhtyeen löysin levyltä US Speedcore Invasion (1986, ilmeisesti noihin aikoihin oli kova tarve keksiä uusia ilmaisuja musiikkityylille, toisaalta thrash/speed metal termit eivät vielä olleet vakiintuneet). Samalla kokoelmalla oli myös mm. Legacy ja Heathen, jotka tosin olivat jo itselleni entuudestaan tuttuja. Legacy muutti sittemmin nimeksensä Testament.

Knoppitietona kerrottakoon se, että yhtyeen juuret ovat Kalifornian skenessä ja vuoden 1985 Trilogy of terror-demoa olikin tuottamassa eräs Kirk Hammett…Kyseinen demo on itseasiassa World in Soundin vuoden 2015 uusintapainoksessa bonuksena. Koettakaapa löytää se jostain. Esimerkkikappaleeksi laitan kappaleen nimeltä Kamakazi, se ei kerro japanilaisesta itsemurhalentäjästä, vaan huumeidenkäytöstä tai oikeastaan –käyttäjistä. Kiinnittäkää erityistä huomiota kappaleen kitaratyöskentelyyn; hienoimpia sooloja koko genressä!

109. Konkhra: Weed out the weak (1998)

Death metallia! Ja huh mitä groovaavaa mättöä! Ja vieläpä Tanskasta! Tämä on varmasti yksi outolintu koko listauksessa osin sen takia että edustaa genreä, jonka ”klassikoita” ei tällä listalla juuri esiinny. Noh, lyhyttä aikakautta -90-luvun alussa lukuunottamatta ko. genre ei ole ominta musiikkityyliäni ollut. Huomaannette, että tämä levy on julkaistu ko. vuosikymmenen LOPPUpuolella… Tässä levyssä namedropping ei tee pahaa: James Murphy (kitara), Chris Kontos (rummut)! Erityisesti viimeksimainittu on eläimellisessä kunnossa (ymmärtänette Muppets-viittauksen) ja Murphy nyt on death metallin kantatekijöitä, mies on mukana kaikissa genren keskeisimmissä töissä – alan harrastajat tietää. Tuskin tulee kenellekkään asiaan enemmän perehtyneelle yllätyksenä että Kontoskin vierailee tällä listalla hieman ylempänä erään toisen levyn johdosta…

Todella kova tuotanto! Jos et ole death metallin ystävä, mutta muutoin rankempi heavy uppoaa, niin tämä kannattaa pistää korvan taakse…tai ruuminosista puhuttaessa parempi ilmaisu olisi ”silmien väliin”, koska sinnehän tämä osuu!

Yksi levyn hienouksista on siinä, että levyllä on sekä nopeita death metal kaahauksia, mutta yhtälaisesti hitailla kierroksilla eteneviä eli ei ole pelkkää mättöä. Siksi laitankin poikkeuksellisesti kaksi näytettä: yhden nopean ja yhden hitaamman:

108. Anvil: Metal on metal (1982)

Kanadalainen Anvil on speed/thrash metal genrejen kantaisä brittiäisten kollegoiden (Venom, Raven) ohella (itse luettelen joukkoon myös kanadalaisen Exciterin, joka julkaisi 1. thrash metal levynsä jo keväällä 1983 eli ennen ”tiedätte kyllä mitä”! Kanadassa ja Britanniassa todellakin otettiin ensiaskeleet tähän tiettyn musiikkityyliin). Anvilin kolme ekaa on ehtaa proto speed/thrashia eikä ole lainkaan epäselvää että yhtyeen seuraajat ovat häikäilemättä lainanneet yhtyeen tyyliä ja vieneet sitä raskaampaan suuntaan. Ei ole epäilystäkään siitä että esim. Dave Lombardo ei olisi Robb Reineria kuunnellut. Tätä levyä kun kuuntelee, niin apinointi on ilmiselvää ja mikä ettei: parhaalta ne opit kannattaa kopioida! Sittemminhän Lompuuki on ”löytänyt” oman tyylinsä ja onkin genren kovimpia tekijöitä.

Mutta tähän levyyn: Nyt ollaan heavy metallin alttarin äärellä! Hienoja biisejä, melodisia kitarasooloja ja kuten aiemmin varoitin; rumpali on tikissä! Levy on kauttaaltaan täynnä hyviä biisejä ja levyn päättää asiaankuuluvasti kappale nimeltä 666. Kansikuva vastaa levyn nimeä ja itseasiassa sisältöäkin: tämän metallisemmaksi ei voi mennä (ainakaan vuonna 1982).

107. Black Flag: My war (1983)

Länsirannikon punkkia ja yhdessä Misfitsin kanssa olivat pioneeribändejä niin punkin kuin hardcore punkin saralla. Levyllä laulaa Henry Rollins ja häntä käsiteltiinkin jo aiemmin (no. 118). Tämä on erityisen mielenkiintoinen levy: A-puoli on klassista hardcorea, mutta B-puoli on silkkaa doom metalia ja jonkin sortin proto-sludgea, koska Henkka räyhää keuhkonsa ulos sellaisella raivolla että ihan puhtaasta doomistakaan ei voida puhua. Taustalla levyn kaksijakoisuudelle on siinä, että Rollins oli kyllästynyt punk piirien puritaaniseen asenteeseen ja siksi päätti levyttää jotain äärimmäistä. Kuittaillaan siis niille, joille punkin piti olla tietyntyyppistä. Koska A-puoli on tyylikästä hooceeta ja B silkkaa hyvinkirjoitettua doomia, niin tätähän kuuntelee mielellään. Huomaan, että useimmin kuuntelen pelkkää B-puolta. Taustalla voi myös jossain määrin olla yhtyeen mielenkiinto levy-yhtiön toista bändiä, Saint Vitusta, kohtaan. Em. yhtye on jenkkidoomin pioneereja ja levytti ensimmäisen, nimikkoalbuminsa, SST Recordsille 1984 eli samalle yhtiölle kuin BF. Todettakoon että asenne vietiin myös keikoille ja levyn kiertueella soitettiin sekaisin nopeita hoocee ralleja ja näitä ultrahitaita, joten on ollut mielenkiintoinen kokemus. Niin, kiertueelta julkaistiin livelevy Live ´84 ja asiasta kertonee riittävästi se, että keikan aloittaa 8,5 minuuttinen instrumentaali. Huh, tuota liveä en valitettavasti suosittele, on siinä ollut punkkareilla ihmettelemistä. Levyn kahtiajakoisuudesta huolimatta pitäydyn yhdessä näytteessä ja se saa olla yksi noista doom metal raidoista.

106. Steel Panther: Balls out (2011)

Huumorimusiikkia…taas. Eip, vaan hyvin tehtyä glam metallia. Tähän pätee sama, jonka kirjoitin jo Gwarin (no. 115) kohdalla. Harmillisesti tähänkin yhtyeeseen liittyy rujoja ulkomusiikillisia ennakkoluuloja, jotka saattavat johtaa kuulijan harhaan. Yhtye, jos ei vielä ole tuttu, on ottanut lähtökohdaksi -80-luvun hard rock/glam metalparodioinnin siten, että sanoitukset käsittelevät pääsääntöisesti erilaisia sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyviä seikkoja. Ainakin jätkät ovat ottaneet musiikilleen lähtökohdan! Nyt vaan täytyy jännittää minkä kappaleen valitsisin ettei se päätyisi moderaattorin sensuuriin…Laittaisiko Let me cum in, voitte arvuutella mistä se mahtaa kertoa, mut sen verran voin valaista että saman lyyrisen ”taiteen” parissa mennään, kuin koko levykin. Mahtavaa! Lyyrisestä annista todettakoon että jätkillä on ollut todella vilkas mielikuvitus, mitä tulee esim. seksuaalisesta kanssakäymisestä kirjoittamiseen, en tiennyt että p*rseeseenkin voi laueta niin monella eri tavalla? Ei näille voi kun nauraa, mutta toki täytyy muistaa että on olemassa myös niitä jotka eivät ”mustinta huumoria” sulata ja siten riski impata herneitä nenän kautta lukiessa näitä sanoituksia on korkea. Totean vain seuraavaa: älkää sotkeutuko tähän bändiin jos em. riski on olemassa!

Levyn (tai oikeastaan yhtyeen kaikkien levyjen) huonoin puoli paradoksaalisesti on myös sen lyyrinen anti: sanoja fuck, cock, dick, ass, cunt, pussy jauhetaan niin paljon että kyllästyminen iskee ja ajatus mielikuvituksen puuttesta iskee (mitään muuta puutetta jätkillä ei olekaan…siis sanoituksista päätellen). On kuin kävisi vuoropuhelua oman teini-ikäisen tyttären kanssa; v***u sitä, v***u tätä!

Yhtye koostuu taidokkaista muusikoista ja koko bändihän on tietyntyyppinen parodia glam metallista. Yhtyeen jäsenistä kolmella ei edes ole pitkää tukkaa, vaan peruukit! Eli homma on tyylikkäästi hallussa! Levyn päättää balladi Weenie ride, joka itseasiassa pärjäisi millä tahansa mittapuulla verrattuna Home sweet homelle tai November rainille tai vastaaville, tosin lyyrinen anti käsittelee, kuinkas muuten, panemista, eikä mitä tahansa sukupuolista kanssakäymistä, vaan p*rseeseen panemista! Tähän en anna asiaankuuluvaa loppukommenttia sensuurin pelossa!

105. Offspring: Smash (1994)

Jos haluan kuunnella hyvää punkkia, niin kuuntelen sitä…eli tätä. Ehkä myydyin genrelevy ja syystäkin. Joka ikinen biisi on punk rock klassikko ja todella tarttuvia kertosäkeitä! Levyn kannen ja sisällön yhteys ei aukea, mutta väliäkö silläkään loppupelissä kun levy rokkaa kuin hirvi! Tuotakoon myös se ilmi, että tähän levyyn jäi yhtyeen paukut. Ostavalle yleisölle sillä ei ollut väliä koska yhtye oli lunastanut paikkansa, joten mikä tahansa paska sen jälkeen myi kuin leipä, eikä kritiikkiin kykenemätön asiakaskunta osannut vaatia laatua. Noh, se on hyvin yleinen ilmiö musiikkimaailmassa. Koska jokainen biisi toimii, niin laitan maistiaiseksi ihan nimibiisin:

104. Backyard Babies: Total 13 (1998)

Street rock to the core! Ei ole omin genreni, mutta aika ajoin ”kokeilen” jotain uutta ja sieltä pomppaa esiin jotain tämmöistä. Tämän lainasin kokeilumielessä Lahden kirjastosta ja ihastuin heti. Todettakoon että olen tutustunut myös mm. Hellacoptersin ja muutaman muun vastaavan tuotantoon todeten että ei ole kuppini. Mutta tämä on: täysiveristä katurokkia ja huippubiiseillä! Suosittelen muillekin kuin alan veijareille! Tampereen tulliklubin keikalta joskus -90-luvun lopulla (mukana oli the 69 eyes ja Hellacopters) mieleen muistuu kaksi asiaa: se kun basistilla oli huono päivä ja kesken setin juoksi bäkkärille oksentamaan…ja sen jälkeen palasi soittamaan keikan loppuun. Ammattimies, näin homma hoidetaan tyylillä! Toinen oli tietysti se, että keikalla oli mukana myös Tampereen oma rokkikukko, itse Ikurin turbiini, Pate Mustajärvi (RIP)!

Ps. Nyt kun puhtaaksi kirjoitan tätä huomaankin anekdootin valitun kappaleen ja viittauksen Pateen välillä.

103. Korn: Follow the leader (1998)

Mitä mitä: nu metal levy Juhan listalla??? Koen olevani kohtuurohkea kokeilija mitä tulee musiikkiin ja yleensä annan ainakin kuuntelun yhtyeelle, joka on muutoksientuoja. Tässä tapauksessa Korn edustaa yhtä oleellista muutosta -90-luvun loppua lähestyttäessä. Ja genrehän oli nu metal ja sitä piti vihata, ainakin kunnon heavy miesten! Olen kuunnellut kaikki Kornin levyt ja jos tosiasiallisia ollaan, niin en ymmärrä kahden ekan miljoonamyyntiä, nehän ovat suorastaan p**kaa. Muttä tämä kolmas: silkkaa korvakarkkia, jos pystyy omista rajoittuneista näkökannoista joustamaan. Pidemmittä puheitta:

102. Manowar: Hell on stage live (1999)

Manowar on yksi kaikkien aikojen kovimmista liveyhtyeistä, oli sitten mitä mieltä tahansa yhtyeen imagosta tai ulkomusiikillisista ansioista. Olen yhtyeen livekunnon itsekin pari kertaa todistanut; jätkät osaavat asiansa! Muut bändit soittaa, Manowar tappaa!

Yhtye julkaisi tätä pari vuotta aiemmin tuplaliven, joka on myös täyttä rautaa, mutta tämä vetää pidemmän korren vahvemmalla biisimateriaalilla. Tuo 1997 live piti sisällään yhtyeen tunnetuimpia ”hittejä”, kun taas tässä on yhtyeen tappavimmat rallit uran mitalta. Mukana on raitoja kaikilta studiolevyiltä lukuunottamatta Fighting the worldia, joka tosin oli hyvin edustettuna tuolla 1997 livellä. Tuotakoon ilmi että Manowar oli yksi suosikeistani koko -90-luvun ja tämän vaatimaton sijaluku selittyy lähinnä sillä, että yhtye on studiolevyjen osalta hyvin edustettuna korkeammilla sijaluvuilla. Mutta niistä myöhemmissä päivityksissä. Tämä on yksi kaikkien aikojen kovimmista livelevyistä ja omissa kirjoissani top10 sellainen! Ainoa puute on Ross the Boss (RIP) ja omistettakoon seuraava valinta hänelle!

101. Black Sabbath: Reunion-live (1998)

Kappas toinen livelevy heti perään…sama vika kuin Manowarissa: yhtye tulee vastaan myöhemmissä päivityksissä, joten sijaluku ei siinä mielessä tee oikeutta levylle. Levyllä kun sattuu olemaan kaikki keskeisimmät raidat ja hyvin vedettynä, niin tämä voisi olla ihan hyvin top10:ssä.

Mitä tästä nyt sanoisi; biisimateriaalin ja esittäjän puolesta voisi olla numero 1. Mikä tahansa sijaluku ei tee tälle oikeutta, levy joka pitäisi jokaisen metallimusiikin ystävän omistaa! ”Vanhat” äijät nimittäin pieksevät modernit heviyhtyeet mennen tullen ja käsissä onkin vuoden 1998 kovin ja perustelluin julkaisu (tosin listalla on muita ko. vuonna julkaistuja ylempänä, mutta kuten sanottu: mikään sijaluku ei tee tälle oikeutta). Ainoa valittamisen aihe on siinä, että levyllä ei ole Supernautia!

Olin katsomassa yhtyettä Seinäjoella kesällä 1998, silloin joukoista puuttui Bill Ward, mutta seuraavana vuonna jäähallilla oli Bill myös mukana! Kolmannen kerran näin yhtyeen Hartwall arenalla 2005. Näistä ikimuistoisin oli tuo 1999 keikka, loppupelissä äijät eivät edes kovin vanhoja olleet, noin viisikymppisiä ja energiset keikat heittivätkin!

Jatkuu…

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP120 kaikkien aikojen parasta levyä

Kuva Juhan levykokoelmasta.

Juhan TOP 120 levyarviointiurakka käynnistyy.

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…

4 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

TOP15 – katsannossa 15 parasta elokuvaa 1980-luvulta

Tässä jutussa Juha listaa TOP15 parasta elokuvaa 1980-luvulta.

Jotain muuta vaihteeksi; tässä ei arvioidakaan yhtä tiettyä kohdetta, vaan teenpä katsauksen 1980-luvun elokuvien parhaimmistoon. Ehkäpä jatkan muillakin vuosikymmenillä, fiiliksistä riippuen. Tästä listasta et E.T:tä tai vastaavia löydä, vaan jos joukossa on Oscarin voittaneita elokuvia, niin se on puhdas sattuma.

Koska kyse on 1980-luvusta, jolloin tuli voimaan ns. aikuissensuurilaki (1987), sivuan käsittelyssä leffoihin liittyviä sensuuritietoja. Tänään sensuuri on muisto vain, mutta tuolloin kun yritti leffoja nähdä täysimittaisina, niitä joutui metsästämään ympäri maailman. Suomi palasi takaisin sivistysvaltioksi 2001, jolloin laki kumottiin… no jaa sivistys onkin suhteellista kun seuraa tämän päivän politikontia…

Tämän piti olla TOP10-listaus, mutta tämän karsitummaksi tätä ei saa. 1980-luvulla vaan tehtiin niin paljon laadukaita elokuvia. Silti jäi monta vähintään neljän tähden leffaa listauksen ulkopuolellekin, mutta lähdetään siitä että tässä on 1980-luvun kerma, mitä tulee elokuvaviihteeseen.

Joten tässä 15 parasta:

15. Spaceballs – Avaruusboltsit (1987)

Toinen listalle päätyneistä komedioista. Yksi hauskimmista parodioista. Tässä saa kyytiä mm. Star warsit kuin myös Alien ja muut scifi-pätkät. Aina ei tarvitse asioita ottaa niin vakavasti… Myös Mel Brooksin paras elokuva.

14. Henry Lee Lucas – Sarjamurhaaja (1986)

Tämän leffan mukaan ottaminen tähän listaan oli ehkä kyseenalaisin. Leffa voisi olla samanaikaisesti sekä häiriintynyt dokumentti että kauhuelokuva. Eikä välttämättä ole silti kumpaakaan. Joka tapauksessa leffa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja on tietyllä tasolla ehkä lähimpänä niitä taide-elokuvia, mitä elokuvaeliitti pitää klassikkoina. Noh, tällä listauksella voidaan todeta että omassa luokituksessani elokuva on klassikko. Elokuva kertoo kuvitteellisesta sarjamurhaajasta ja hänen päivittäisistä edesottamuksista. Elokuvan anti on todella brutaalia; pääosan henkilölle ihmisen tappaminen on yhtä arkinen asia kuin kaupassakäynti. Ja itseasiassa päähenkilö soveltaakin molempia samanaikaisesti eli mikäs siinä on kaupassakäynnin yhteydessä vaikka tappaa kaikki muut paikallaolijat(?). ”Hain maidon…ja tapoin muut kaupassaolijat.” Häiriintyneintä on kuitenkin se, että kun Henry suorittaa tapon, niin katsomossakin tekee mieli nousta ylös taputtamaan, niin herkästi hahmon tekemisen riemu välittyy katsojaan. Tältä leffalta vei useamman vuoden ennen kuin tuli Suomessa levitykseen; sensuuri-vasemmiston kukkahattutätien suosikkielokuva siis! Ja elokuvan K18-teatteriversiotakin oli leikattu 3 minuuttia!? Leikkaamattoman DVD-version kannessa lukee 4,5 minuuttia pidempi eli tuosta voi päätellä paljonko teatteriversiota silputtiin vielä VHS-levitykseen (kirosana!). Tämmöisiä leffoja ei enää tehdä!

13. Mies ja alaston ase (1988)

1980-luvun hauskin elokuva. Naurattaa edelleen, vaikka leffan on nähnyt lähemmäs 10 kertaa. Tämän leffan perintöä saamme tänä päivänä katsoa mm. Sascha Baron Cohenin taidonnäytteissä – asteen räävittömämmin toki. Elokuva poiki kaksi jatko-osaakin, jotka eivät paljoa kalpene tämän rinnalla, onneksi ovat eri vuosikymmeneltä, niin ei tarvitse valita järjestystä.

12. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Kaikkien aikojen seikkailuleffa joka poiki satsin jatko-osiakin, joista yhtä olen täälläkin käsitellyt. Elokuvan myötä syntyi yksi legendaarisimmista leffahahmoista ja nosti Harrison Fordin elokuvatähteyteen. Itse elokuva on alusta loppuun viihdyttävä seikkailu, jossa seikkaillaan maailman eri kolkissa liiton arkin tai siihen liittyvien vihjeiden perässä ja jahdissa on tietenkin mukana ketkäs muutkaan kuin natsit. Viihdyttävä elokuva, jota aika ei ole syönyt yhtään. 1980-luvulla tehtiin kaksi jatko-osaa, joista nekin sietäisivät päästä tälle listalle, mutta todettakoon että jos tästä tykkää, niin nekin ovat kelpo viihdettä.

11. Predator – Saalistaja (1987)

Jos viidakkoon haluat mennä nyt…niin ota sinko mukaan. Huikea scifi-klassikko. Jälleen kerran pohjalla on hieno käsikirjoitus, joka pitää jännitteen loppuun asti. Elokuva alkaa perinteisenä 1980-luvun viidakkosota-leffana, mutta kun sodat on sodittu, niin elokuva vasta alkaakin. Mystinen, avaruudesta saapunut, saalistaja alkaa käymään sissisotaa Iso-Arskan johtamaa commandojoukkoa vastaan, jahdaten… korjaan… saalistaen miehiä yksi kerrallaan. Katsojalle annetaan vain tipoittain otteita saalistajasta ja vasta lopputaistelussa paljastetaan otuksen todellinen luonne: ”One ugly motherfucker”, sanoisi Arskakin. Elokuvan saalistajasta tuli instituutio. Poiki usean jatko-osan sekä muita elokuvia mm. Aliens vs. Predator, mutta niitä ei pidä sotkea sen enempää tähän laatu-elokuvaan. Tästä leffasta on sellainen muistikuva, että ihan ensimmäinen jakeluun tullut videoversio olisi ollut ”lähes” leikkaamaton (-33 sek.), mutta 1987 videolain myötä leffa vedettiin pois heti levityksestä ja seuraava versio olikin sitten saksittu 5 minuuttia, lempo soikoon!

10. The Punisher – Rankaisija (1989)

Ehkä onnistunein sarjakuvafilmatisointi, erään toisen ohella, joka yllättäen myös löytyy tältä listalta hieman alempaa. Elokuvan videoversio oli myös aikoinaan jonkinsortin videosensuurin taidonnäyte. Elokuvasta leikattiin peräti 11 minuuttia, mikä on aika hyvin 89 minuuttisesta elokuvasta. Itse elokuva on järisyttävää toimintaa alusta asti, jossain määrin myös hyvin väkivaltaista sellaista, mutta toisaalta huomioiden elokuvan hahmoon liittyvän paradoksalisuuden, siten perusteltua. Äärimmilleen viety kostaminen tuo elokuvaan sen tietyn pilkkeen, joka poistaa liian vakavasti suhtautumisen mahdollisuuden. Elokuvassa päähahmo, Frank Castle, kostaa kokemansa vääryydet kaikille rikollisille, joka tekee elokuvasta vielä herkullisemman. Ei keskitytä pelkkään yksittäiseen veriseen kostoon (mm. Mad Max), vaan koston jälkeen jatketaan hyväksi todettua konseptia ja elokuva alkaakin maininnalla että peräti 125 gangsteria on saanut surmansa salaperäisissä olosuhteissa. Eli elokuva alkaa ikään kuin Rankaisijan (sarjakuvahahmo on suomennettu Tuomariksi) savotan keskivaiheilta. En suosittele elokuvaa liian vakavasti ottaville kuten en myöskään:

9. Bad taste (1987)

Yksi kaikkien aikojen hauskimmista (ja verisimmistä) elokuvista. Tämähän siis on splatterkomedia, joten genre-elokuva siis eli ei vellihousuille, eikä Oscar-fanaatikoille. Tämmöisiä tehdään todellisesta rakkaudesta elokuvaan. Elokuvanteon riemukkuus ja intohimo tekemiseen suorastaan paistaa elokuvasta, eikä jossain määrin kömpelö esitystapa edes häiritse katsomista, kun elokuvan täydellisen absurdit kohtaukset seuraavat toinen toistaan. Suomessa elokuva saatiin levitykseen vasta 1991, mahdollisesti levännyt tuon ajan sensuuriviranomaisen pöydällä että mitäs tälle voisi tehdä. Tästä kun ei leikkaamisen jälkeen jäisi käteen mitään, joten vaihtoehtoina joko täysi sensuuri tai julkaisu sellaisenaan. Lienee suomalaisen elokuvahistorian yksi merkittävimmistä teoista kun tämä julkaistiin kokonaan sensuroimatta videolle (nousen ylös taputtamaan!)! Tarinassa avaruudesta tullut hampurilaisketju on hakemassa maasta raaka-aineita hampurilaisiinsa ja tyhjentänyt kokonaisen kylän sen asukkaista raaka-aineiksi ja pakannut ne laatikkoihin. No heidän epäonnekseen neljän todellisen torvelon (valtion muukalaisten torjuntayksikkö) porukka löytää heidät ja sitten alkaakin lahtaamiskarkelo, jossa ei sinällään ole kummempaa järkeä, mutta elokuvan tekijöiden rakkaus lajia kohtaan tuo ruudulle mitä mainioimpia ja luovimpia lahtaamiskeinoja. Jälleen kerran homma menee niin överiksi, että on vaikea uskoa että kukaan tätä edes pystyisi vakavasti ottamaan. Niin… ja elokuvan nimihän itsessään jo varoittaa mistä on kyse, olisitte uskoneet! Niin, ja tämän leffan ohjasi sama kaveri, joka 2000-luvulla tuli tunnetuksi Taru sormusten herrasta-trilogista, peukut pystyyn!

8. Commando (1985)

Elokuvaklassikko, joka ei ota itseään tosissaan. Iso-Arska ei paljoa puhu, mutta lähes jokainen vuorosana on klassikko-onelineri. Elokuva onkin hieno parodia aiheesta ja on vaikea edes kuvitella että tätä voisi ottaa joku tosissaan. Elokuvan alkukohtaus jo paljastaa missä mennään: kaveri vie roskapussit ulos kun kuulee roska-auton tulevan. Pyytää kuskia odottamaan ja sanoo: “I was afraid you’d miss me.“ ja sitten roskakuskit kaivavat konepistoolit esiin ja sanovat: “Don’t worry…we won’t”. Ja sitten rei´ittävät tyypin. Ja sen jälkeen lähes kaikki dialogi on samaa luokkaa. Ja silti: elokuvasensuurit leikkasivat tästäkin mielivaltaisia pätkiä; K18-versiosta puuttui muutama sekunti ja K16 versiota saksittiinkin jo 0.49 min. Tosiasiallisesti elokuvassa ei edes kovin graafista väkivaltaa ole. Kieliposkessa tehtyjen elokuvien klassikko ja aiemmin listattu Punisherkin on vakavasti otettavaa aikuisten draamaa tämän rinnalla!

7. Batman (1989)

Kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi ja siten myös Batman-leffa. Tim Burtonin visuaalinen näkemys Gotham Citystä on uskomaton. Hienoa seikkailua ja fantasiaa ja kuitenkin tunnistettavat hahmot. Tekijät hyödynsivät Batmanin historiaa hyvin ja Jack Nicholson Jokerina on aivan hulvaton! Jos kaipaan viihdyttävää elokuvaa, joka etenee jouhevasti, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Hienoa visuaalisuutta ja tarinan kuljettamista. Elokuvaa seurasi Batman-Paluu, jota voidaan tarkastella 1990-luvun parhaimpien joukossa.

6. Robocop (1987)

Elokuvasensuurin taidonnäyte: alkuperäisestä versiosta kokonaisleikkaus 10.48 min.!!! Jo pelkästään K18-teatteriversiota leikattiin lähes 5 minuuttia ja videolevitykseen leffaa piti pätkiä vielä 6 minuuttia lisää, jotta aikuisetkin voisivat sen katsoa traumatisoitumatta. Suorastaan harmittaa, että menivät ja poistivat tämän ansiokkaan aikuissensuurilain. Kuka aikuisia nyt suojelee pahoilta elokuvavaikutteilta?

Mutta asiaan. Itse elokuva on lähitulevaisuuteen sijoittuva visio tulevaisuuden poliisista, joka ei lakkoile, väsy, saatikka loukkaannu. Ja lisäksi putsaa kadut saastasta. Elokuvan tarinassa henkihieveriin ammuttu poliisi muutetaan robottipoliisiksi ja kaiken lahtaamisen ohella jossain välissä pohditaan myös koneen inhimillisyyttä ja ihmisyysarvoja. Mutta roiskeet ensin! Itse tarinan lisäksi elokuvaan on piilotettu hienovaraista yhteiskuntakritiikkiäkin, mitä varsinkin tänä päivänä voi analysoida sen osuvuutta. Paul Verhoevenin Hollywood-avaus ja tämän jälkeenhän hän ohjasikin yhden 1990-luvun hienoimmista elokuvista (Total recall). Nyttemmin tämän saa DVD:llä leikkaamattomana ja lisäksi sellaisena versiona, minkä tekijät itsesensuroivat ennen jakeluun laittamista. Eli kaksi ampumiskohtausta, joissa veri pärskähtelee ja kunnolla (nousen taputtaamaan taas ylös!)!

5. Asfalttisoturi (1981)

Mad Max on yksi brutaleimmista ja nihilistisimmistä kostoelokuvista, mitä löytyy ja siten leffa sijoittuukin 1970-luvun TOP10-listallani hyvin ylhäälle. Mutta nyt käsissä on leffan…irrallinen jatko-osa. Elokuvan alkuperäinen nimi on The Road warrior, lisäys Mad Max 2 lienee markkinointiin liittyvä tarve. Armoton on ydinsodan jälkeinen tulevaisuus; autioituneessa maassa joudut taistelemaan hengestäsi joka käänteessä ja bensatilkka on arvokkaampaa kuin oma henkiriepu. Aivan huikea ydinsodan jälkeinen kuvaus ja pääosassa oleva Max aikansa antisankari. Maxin roolin ansiosta Mel Gibson saikin jalansijan Hollywoodissa ja kaikki tuntenemme miehen saavutukset. Itse pidän Maxin roolia hänen parhaanaan; eläytyminen rooliin on aitoa ja erityisesti ykkösosan nihilistisenä kostajana on kylmäävä suoritus. Paljoa heikommaksi ei tässä jäädä ja Asfalttisoturi ehkä kuitenkin on sarjan paras jakso. Myös sarjan kolmososa on katsomisen arvoinen.

Tätä elokuvaa saamme syyttää kokonaisesta genrestä ja lukuisista Ö-luokan italo-post apocalypse-toimintafilkoista. Siis niistä tosipaskoista, joita 1980-luvulla sikisi jos jonninmoista kuonaa. Niihin törmäsi varsinkin VHS-kaudella, mutta onneksi se tauhka on tajuttu jättää julkaisematta DVD:nä… ainakin suomeksi.

4. Aliens – Paluu (1986)

Avaruudessa on paikka, jonne ei pidä mennä yksin…ja sinnekin sinko mukaan, jos on pakko mennä. Elokuva ei edusta samaa kauhu/jännitys-genreä kuin Kahdeksas matkustaja, vaan nyt liikutaan scifi/toiminta/sota-akselilla. Näistähän voisi vetää yhteenvetoja yhteiskunnallisiin asioihinkin, mutta sen saavat tehdä elitistiset elokuva-kriitikot, jotka aina löytävät jotain analyyttistä syvällisyyttä näistä. Nyt nimittäin mennään ja kun leffa lähtee kunnolla käyntiin, niin vauhti on huimaava eikä leffan yli kahden tunnin mittaan kiinnitä lainkaan huomiota. Ellen Ripley joutuu palaamaan planeetalle, jota asuttavat alienit ja jossa on ihmisten siirtokunnan yhteydet katkenneet. Alienit ovat tietty popsineet poskiinsa kaikki 200+ asukasta ja sekös Elleniä ketuttaa. Ellen vetää Rambo-moodin päälle ja vietkongin sijasta turpaansa saavat avaruuden pahamaineiset valloittajat. Ja loppuhuipennuksena tietty kaksitaistelu itse emä-alienia vastaan. Huh, kylmäävää toimintaa ja millä intensiteetillä toteutettuna! Lainaan elokuvassa esiintyvää androidia: ”Not bad…for a human!”

Leffan nimeen liittyvä detalji: tekijät eivät halunneet nimetä sitä Alien 2:ksi, joten sen sijaan 2 käännettiin peilikuvaksi ja liitettiin suoraan sanaan Alien (Alien 2 -> AlienS). Nokkelaa ja tarkemmin ajatellen sopii sisältöön peilaten oikein hyvin. Elokuvasta on saatavilla director´s cut, jota suosittelen lämpimästi, vaikkakin elokuvan mitta venyy hieman yli maagisen 2,5 tuntia. Mutta tällaista silmäkarkkia sen ajan katsookin…ja helposti! Jotta elokuva olisi saatu K18-asteikkoon videolevitystä varten, sensuurit poistivat kohtauksia 3.47 min. että aikuisetkin voisivat tätä katsoa ilman, että saisivat inspiraatiota mennä kaduille tappamaan muita kansalaisia. Nythän tämän(kin) saa DVD:nä täysimittaisena ja ihmisiä tapetaan kaduilla kuin heinää…eikun…

3. Terminator – Tuhoaja (1984)

Mitäpä tästä sitten sanoisi. Mullisti scifi-elokuvagenren. Itse tarina on niin uskomattoman paradoksi, että kaikki nettinörtit nyt ihmettelemään että onko tämä mahdollista. Ei, nyt ei keskitytä jonninjoutavaan arvuutteluun, vaan itse siihen nautintoon, mitä elokuva kaikessa hurjuudessaan tarjoaa. Järisyttävän tulevaisuuden skenaarion, jossa tietokoneet ovat vallanneet maailman ja maailmassa eivät sodikaan valtiot vaan koneet vastaan ihmiset! Ja kaikessa härskiydessään koneet lähettävät tappajarobotin menneisyyteen tappamaan tulevan kapinallisjohtajan äidin ennen tämän syntymää! Ja tietty ihmiset saavat oman puolustajansa lähetettyä samaan aikaan & paikkaan. Leffan näkemisen ensikerta oli hyytävä, osin siksi että taisin olla alaikäinen, mutta terminatorin armottomuus ja lähes tuhoutumattomuus oli hyytävää. Toki teinipoikana elokuvia analysoi eri tavalla. Tarinassa on onnistuttu erityisen hyvin jännityksen ylläpitämisessä ja terminatorin etenemine murskaavalla tappohimolla on hyvin kuvattu. Ja katsojaa pidetään tulisilla hiilillä loppuun asti.

Arskan läpimurtoelokuva ja huhujen mukaan häntä oli esitetty alun perin Kyle Reesen rooliin, mutta oli itse ehdottanut terminatorin roolia. Jälleen kerran oiva osoitus miehen kyvyistä tehdä oikeita ratkaisuja. Ja itse asiassa miehen sen aikaisten näyttelijälahjojen valossa valinta oli täysi osuma! Lisäksi Arskan olemus toi kyborgille tiettyä uskottavuutta. Niin ja se paradoksaalisuushan tulee siitä että… niin jätetäänpäs se vielä auki, jos et olekaan vielä sattunut leffaa näkemään… (ja jos näin on, niin heti siitä varastamaan leffa ilmaiseksi jostain suoratoistopalvelusta!)… Terminatorista myös tuli instituutio ja elokuvan ensimmäinen jatko-osa onkin ehkä jopa vielä parempi. Sen jälkeen leffat, joiden nimessä on sana Terminator, suosittelen suhtautumaan varauksellisesti vaikka jokin niistä ihan kelpoa kertakäyttöviihdettä onkin. Tästäkin elokuvasta oli liikkeellä K16 ja K18-versiot, joita kumpaakin oli pätkitty, tosin jälkimmäisestä oli otettu vain kirurginveitsellä silmä pois-kohtaus.

2. Conan – Barbaari (1982)

Okei, neljäs Iso-Arskan leffa tällä listalla. Todettakoon kuitenkin se, että kyse ei ole pelkästään näyttelijän lahjoista, ehkä ennemminkin siitä että on osannut valita oikeat käsikirjoitukset. Elokuva itsessään on eeppistä fantasiaa parhaimmillaan, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun. Elokuva sijoittuu mielikuvitukselliseen ajankohtaan ja se tekeekin siitä ajattoman; digitaalisia efektejä ei kaivata kun teräs on kylmää ja terävää! Kyseinen elokuva ei ole pelkkää brutaalia barbarismia, vaan ajatteleva katsoja löytää useita syvällisiä, jopa filosofisia pohdintoja pitkin matkaa…siitähän leffassa on kyse…Conanin matkasta, johon on syynsä ja seurauksensa kohti etsimiään vastauksia. Katso leffa ja ota selvää löytyykö niitä!

Jälleen kerran, niin kuin terminatorkin, rooli on kuin nakutettu Arskan fyysisyydelle. Ja elokuva antaa selityksen sillekin. Conanin hahmo oli olemassa jo vuosia ennen leffaa, niin novelleina kuin sarjakuvinakin (Conanin omaa lehteä julkaistiin 5 numeroa 1970-luvulla suomeksi). Elokuvan menestymisen myötä ilmeisesti Semic huomasi markkinaraon ja lehti alkoikin ilmestyä uudestaan 1984 alkaen. Sama vika kuin Asfalttisoturilla: tämäkin poiki lukemattomia Ö-luokan rip offeja aikanaan. Mutta niistä ei sen enempää kuin se, että mikä vaikutus tällä osaltaan oli kokonaisen leffagenren syntyyn.

1. Die hard – Vain kuolleen ruumiini yli (1988)

Täyden 10:n toimintaelokuva. Ei pelkästään 1980-luvun, vaan kaikkien aikojen toimivin elokuva. En edes muista monta kertaa olen sen nähnyt, mutta toistakymmentä ainakin. Tässä elokuvassa kaikki palikat osuu kohdalleen ja erityiseksi ansioksi nostaisin timanttisen käsikirjoituksen. Elokuvan kaikki kohtaukset ja pienimmätkin jujut palvelee kokonaisuutta niin, että edelleenkin löydän elokuvasta nyansseja, joita aiemmin en ole osannut yhdistää tapahtumien kulkuun. Toiminta on huikaisevaa vuoristorataa ja toinen toistaan vauhdikkaammat kohtaukset vievät elokuvaa eteenpäin. Onko tämä elokuva uskottava? Mitä väliä; hyvä voittaa pahan ja yksi mies voi vaikuttaa! Tästäkin elokuvasensuuri (pthyi) söi videoversiosta 1.47 min. Tosin myyntikasetille päätyi jostain täysin tuntemattomasta syystä elokuvan leikkaamaton versio, mikä oli aikamoinen yllätys, positiivinen sellainen, kun elokuvan ensi kertaa nauhalta katsoi. 

Elokuva pyyhki 1980-luvun machomies sankarina-asenteella lattiaa ja siten muokkasi koko toimintaelokuvan kenttää. Tämä elokuva ei jätä miehisen toiminnan sankareille elämän valttikortteja käteen, todellakaan!

Kuten huomasit, listasta puuttuu myös muita klassikkoleffoja mm. Taistelija (Rambo I), Excalibur, Blade runner, Full metal jacket, John Woon tuotanto, Brazil, Evil dead, Highlander, Tappava ase, Paluu tulevaisuuteen sekä merkittävimmät kasarikauhuslasherit ym. tuntemattomampia leffoja. Tämä puhtaasti tilan puutteesta: 15 on 15 ja tässä oli tämän hetken näkemys järjestyksestä.

12 - 2

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram