Avainsana: top120

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…