Avainsana: levyt

Juha jatkaa tässä postauksessa suurta levyarviointiurakkaansa.

Edellisessä postauksessa lupasin päivitysväliksi noin kuukauden, mutta älykkäimmät teistä hiffasikin että olin jo jollain syynillä tutkinut välin 90-120, joten nämä tekstit olivat jossain määrin jo valmiina. Joten pidemmittä puheitta, olkaa hyvät 110-101:

110. Blind Illusion: The Sane asylum (1988)

Tämä lienee yksi ”kadoksissa ollut” thrash metal klassikko, nimittäin levyn klassikoksi kutsuminen ei ole liioittelua. Valitettavasti tiedossani ei ole ne seikat, miksi tästä(kään) ei sitten isompaa juttua genressä syntynyt. Toisaalta levyä on ollut huonosti saatavilla uusintapainoksenakin. Levyn kokoonpano on mielenkiintoinen: bassossa Les Claypool ja kitarassa ex-Possessed Larry LaLonde. Ja mehän kaikki muistamme mistä nämä kaksi herrasmiestä ovat tunnettuja, eikö niin? Eli miehet perustivat Primus-nimisen yhtyeen näiden sessioiden pintaan. Toisaalta tämä saattaa selittää myös sen miksi yhtyeestä ei sen enempää kuultu – ei tainnut löytyä kiinteää kokoonpanoa.

Yhtyeen kantava voima on sen perustajajäsen Marc Biedermann, joka on jäänyt myös tuntemattomaksi tapaukseksi. Eipä yhtyekään tehnyt ”aktiivisena” aikanaan kuin tämän yhden levyn. Ilmeisesti jonkinsortin Iisakin kirkosta on kyse, koska kansipaperien mukaan vanhimmat biisit ovat vuodelta 1978. Marcin ansioksi voidaan todeta hienojen kappaleiden säveltämisen lisäksi levyn vahvimmat ansiot: tyylitaitoiset kitarasoolot.

Sittemmin yhtye on julkaissut kaksi muuta täysipitkää, vuosina 2010 ja 2022. Ilmeisesti miehet käyvät päivätöissä.

Miten sitten itse tutustuin tähän ”harvinaisuuteen”? Ajalleen tyypilliseen tapaan: kokoelmalevyn kautta. Tunnetuimmat genrekokoelmat taisivat olla Metal massacre ja Speed kills…-kokoelmat, mutta tämän yhtyeen löysin levyltä US Speedcore Invasion (1986, ilmeisesti noihin aikoihin oli kova tarve keksiä uusia ilmaisuja musiikkityylille, toisaalta thrash/speed metal termit eivät vielä olleet vakiintuneet). Samalla kokoelmalla oli myös mm. Legacy ja Heathen, jotka tosin olivat jo itselleni entuudestaan tuttuja. Legacy muutti sittemmin nimeksensä Testament.

Knoppitietona kerrottakoon se, että yhtyeen juuret ovat Kalifornian skenessä ja vuoden 1985 Trilogy of terror-demoa olikin tuottamassa eräs Kirk Hammett…Kyseinen demo on itseasiassa World in Soundin vuoden 2015 uusintapainoksessa bonuksena. Koettakaapa löytää se jostain. Esimerkkikappaleeksi laitan kappaleen nimeltä Kamakazi, se ei kerro japanilaisesta itsemurhalentäjästä, vaan huumeidenkäytöstä tai oikeastaan –käyttäjistä. Kiinnittäkää erityistä huomiota kappaleen kitaratyöskentelyyn; hienoimpia sooloja koko genressä!

109. Konkhra: Weed out the weak (1998)

Death metallia! Ja huh mitä groovaavaa mättöä! Ja vieläpä Tanskasta! Tämä on varmasti yksi outolintu koko listauksessa osin sen takia että edustaa genreä, jonka ”klassikoita” ei tällä listalla juuri esiinny. Noh, lyhyttä aikakautta -90-luvun alussa lukuunottamatta ko. genre ei ole ominta musiikkityyliäni ollut. Huomaannette, että tämä levy on julkaistu ko. vuosikymmenen LOPPUpuolella… Tässä levyssä namedropping ei tee pahaa: James Murphy (kitara), Chris Kontos (rummut)! Erityisesti viimeksimainittu on eläimellisessä kunnossa (ymmärtänette Muppets-viittauksen) ja Murphy nyt on death metallin kantatekijöitä, mies on mukana kaikissa genren keskeisimmissä töissä – alan harrastajat tietää. Tuskin tulee kenellekkään asiaan enemmän perehtyneelle yllätyksenä että Kontoskin vierailee tällä listalla hieman ylempänä erään toisen levyn johdosta…

Todella kova tuotanto! Jos et ole death metallin ystävä, mutta muutoin rankempi heavy uppoaa, niin tämä kannattaa pistää korvan taakse…tai ruuminosista puhuttaessa parempi ilmaisu olisi ”silmien väliin”, koska sinnehän tämä osuu!

Yksi levyn hienouksista on siinä, että levyllä on sekä nopeita death metal kaahauksia, mutta yhtälaisesti hitailla kierroksilla eteneviä eli ei ole pelkkää mättöä. Siksi laitankin poikkeuksellisesti kaksi näytettä: yhden nopean ja yhden hitaamman:

108. Anvil: Metal on metal (1982)

Kanadalainen Anvil on speed/thrash metal genrejen kantaisä brittiäisten kollegoiden (Venom, Raven) ohella (itse luettelen joukkoon myös kanadalaisen Exciterin, joka julkaisi 1. thrash metal levynsä jo keväällä 1983 eli ennen ”tiedätte kyllä mitä”! Kanadassa ja Britanniassa todellakin otettiin ensiaskeleet tähän tiettyn musiikkityyliin). Anvilin kolme ekaa on ehtaa proto speed/thrashia eikä ole lainkaan epäselvää että yhtyeen seuraajat ovat häikäilemättä lainanneet yhtyeen tyyliä ja vieneet sitä raskaampaan suuntaan. Ei ole epäilystäkään siitä että esim. Dave Lombardo ei olisi Robb Reineria kuunnellut. Tätä levyä kun kuuntelee, niin apinointi on ilmiselvää ja mikä ettei: parhaalta ne opit kannattaa kopioida! Sittemminhän Lompuuki on ”löytänyt” oman tyylinsä ja onkin genren kovimpia tekijöitä.

Mutta tähän levyyn: Nyt ollaan heavy metallin alttarin äärellä! Hienoja biisejä, melodisia kitarasooloja ja kuten aiemmin varoitin; rumpali on tikissä! Levy on kauttaaltaan täynnä hyviä biisejä ja levyn päättää asiaankuuluvasti kappale nimeltä 666. Kansikuva vastaa levyn nimeä ja itseasiassa sisältöäkin: tämän metallisemmaksi ei voi mennä (ainakaan vuonna 1982).

107. Black Flag: My war (1983)

Länsirannikon punkkia ja yhdessä Misfitsin kanssa olivat pioneeribändejä niin punkin kuin hardcore punkin saralla. Levyllä laulaa Henry Rollins ja häntä käsiteltiinkin jo aiemmin (no. 118). Tämä on erityisen mielenkiintoinen levy: A-puoli on klassista hardcorea, mutta B-puoli on silkkaa doom metalia ja jonkin sortin proto-sludgea, koska Henkka räyhää keuhkonsa ulos sellaisella raivolla että ihan puhtaasta doomistakaan ei voida puhua. Taustalla levyn kaksijakoisuudelle on siinä, että Rollins oli kyllästynyt punk piirien puritaaniseen asenteeseen ja siksi päätti levyttää jotain äärimmäistä. Kuittaillaan siis niille, joille punkin piti olla tietyntyyppistä. Koska A-puoli on tyylikästä hooceeta ja B silkkaa hyvinkirjoitettua doomia, niin tätähän kuuntelee mielellään. Huomaan, että useimmin kuuntelen pelkkää B-puolta. Taustalla voi myös jossain määrin olla yhtyeen mielenkiinto levy-yhtiön toista bändiä, Saint Vitusta, kohtaan. Em. yhtye on jenkkidoomin pioneereja ja levytti ensimmäisen, nimikkoalbuminsa, SST Recordsille 1984 eli samalle yhtiölle kuin BF. Todettakoon että asenne vietiin myös keikoille ja levyn kiertueella soitettiin sekaisin nopeita hoocee ralleja ja näitä ultrahitaita, joten on ollut mielenkiintoinen kokemus. Niin, kiertueelta julkaistiin livelevy Live ´84 ja asiasta kertonee riittävästi se, että keikan aloittaa 8,5 minuuttinen instrumentaali. Huh, tuota liveä en valitettavasti suosittele, on siinä ollut punkkareilla ihmettelemistä. Levyn kahtiajakoisuudesta huolimatta pitäydyn yhdessä näytteessä ja se saa olla yksi noista doom metal raidoista.

106. Steel Panther: Balls out (2011)

Huumorimusiikkia…taas. Eip, vaan hyvin tehtyä glam metallia. Tähän pätee sama, jonka kirjoitin jo Gwarin (no. 115) kohdalla. Harmillisesti tähänkin yhtyeeseen liittyy rujoja ulkomusiikillisia ennakkoluuloja, jotka saattavat johtaa kuulijan harhaan. Yhtye, jos ei vielä ole tuttu, on ottanut lähtökohdaksi -80-luvun hard rock/glam metalparodioinnin siten, että sanoitukset käsittelevät pääsääntöisesti erilaisia sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyviä seikkoja. Ainakin jätkät ovat ottaneet musiikilleen lähtökohdan! Nyt vaan täytyy jännittää minkä kappaleen valitsisin ettei se päätyisi moderaattorin sensuuriin…Laittaisiko Let me cum in, voitte arvuutella mistä se mahtaa kertoa, mut sen verran voin valaista että saman lyyrisen ”taiteen” parissa mennään, kuin koko levykin. Mahtavaa! Lyyrisestä annista todettakoon että jätkillä on ollut todella vilkas mielikuvitus, mitä tulee esim. seksuaalisesta kanssakäymisestä kirjoittamiseen, en tiennyt että p*rseeseenkin voi laueta niin monella eri tavalla? Ei näille voi kun nauraa, mutta toki täytyy muistaa että on olemassa myös niitä jotka eivät ”mustinta huumoria” sulata ja siten riski impata herneitä nenän kautta lukiessa näitä sanoituksia on korkea. Totean vain seuraavaa: älkää sotkeutuko tähän bändiin jos em. riski on olemassa!

Levyn (tai oikeastaan yhtyeen kaikkien levyjen) huonoin puoli paradoksaalisesti on myös sen lyyrinen anti: sanoja fuck, cock, dick, ass, cunt, pussy jauhetaan niin paljon että kyllästyminen iskee ja ajatus mielikuvituksen puuttesta iskee (mitään muuta puutetta jätkillä ei olekaan…siis sanoituksista päätellen). On kuin kävisi vuoropuhelua oman teini-ikäisen tyttären kanssa; v***u sitä, v***u tätä!

Yhtye koostuu taidokkaista muusikoista ja koko bändihän on tietyntyyppinen parodia glam metallista. Yhtyeen jäsenistä kolmella ei edes ole pitkää tukkaa, vaan peruukit! Eli homma on tyylikkäästi hallussa! Levyn päättää balladi Weenie ride, joka itseasiassa pärjäisi millä tahansa mittapuulla verrattuna Home sweet homelle tai November rainille tai vastaaville, tosin lyyrinen anti käsittelee, kuinkas muuten, panemista, eikä mitä tahansa sukupuolista kanssakäymistä, vaan p*rseeseen panemista! Tähän en anna asiaankuuluvaa loppukommenttia sensuurin pelossa!

105. Offspring: Smash (1994)

Jos haluan kuunnella hyvää punkkia, niin kuuntelen sitä…eli tätä. Ehkä myydyin genrelevy ja syystäkin. Joka ikinen biisi on punk rock klassikko ja todella tarttuvia kertosäkeitä! Levyn kannen ja sisällön yhteys ei aukea, mutta väliäkö silläkään loppupelissä kun levy rokkaa kuin hirvi! Tuotakoon myös se ilmi, että tähän levyyn jäi yhtyeen paukut. Ostavalle yleisölle sillä ei ollut väliä koska yhtye oli lunastanut paikkansa, joten mikä tahansa paska sen jälkeen myi kuin leipä, eikä kritiikkiin kykenemätön asiakaskunta osannut vaatia laatua. Noh, se on hyvin yleinen ilmiö musiikkimaailmassa. Koska jokainen biisi toimii, niin laitan maistiaiseksi ihan nimibiisin:

104. Backyard Babies: Total 13 (1998)

Street rock to the core! Ei ole omin genreni, mutta aika ajoin ”kokeilen” jotain uutta ja sieltä pomppaa esiin jotain tämmöistä. Tämän lainasin kokeilumielessä Lahden kirjastosta ja ihastuin heti. Todettakoon että olen tutustunut myös mm. Hellacoptersin ja muutaman muun vastaavan tuotantoon todeten että ei ole kuppini. Mutta tämä on: täysiveristä katurokkia ja huippubiiseillä! Suosittelen muillekin kuin alan veijareille! Tampereen tulliklubin keikalta joskus -90-luvun lopulla (mukana oli the 69 eyes ja Hellacopters) mieleen muistuu kaksi asiaa: se kun basistilla oli huono päivä ja kesken setin juoksi bäkkärille oksentamaan…ja sen jälkeen palasi soittamaan keikan loppuun. Ammattimies, näin homma hoidetaan tyylillä! Toinen oli tietysti se, että keikalla oli mukana myös Tampereen oma rokkikukko, itse Ikurin turbiini, Pate Mustajärvi (RIP)!

Ps. Nyt kun puhtaaksi kirjoitan tätä huomaankin anekdootin valitun kappaleen ja viittauksen Pateen välillä.

103. Korn: Follow the leader (1998)

Mitä mitä: nu metal levy Juhan listalla??? Koen olevani kohtuurohkea kokeilija mitä tulee musiikkiin ja yleensä annan ainakin kuuntelun yhtyeelle, joka on muutoksientuoja. Tässä tapauksessa Korn edustaa yhtä oleellista muutosta -90-luvun loppua lähestyttäessä. Ja genrehän oli nu metal ja sitä piti vihata, ainakin kunnon heavy miesten! Olen kuunnellut kaikki Kornin levyt ja jos tosiasiallisia ollaan, niin en ymmärrä kahden ekan miljoonamyyntiä, nehän ovat suorastaan p**kaa. Muttä tämä kolmas: silkkaa korvakarkkia, jos pystyy omista rajoittuneista näkökannoista joustamaan. Pidemmittä puheitta:

102. Manowar: Hell on stage live (1999)

Manowar on yksi kaikkien aikojen kovimmista liveyhtyeistä, oli sitten mitä mieltä tahansa yhtyeen imagosta tai ulkomusiikillisista ansioista. Olen yhtyeen livekunnon itsekin pari kertaa todistanut; jätkät osaavat asiansa! Muut bändit soittaa, Manowar tappaa!

Yhtye julkaisi tätä pari vuotta aiemmin tuplaliven, joka on myös täyttä rautaa, mutta tämä vetää pidemmän korren vahvemmalla biisimateriaalilla. Tuo 1997 live piti sisällään yhtyeen tunnetuimpia ”hittejä”, kun taas tässä on yhtyeen tappavimmat rallit uran mitalta. Mukana on raitoja kaikilta studiolevyiltä lukuunottamatta Fighting the worldia, joka tosin oli hyvin edustettuna tuolla 1997 livellä. Tuotakoon ilmi että Manowar oli yksi suosikeistani koko -90-luvun ja tämän vaatimaton sijaluku selittyy lähinnä sillä, että yhtye on studiolevyjen osalta hyvin edustettuna korkeammilla sijaluvuilla. Mutta niistä myöhemmissä päivityksissä. Tämä on yksi kaikkien aikojen kovimmista livelevyistä ja omissa kirjoissani top10 sellainen! Ainoa puute on Ross the Boss (RIP) ja omistettakoon seuraava valinta hänelle!

101. Black Sabbath: Reunion-live (1998)

Kappas toinen livelevy heti perään…sama vika kuin Manowarissa: yhtye tulee vastaan myöhemmissä päivityksissä, joten sijaluku ei siinä mielessä tee oikeutta levylle. Levyllä kun sattuu olemaan kaikki keskeisimmät raidat ja hyvin vedettynä, niin tämä voisi olla ihan hyvin top10:ssä.

Mitä tästä nyt sanoisi; biisimateriaalin ja esittäjän puolesta voisi olla numero 1. Mikä tahansa sijaluku ei tee tälle oikeutta, levy joka pitäisi jokaisen metallimusiikin ystävän omistaa! ”Vanhat” äijät nimittäin pieksevät modernit heviyhtyeet mennen tullen ja käsissä onkin vuoden 1998 kovin ja perustelluin julkaisu (tosin listalla on muita ko. vuonna julkaistuja ylempänä, mutta kuten sanottu: mikään sijaluku ei tee tälle oikeutta). Ainoa valittamisen aihe on siinä, että levyllä ei ole Supernautia!

Olin katsomassa yhtyettä Seinäjoella kesällä 1998, silloin joukoista puuttui Bill Ward, mutta seuraavana vuonna jäähallilla oli Bill myös mukana! Kolmannen kerran näin yhtyeen Hartwall arenalla 2005. Näistä ikimuistoisin oli tuo 1999 keikka, loppupelissä äijät eivät edes kovin vanhoja olleet, noin viisikymppisiä ja energiset keikat heittivätkin!

Jatkuu…

Juhan TOP 120 levyarviointiurakka käynnistyy.

Tällä kertaa tarkastelussa on 120 kaikkien aikojen parasta levyä. Perustelu tuolle määrälle löytyy myöhempänä tekstissä. Tarkastelu on pääsääntöisesti genresidonnainen; jätän tarkoituksella pois populaarimusiikin tyylilajit, jotka eivät ominta aluettani ole, vaikka hyllyssäni alan teoksia onkin. Niitä on kuitenkin niin vähän, että näyttäisivät orvoilta pir…öh…enkeleiltä tässä joukossa. Teen kuitenkin muutaman poikkeuksen ja tulkinnanvara sallitaan…

Listauksessa on mukana kokoelmia ja livelevyjä; joillain yhtyeillä (esim. AC/DC) vain on niin että täysipitkät eivät kokonaisuuksina kanna listalle asti, mutta livelevyillä yhtyeen katalogi on hyvin esillä. Ja parhaissa livelevyissä yhtyeen intensiivinen livekunto tulee hyvin esille. Sama pätee best offeihin, vaikka niitä ei montaa pitäisi tälle listalle sijoittua. Jotkut best offit ovat kokonaisuuksina kuitenkin silkkaa timanttia esim. Alice Cooperin The Beast of tai Bad Religionin All ages.

Aloittaessani levyhyllyn läpikäyntiä tätä hanketta varten, sain kokoon n. 250 levyä ja niistä piti suorittaa karsinta. Ymmärtänette probleeman, joitain tosi hyviä levyjä piti siis pudottaa joukosta. Tähän liittyy myös valittujen levyjen määrä. Ei siinä mitään, mutta kun lähestyttiin top10:ä, niin siinä vasta probleema kun tunkua oli. Osa levyistä, joita olin pitänyt ehdottomina top10-levyinä, pitikin sijoittaa n. 30 parhaan joukkoon. Ei mikään mielekäs homma. Lisäksi huomioitakoon se, että sijalukuun saattaa vaikuttaa kunkin hetken mieliala.

Todettakoon vielä se, että lista perustuu täysin omaan musiikilliseen mielenkiintoon; siten listalta ette löydä levyjä ”joiden listalla pitäisi olla”. Noup, löydätte listalta levyjä/artisteja, joita ette mahdollisesti edes tienneet olevan olemassa, nämä ovat (ja pysyvät) omia aarteitani, joita ette sosiaalisesta ettekä valtavirran medioista saa kurkusta alas työnnettyinä. Pahoittelen! Jos haluatte kuunnella Metallicaa, niin kuunnelkaa Radio Rockia. Ja jos haluatte kuunnella Venomia, niin ”listen to your fuckin´ LPs…”. Muussa tapauksessa kehoitan lukemaan tämän listauksen ajatuksella ja tutustumaan avoimin mielin ja ehkä uusi suosikkilevynne on vain odottanut löytämistänne…

Laitoin jokaisen levyn kylkiäisiksi Youtube-linkin, jonka kautta voitte käydä kuuntelemassa näytettä ko. levyn annista. Yritän löytää parhaiten levyä kuvaavan kappaleen, eikä siten välttämättä ole levyn ”paras” biisi kyseessä. Lähinnä siksi että TE ette menisi halpaan ja yhden näytteen pohjalta menisi ostamaan (tai varastamaan jostain suoratoistopalvelusta) kyseistä levyä. Tai no, tuolta juutuubistahan nuo taitaa kaikkineen löytyä jo.

Julkaisen listat 10 erissä ja julkaisuajankohta on sen mukainen millä mielialalla olen kirjoittamaan, mutta yritetään vähintään yksi/kuukausi.

Miksi sitten 120 eikä 100? Ratkaisevin tekijä taisi olla se, että viimeinen levy joka tippui listauksen ulkopuolelle eli numero 121 oli Metallican Master of puppets. Se lienee sopiva pudotus, josta aloittaa listaaminen alaspäin…Tosiasiallisesti asia meni myös niin, että vaihtelin sijalukujen 90-120 levyjen paikkaa niin useasti kun halusin ottaa kaikki mukaan, joten loppujen lopuksi ratkaisin asian siten, että laajennetaan haarukkaa 100:sta 120:n.

Tässä numerot 120-111:

120. Tank: This means war (1983)

Harvinainen näky tällä listalla: NWOBHM-levy. Tank oli yksi genren kulmakivistä -80-luvun alkupuoliskolla ja julkaisikin usean ihan kelpo levyn aktiivisena aikanaan. Suomalaiset muistanevat(?) tämän siitä, että yhtyeen piti soittaa Metallican kanssa yhtyeen aivan ensimmäisellä Suomen kiertueella 1984. Eivät soittaneet… Tämä levy on kuitenkin puhdas HM-klassikko, hienoa aikakautensa metallia, joka toimii edelleen tänä päivänä. Yhtye on ollut usean nykyään tunnetumman bändin esikuvana mm. Metallica ja Sodom heti mieleentulevina.

119. King´s X: Dogman (1994)

Yksi musiikkimaailman aliarvostetuimmista bändeistä. Tosin ilmeisesti yhtye nauttii erityisesti suosiota muusikkojen piirissä. Kaupallista läpimurtoa ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Sinällään ymmärrettävää, koska musiikki on jossain määrin hankalasti lokeroitavaa. Eli groovaavaa hard rockia tai lainataankin discogsia, siellä on asia hyvin ilmaistu: ”King’s X combined progressive metal, funk, and soul with vocal styles influenced by gospel, blues, and British Invasion rock groups.” Ei lisättävää tuohon. Itselleni toimii erityisesti yhtyeen alkupään tuotanto aina tähän viidenteen levyyn asti, jonka jälkeen alkoi lievä toisto eli terävin sävelkynä alkoi tylsymään. Tämä levy taasen on groovaavan hard rockin juhlaa eikä muuta moitittavaa löydy kuin levyn lähes tunnin mitta. Pari täytekappaletta kun pudottaisi pois, niin levy olisi listalla vielä ylempänä.

118. Rollins Band: Weight (1994)

Henry Rollins on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja musiikkimaailmassa. Mies tuli tunnetuksi hardcore punk yhtyeestä Black Flag, jonka jälkeen perusti tämän omaa nimeään kantavan yhtyeen. Lisäksi miehellä on paljon muitakin ansioita: kirjailija, näyttelijä, juontaja, spoken word-artisti… Mutta asiaan. Tämä ei varsinaisesti ole heavya, ei se ole punkkiakaan, olisiko sitten alternative rock osuvin kuvaus(?). Niin kuin edellinen sijaluku, niin tätäkin levyä riivaa hieman ylimitta. Tosin parannusta on tätä edeltäneeseen levyyn The End of something, joka kesti yli 70 minuuttia ja sisälsi useita 10 minuuttisia kappaleita. Tässä on pelkistetympi ulosanti. Pisin kappale on levyn ensimmäinen singlejulkaisu Liar, kestoltaan 6:37. Lisäksi Henry on myös oivallinen sanoittaja ja siitä laitankin esimerkiksi oheisen kappaleen Civilized:

117. Suicidal Tendencies: Lights…camera…revolution (1990)

ST on malliesimerkki musiikillisesta suunnanmuutoksesta: yhtye aloitti hardcore punk bändinä siirtyen thrash metalliin, vaikkakaan ei koskaan ole se suoraviivaisin thrash metal yhtye ollut. Tästä seuraava, The Art of rebellion, olikin jo jotain ihan muuta. Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyn avausraita kertonee parhaiten mistä tässä on kyse:

116. Anthrax: Among the living (1987)

Tälle meinasi käydä ”Metallicat”…eli jäädä listauksen ulkopuolelle tyystin. Levy on tietty klassikko, mutta näyttäisi olevan ainakin 100 muuta levyä joita kuuntelen useammin. Musiikki on aikakautensa parasta itärannikon thrash metalia eli New Yorkin kuvioissa liikutaan. Toinen merkittävä porukka oli Bay Arean thrash metal San Franciscon alueelta, johon mm. Metallicakin on liitetty. New Yorkin thrashissa taustalla on vahvasti NYHC-scene, johon Anthraxkin välillisesti liittyy mm. projekti S.O.D.:n kautta. Anthraxin paras levy, jonka A-puoli on kokonaisuutena kympin suoritus, B-puolella ote hieman löysenee ja levy hyytyy selkeästi loppua kohden. Lyriikat käsittelee osin yhtyeen jäsenten omia intressejä (Stephen King, Judge Dredd) kuin myös maailman epäkohtia (mikä oli ajalleen tyypillistä: kylmä sota, maapallon tuhoutuminen yms. Näistä teemoista kirjoitti suunnilleen jokainen thrash metal bändi). Levyn kansikuva on kuvitus levyn nimikkobiisistä, joka kertoo Stephen Kingin kirjasta Tukikohta (The Stand) ja maistiaiseksikin taidan laittaa ko. raidan.

Kumpi sitten vetää pidemmän korren: Bay Area vai New York? Se selvinnee tätä listausta seuraamalla…

115. Gwar: Hell-O! (1988)

”Hey there girl, do you like my big dick?” esittää Gwar tuon perustavanlaatuisen kysymyksen vajaan 40 minuuttisen mauttomuuksien viljelmällä eli debyyttialbumillaan. Miten tämmöinen huumorimusiikki sitten päätyi tällaiselle listalle? Okei, ymmärretäänpäs yksi asia: Gwarin keskeisin anti lienee keikkakokemuksissa ja visuaalisuudessa, mutta ilman musiikillista osaamista ei yhtye toimisi paikallisteatteria isommalla estradilla. Gwarin olemus perustuu Richmondilaisen (Virginia) taidekommuunin projektiin, joka sitten kasvoikin astetta isommaksi. Tämä on yhtyeen debyytti ja tällähän ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vaan genre on tyylipuhdas punk häiriintyneillä lyriikoilla (tajusitteko paradoksin;)). Levyllä on 16 pariminuuttista punkrallia ja lähes jokainen on tarttuva rallatus. Näin se homma tehdään; ihmettelen vaan että miksi tätä levyä ei ole saatavilla. Oikeasti tällä on ansioita, ilman yhtyeen ulkomusiikillisia kuvioitakaan. Ja juuri tätä tarkoitin sillä että yhtyettä ei olisi olemassa, ellei jotain musiikillista annettavaa olisi. Tämän jälkeen yhtye levytti Scumdogs of the universen, josta tuli pieni hitti ja siten vahvisti yhtyeen olemassaolon perusteita. Ko. levy oli jo heviä ja itseasiassa ihan kelpoa sellaistakin. Mutta tämä debyytti on niin raikasta menoa ja kun hyvintehty punk kelpaa allekirjoittaneelle, niin tätäkin tulee kuunneltua ihan säännöllisesti. Ja tosiaan, lyriikat saa kyllä hymyn huulille, jos ei ota asioita niin vakavasti. Juu ja levyn kanteen on printattu ”Caveat emptor”, joten teitä on varoitettu! Suosittelen etsimään käsiin yhtyeen VHS/DVD/Blu-Ray/mitä tahansa audiovisuaalista materiaalia, koska kyse on kuitenkin performanssitaiteesta! Asioita liian vakavasti ottaville en suosittele ja 2020-luvun mielensäpahoittamiskulttuurin tuotteet pahoittaisivat mielensä tästä(kin) materiaalista.

Ps. Yhtye jatkoi alussa esitetyn kysymyksen teemaa kakkoslevyllä kappaleella Black and huge, joka taasen käsittelee ikiaikaista mysteeriä tietystä rotupoliittisesta ennakkoluulosta…hieno kappale!

114. Grip Inc.: Power of the inner strength (1995)

Dave Lombardo erottuaan Slayeristä perusti tämmöisen yhtyeen ja näytti kaikille kuka se Slayerin todellinen sielu oli. Tällä pyyhitään lattioita Slayerin vastaavan ajankohdan levytyksillä niin perusteellisesti, että kyllä se lienee selvä kuka sitä tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti. Lombardo on aivan tähtitieteellisessä vauhdissa tällä levyllä ja pelkkien rumpuraitojen kuuntelu on silkkaa nautintoa; sen lisäksi että levyllä on useita hienoja kappaleita. Voiko jopa olla niin että Slayerissä miestä on jopa jarruteltu ja nyt kun sai täysin vapaat kädet, niin näytti sitten ”närhen munat” entisille bänditovereilleen?

Kun sanotaan että rytmisektio on keskeisimpiä tekijöitä yhtyeen dynamiikassa, niin tarkemmin kun ajattelee asia on näin: Lombardo on esiintynyt mm. Testamentin ja Misfitsin (comeback keikka alkuperäisen kokonpanon kanssa, oli lyhyen aikaa youtubessa, ennenkuin Glenn poistatti sen) ja kyllä Lombardo vei nämä molemmat yhtyeen aivan toiselle levelille kun millä ne olivat aiemmin (näin Testamentin keikalla the Gathering-levyn kiertueella ja se edelleen on kovin näkemäni keikka; ehdin myös näkemään tuon youtube-videon, jossa Misfits oli kovassa vedossa. Ne jotka tietävät, niin Lompuukista on myös näyttö Metallican keikalta, mutta ei mennä siihen verilöylyyn tässä…). Helposti yksi -90-luvun kovimmista thrash metal levyistä. Toisaalta ei Grip Inc:kään sitten noussut sen isompaan rooliin genressä, osin siitä johtuen että paukut taisivat loppua jo tähän levyyn. Noh, Solidify oli myös ihan kelpo levytys. Kuunnelkaa oheinen maistiainen ja erityisesti rumputyöskentely:

113. Crowbar: S/T (1993)

Miten Crowbarin musiikkiakin sitten pitäisi luokitella? Tämä ei ole doomia eikä sludgea, mutta pirun raskasta silti, ehkä raskain yhtye mitä markkinoilla oli noihin aikoihin. Crowbar oli yksi suosikkiyhtyeistäni -90-luvun loppupuoliskolla ja erityisesti tätä ja vuoden 1996 Broken glassia tuli kuunneltua. Levyllä on 10 biisiä ja se kellottaa 36 minuuttiin, joten jälleen hyvä esimerkki miten raskasta musiikkia voidaan tehdä ytimeikkäilläkin biiseillä. Toisaalta, ei tätä tappoa jaksaisi pidempään kuunnella, sen verran tylyä on mättö. Levyn sanoitukset käsittelevät negatiivisia henkilökohtaisia tuntemuksia eli jonkinnäköisestä synninpäästöstä siis kyse. Levyllä on coverversio Led Zeppelinin No quarterista ja ai että taittuupa sekin hyvin tämmöiseen ääriraskaaseen formaattiin. Hieno versio ja malliesimerkki onnistuneesta coveroinnista. Tämän on muuten tuottanut Phil Anselmo.

Jos allaoleva kappale ei kuitenkaan sytytä, niin ottakaa varmuuden vuoksi kuunteluun kappale I have failed, siinä kappaleessa oksennetaan elämäntuska suoraan kuulijan naamaan. Teitä on varoitettu! Noh, nimikin jo kertoo mistä on kyse.

112. Electric Wizard: Come my fanatics… (1997)

Electric Wizard oli todella jyrkässä vedossa 1997-2000. Onko tämä sitten parempi kuin yhtyeen arvostetuin teos Dopethrone, mene ja tiedä. Itselleni tämä nousee siinä mielessä korkeammalle, että tämän levyn kautta yhtyeeseen tutustuin. Ja olipa kokemus kun ekan kerran levyn pyöräytin, eihän tällaista pitänyt kenenkään enää 1997 tehdä? Genre on siis doom metal ja tässä ollaan vielä perinteisen äärellä verrattuna siihen mitä pössyttelyä nykyinen tuotanto on.

Toisin kuin tuossa Crowbarin levyssä, niin tällä kierroksella pöydässä on 10 minuuttiset hidastelut. Tämä levy taasen on hyvä esimerkki siitä, miten niitä tehdään. Raskauden ulottuvuus on samaa luokkaa kuin Crowbarilla. R-a-s-k-a-s-t-a… Levy olisi täydellinen doom metal levy, mutta valitettavasti siihen on pitänyt sisällyttää omituisia pörinöitä, joiden sisältö avautunee oikealla tavalla vain niille, joille ”maistuu makea” ja siten ne eivät ole koskaan minulle avautuneet, koska en pössyttele. Hyvä doom metal jyrä katkeaa ikävästi kesken, kun yht´äkkiä ämyreistä tuleekin lähes 9 minuuttia omituista avaruuspulputusta (Ivixor B / Phase Inducer). Kirosana!

Alla oleva maistiainen on hieno kappale, mutta valitsin sen kappaleen alussa olevan intron takia. Siinä jotenkin heijastuu yhtyeen asenne yhteiskunnallisia normeja kohtaan. Yrittäkääpä etsiä elokuva, josta tuo on poimittu käsiinne.

111. Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Yksi hankalimmista tehtävistä on pistää Maidenit järjestykseen…ja etenkin tällaiselle listalle. Tällä valinnalla ja sijoituksella lienee tunneperäistäkin arvoa, tämä oli yksi ihan ensimmäisistä levyistä mitä olen kuunaan omistanut formaatin ollessa C-kasetti. Mutta onhan tällä oikeitakin ansioita ja Hallowed be thy name on yksi koko genren merkkiteoksista; Stairway to heaveniin ja Paranoidiin verrattavissa mitä tulee klassikkoihin. Niin, genrehän on NWOBHM, ja taisin uhota ettei näitä paljoa esiinny tällä listalla, noh tämän jälkeen ei pitäisi montaa enää tulla.

Jokaisella Maiden levyllä on myös tyhjäkäyntiä, niin myös tällä. Levyn aloittaa Invaders, joka on aika ihmeellinen valinta aloitukseksi ja aika vaisu Maiden tuotos. Myös Gangland on aika heikko esitys, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää Maiden klassikkoa. Up the hammers!

Jatkuu seuraavassa postauksessa…