Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos, kausi 5

Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond.
Tuottaja: Wonderstrom
Animointi: Bardel Entertainment
Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.

Katsojat: Aura, Ahti ja Maija

-Maija-

Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.

Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.

Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.

Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.

Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.

Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.

-Ahti-

Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.

Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.

-Aura-

Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.

Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä.  Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.

Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.

9 - 1

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Mark Lanegan: Sing backwards and weep

Kirja: Sing backwards and weep
Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen)
Kustantaja: Like Kustannus 2021

Lukija: -Juha-

Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.

Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!

Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.

Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan
oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!

Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani
yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.

No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.

Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.

Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain
hevonkuusesta.

Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).

En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.

Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa
käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.

Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Tui T. Sutherland: Tulisiivet -kirjasarja, osat 1-5

Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.

Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet 
Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021)
Osa 2: Puuttuva perillinen (2021)
Osa 3: Kätketty valtakunta (2022)
Osa 4: Synkkä salaisuus (2022)
Osa 5: Kirkkain yö (2022)
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet 

Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin. 

Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin. 

Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi. 

Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen. 

Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan. 

Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.  

Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus. 

Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.  

Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö. 

Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan! 

Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.  

Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.

Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi. 

Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.

Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa. 

Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.  

(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.) 

5 - 1

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Barbie-elokuva

Elokuva: Barbie
Ohjaus: Greta Gerwig
Pituus: 114 min
Ensi-ilta: 21.7.2023

Katsojana: koko perheemme

-Maija-

Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.

Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.

Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.

Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.

Arvio: 7/10

-Juha-

Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.

Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.

Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.

Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.

Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.

Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.

-Ahti-

Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.

En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.

Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.

Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.

-Aura-

Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.

Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.

Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.

Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!

Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

RSS
Follow by Email
Instagram