Lautapeli: Sword & Sorcery: Immortal Souls
Suunnittelijat: Simone Romano ja Nunzio Surace
Julkaisija: Ares Games (2017) sekä Gremlin Project, Devir, GaGa Games, Galakta, Heidelberger Spieleverlag, Intrafin Games ja Planplay
Pelaaja: Ahti, pelasi Laegonia, jousiampuja-haltiaa, joka pystyy kutsumaan kumppanikseen Fenrir-suden ja Thorgaria, kääpiö-parantajaa sekä oli ainut, joka luki sääntöjä kunnolla
Ensimmäisen kerran tämä lautapeli iski silmään Tampereella Puolenkuun Peleissä, kun vietimme lomaa siellä suunnalla. Mutta mukaan peli ei vielä silloin lähtenyt. Muutaman viikon päästä menimme Turkuun viettämään aikaa, ja rahat sattuivatkin tulemaan tällä kertaa mukaan. Kävimme monissa kaupoissa kuten kirjakaupoissa, josta tuli mukaan muun muassa Pohjantuli -sarjakuva, mutta kävimme myös Puolenkuun Peleissä, josta lautapeli omilla rahoilla lähti mukaan.
Samana iltana alkoi myös pelin tutkiminen. Ensisilmäykseltä se hiukan hämmensi; esimerkiksi miksi pelissä on eri värisiä hirviöfiguureita. En kuitenkaan vielä aloittanut sääntöjen lukua. Seuraavana päivänä se kuitenkin alkoi ja säännöt olivat joltain osin ymmärrettäviä, mutta jotkin asiat olivat outoja. En kuitenkaan ehtinyt lukea kokonaan sääntökirjaa sinäkään iltana. Jatkoin seuraavana iltana, mutta pari aukeamaa jäi lukematta. Tämä voi kuulostaa siltä, että sääntökirja olisi pitkä, mutta se ei ole. Aikaani meni myös korttien tutkimisessa ja asioiden ymmärtämisessä. Mutta pian pääsimme ensimmäiseen peliin.
Ensimmäinen peli meni hitaasti, koska sääntöjä tarkisteltiin ja varmisteltiin, mutta noin 4 tunnin päästä tulimme valmiiksi. Peli ei mennyt vielä täydellisesti, mutta edistyimme jo. Toinen peli ei mennyt paljoa nopeammin, mutta virheitä korjattiin, koska olin tarkastellut sääntöjä. Myös hahmoja oli päästy parantamaan, mikä on hauskaa minulle. Kolmas peli pelattiin kahdessa sessiossa, koska aikatauluja meni päällekkäin. Neljättä ei ole vielä aloitettu, mutta kun kirjoitan tätä, odotan sitä innolla!
Sword & Sorceryssa on vaikeat säännöt, mutta kun niitä ymmärtää, niin pelistä tulee paljon helpompaa. Minusta pelissä on hyvät säännöt, hiukan vaikeat oppia, mutta muuten hyvät. Pidän myös siitä, että hahmoilla on omat “taistelutyylit”, niin aseista ei tule riitelyä, kuten joissain peleissä. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja hauskoja ja niiden kykyjä on hauska tutkia. Tarinamuotokin on mielestäni hyvin tehty. On myös kivaa, ettei kenenkään tarvitse olla pahis, vaan voimme olla tiiminä koko porukka. Ainut miinuspuoli minulta on, että säännöt ovat aika hankalia.
Peli sopii mielestäni pelaajille, joille monimutkaisemmat lautapelit ovat jo aika tuttuja. En suosittele tätä peliä ensimmäiseksi lautapeliksi. Henkilöille, jotka tykkäävät esim. HeroQuestistä tai Descentistä, peli sopii hyvin. Sword & Sorceryssä on paljon roolipelimäisiä elementtejä, jotka tekevät siitä minulle hauskan pelin. Lyhyesti ja ytimekkäästi: minä henkilökohtaisesti tykkään pelata peliä ja nautin sen pelaamisesta. Harmillisesti ensimmäiset pelit eivät menneet vielä täysin oikein, hankalien sääntöjen takia. Minulle peli kuitenkin on 9 ½. Hankalat säännöt pitävät sen poissa kympistä, mutta minä todellakin pidän tämän pelin tyylistä ja hahmojen päivittämisestä sekä itse hahmoista. Pidemmällä aikavälillä kokonaisarvosana voi vielä nousta kymppiin, mutta vielä se on yhdeksän ja puoli. Minä todellakin nautin pelistä!
Pelaaja: Maija, joka pelaa Aurielia, haltia-velhoa sekä varmistelee sääntöjä ja lukee seikkailun juonta kuljettavaa Book of Secretiä
Sword & Sorcerer: Immortal Souls on eeppinen, miekka ja magia -fantasiagenreä edustava peli, jota kuvaillaan pelikielellä ”dungeon crawling” -tyyppiseksi lautapeliksi. Tämä on juuri sitä lajityyppiä lautapeleissä, josta moni perheessämme (ja varsinkin Ahti) pitää, joten olimme aika luottavaisia pelihankinnan onnistumisesta. Pelin kansikuvitus edustaa varsin geneeristä fantasiaa, mutta toivoin, että se onnistuisi murtautumaan ulos ainakin osittain kaikkein tyypillisimmistä genren piirteistä ja sitä kautta yllättämään pelaajat.
Pelin hahmot edustavat erittäin tyypillisiä hahmoja tällaiselle pelille: valittavaksi löytyvät kaikki perinteiset fantasiahahmot kääpiöstä velhoon ja haltiasta voimakkaaseen (mies)taistelijahahmoon. Erityisenä koukkuna pelissä kuitenkin on se, että pelaaja voi valita hahmonsa perusluonteen, joka voi edustaa järjestystä, kaaosta tai molempien ääripäiden keskellä olevaa neutraalia. Tämä valinta vaikuttaa pelin kulkuun, sillä järjestyksen ja kaaoksen sankarit eivät voi taistella samassa joukkueessa. Ennen pelaamista Ahti ehti perehtyä näihin ominaisuuksiin ja me päädyimme pelaamaan kaikki ”hyvisten” puolella, järjestyksen sekä neutraaleiden hahmojen kanssa.
Aikaisempien pelien perusteella tiesin, että ennen varsinaista pelaamista on pakko perehtyä kunnolla pelin sääntöihin. Samalla tiesin jo etukäteen, että pelin säännöt tulevat lopulta paremmin tutuiksi vasta pelatessa. Silti sääntöjen yksityiskohtaisuus pääsi yllättämään. Sääntökirja on 55 sivua pitkä englanninkielinen opus ja lisäksi pelissä tulee seikkailut esittelevä ja alkuasetelman paljastava Story Book sekä seikkailun aikana läpikäytävä Book of Secrets, jonka avulla kuljetetaan seikkailun juonta pelin aikana.
Sekä minä että Ahti pidämme lautapeleistä, joissa on visuaalisuutta sekä runsaasti tilpehööriä tukemaan tarinan kulkua. Tässä pelissä sitä todellakin on! Pelilauta koostuu palapelin tyyppisistä erikokoisista laatoista, jotka luovat mukavasti tunnelmaa hahmojen liikkumiselle ja tarinan juonenkäänteille. Hahmojen oma alusta on myös näyttävä, mutta myös aika monimutkainen useine palikoineen, aseineen ja ominaisuuksineen. Lisäksi pelissä on todella paljon erilaisia pahvinappuloita, joita käytetään pelin aikana merkitsemään sekä pelin aikana tapahtuvia käänteitä, että hahmoille tapahtuvia asioita. Erilaisten nappuloiden määrä voi aluksi tuntua kohtuuttoman suurelta, mutta kun pelin juonesta saa kiinni, niin niiden kanssa oppii toimimaan ihan kohtuullisesti. En sitten tiedä, onko pelissä jonkin verran pihistelty tuotantokustannuksissa, mutta osa nappuloista on minusta turhankin pieniä ja suhruisen näköisiä (sivuhuomiona Ahti: en ymmärrä tätä kritiikkiä). Esimerkiksi pelissä tärkeässä roolissa olevat ”shadow tokenit” ovat niin pieniä ja epäselvästi merkittyjä, että hämärämmässä huoneenvalossa ei keski-ikäinen pelaaja tahdo saada niistä selvää. Samalla tavoin kortteihin on ladattu valtavasti informaatiota ja osin hyvin pienellä ja ”pullealla” fontilla, mikä aiheuttaa sen, että joitakin yksityiskohtia saattaa jäädä huomaamatta. Onneksi mukana on innokas nuori, joka myös oppi pelin monimutkaiset yksityiskohdat meitä muita huomattavasti nopeammin!
Parasta pelissä mielestäni on se, että seikkailujen juonenkuljetukseen on panostettu, ja siihen on jätetty väljyyttä myös sankarien itse tekemille päätöksille. Book of Secrets antaa mahdollisuuden pelata saman seikkailun monella eri tavalla ja siinä on mahdollisuus siis seurata erityyppisiä juonen kaaria. Tämä tekee pelistä mielestäni todella kiinnostavan ja koukuttavan. Lisäksi sankareiden hahmoissa on tarpeeksi erilaisuutta peliominaisuuksiensa osalta ja niitä pystyy kehittelemään melko mukavasti omiin suuntiinsa kampanjamuotoisessa pelitavassa (jota yleensä pelaamme). Oma hahmoni Auriel-velho oli aluksi tyypillinen velhohahmo, josta on taistelujen keskellä lähinnä haittaa ja jota on melko tylsää pelata, kun hahmo hiippailee lähinnä muiden taustalla heitellen välillä joitakin heppoisia loitsuja. Kun hahmoa saa kehitettyä, siitä kuitenkin tuntuu olevan enemmän hyötyä ja sitä pääsee käyttämään mielenkiintoisemmin osana seikkailuja. Vaikka erilaisia kortteja onkin paljon, niin seikkailujen edetessä jäimme kaipaamaan silti vielä suurempaa variaatiota hankittavien aseiden, loitsujen ja muiden ominaisuuksien osalta. Hirviöissä mielenkiintoinen puoli on, että niiden kohteena on vaihtelevasti eri hahmot riippuen hirviön motivaatiosta. Näin taistelut eivät kohdistu aina vain lähinnä oleskeleviin sankareihin, vaan myös muihin – kuten tuohon taisteluissa melko heikosti pärjäävään hahmooni. Tämä tuo mukavasti lisäjännitystä itse peliin. Paljon on kuitenkin jokaisen pelaajan omalla vastuulla, miten hahmon ominaisuuksia ja kykyjä pystyy hyödyntämään. Aina kannattaa muistaa esimerkiksi tarkistaa omat puolustuskykynsä, kun on hyökkäyksen kohteena.
Yleisesti ottaen peli on mielestäni kelpoa ajanvietettä. Pelit tosin vievät ainakin meidän perheemme pelityylillä reilusti aikaa, noin kolme-neljä tuntia per seikkailu, joten kovin kiireessä tähän peliin ei kannata ryhtyä. Äitinä en suosittele kokoamaan peliä keittiön pöydälle, vaan jonnekin muualle, missä peliä voi säilyttää tarpeen vaatiessa avoimena pidempäänkin. Lisäksi säännöt ovat useammankin pelin jälkeen sen verran monimutkaiset, että pelaajien on syytä olla hyvin levänneitä ja virkeitä peliä aloitellessaan. Muutoin aikaa kuluu helposti turhaan pelin yksityiskohtien selvittelyyn ja sääntökirjan pläräilyyn.
Arvosanaksi annan 8/10.
Pelaaja: Juha, joka pelaa Ecaruksella, voimakkaalla ritarilla, sekä 1,5 pelin jälkeen myös Shaella
Okei…miekkoja, magiaa, hahmoja, örkkejä ja 10-kantaisia noppia…”Linnoissa miekoilla lohikäärmeet halki”-tyylin fantasialautapeli siis.
Peliä ei ole saatavana suomenkielisenä versiona, joten ohjekieli on englanti. Tässä arvostelun vaiheessa on pelattu jo neljä peliä (seikkailua), joten jonkinlainen tilinpäätös voidaan tehdä.
Ensimmäinen haaste on ohjeet ja niiden tulkitseminen. Miekka ja magia -englanti ei ole vahvuuteni, enkä ole järin innoissani opiskelemaan yli 50-sivuista, vieraskielistä opusta. Näin ollen muut pelitoverini saavat vastata säännöistä ja niiden noudattamisesta. Lähdetään liikkeelle periaatteella ”pelataan ja katsotaan mitä siitä tulee”.
Pelin edetessä tulee tapahtuma-, nippelinappula-, sitäsuntätä-ähky. Vähän liikaa. En tiedä mitä aineita pelin kehittäjät ovat vetäneet, mutta mullekin samaa. Pystyn sieluni silmillä näkemään millä innolla (tyyliin Youtube-videomies, joka hehkuttaa miksi HeroQuest on paras fantasiapeli. Asianomaiset tietänevät, muille linkki) pelin kehittäjät ovat peliään suunnitelleet mielessään vastaavanlainen palaute kuin em. Youtube-pätkä. Valitettavasti ihan siihen ei päästä.
Pelissä tapahtuu koko ajan kaikkea ja ihan liikaa; vaikea pysyä mukana. Milloin pitää muistaa kääntää jokin kortti tai vaihtaa ase tai lisätä heittoon yksi tai kaksi hyökkäyspistettä tai kilpeä. Muissa pelaamissani fantasialautapeleissä yleensä yksi pelaaja pelaa ”pimeää puolta”, mikä tuo peliin uutta jännitettä, koska ko. taho voi tehdä yllätyksellisiäkin peliliikkeitä. Tässä pelissä niin ei ole, vaan kaikki hahmot pelaavat ”hyviä”. Näin ollen on jossain määrin sääntöjen tulkintaa, miten vihollishahmot toimivat. MUTTA, jos olemme pelanneet täysin oikein, niin sitten täytyy todeta, että yhtään tiukkaa paikkaa ei vastaan ole vielä tullut. Toisin sanoen kovin vaikeaa ei pelissä ole edetä, pl. kaikkien muiden nippelien ja detaljien huomiointi. Omaa laiskuutta toki; ohjekirjaan tutustuminen olisi saattanut edesauttaa paremmin pelin pariin. Lisäksi useampi lisäkierros pelin parissa ja saattaisi arvio parantua, mutta nyt mennään alla olevan mukaisesti.
Itselleni tämän genren peleissä ykkönen on edelleen HeroQuest (ks. video aiemmin). Tämä peli jäänee myös Talismanin ja Descentin taakse tässä vaiheessa, joten arvosanaksi 7,5/10.
Pelaaja: Aura, joka pelaa Shaella, salamurhaaja-varas ”Roguella”
Minun mielestäni tämä peli ei ollut kovin hauska, sillä se oli liian monimutkainen. Sen ikäraja on 13+, joten se ei ole vielä tarkoitettu minun ikäiselleni. Minä pelasin vain yhden kokonaisen pelin ja yhden puolikkaan pelin. Hahmoni siirtyi sitten isin pelattavaksi, kun en jaksanut enää.
Hahmot olivat ihan okei, mutta ne olivat liian monimutkaisia.
Peli näyttää ihan hienolta, mutta siinä on sairaan monta pikkupalaa, jotka voivat kadota helposti. En tajunnut tarinasta juuri mitään, kun äiti luki sen enkuksi. Sitä oli aika vaikea ymmärtää, joten minulle selitettiin se sitten jälkeenpäin. Tarina oli silti vähän tylsä, enkä oikein tajunnut miten pelaaminen liittyi tarinaan.
Arvio: 2/10
Thank You For Your Vote!
Sorry You have Already Voted!
