Juha jatkaa tässä postauksessa suurta levyarviointiurakkaansa.
Edellisessä postauksessa lupasin päivitysväliksi noin kuukauden, mutta älykkäimmät teistä hiffasikin että olin jo jollain syynillä tutkinut välin 90-120, joten nämä tekstit olivat jossain määrin jo valmiina. Joten pidemmittä puheitta, olkaa hyvät 110-101:
110. Blind Illusion: The Sane asylum (1988)
Tämä lienee yksi ”kadoksissa ollut” thrash metal klassikko, nimittäin levyn klassikoksi kutsuminen ei ole liioittelua. Valitettavasti tiedossani ei ole ne seikat, miksi tästä(kään) ei sitten isompaa juttua genressä syntynyt. Toisaalta levyä on ollut huonosti saatavilla uusintapainoksenakin. Levyn kokoonpano on mielenkiintoinen: bassossa Les Claypool ja kitarassa ex-Possessed Larry LaLonde. Ja mehän kaikki muistamme mistä nämä kaksi herrasmiestä ovat tunnettuja, eikö niin? Eli miehet perustivat Primus-nimisen yhtyeen näiden sessioiden pintaan. Toisaalta tämä saattaa selittää myös sen miksi yhtyeestä ei sen enempää kuultu – ei tainnut löytyä kiinteää kokoonpanoa.
Yhtyeen kantava voima on sen perustajajäsen Marc Biedermann, joka on jäänyt myös tuntemattomaksi tapaukseksi. Eipä yhtyekään tehnyt ”aktiivisena” aikanaan kuin tämän yhden levyn. Ilmeisesti jonkinsortin Iisakin kirkosta on kyse, koska kansipaperien mukaan vanhimmat biisit ovat vuodelta 1978. Marcin ansioksi voidaan todeta hienojen kappaleiden säveltämisen lisäksi levyn vahvimmat ansiot: tyylitaitoiset kitarasoolot.
Sittemmin yhtye on julkaissut kaksi muuta täysipitkää, vuosina 2010 ja 2022. Ilmeisesti miehet käyvät päivätöissä.
Miten sitten itse tutustuin tähän ”harvinaisuuteen”? Ajalleen tyypilliseen tapaan: kokoelmalevyn kautta. Tunnetuimmat genrekokoelmat taisivat olla Metal massacre ja Speed kills…-kokoelmat, mutta tämän yhtyeen löysin levyltä US Speedcore Invasion (1986, ilmeisesti noihin aikoihin oli kova tarve keksiä uusia ilmaisuja musiikkityylille, toisaalta thrash/speed metal termit eivät vielä olleet vakiintuneet). Samalla kokoelmalla oli myös mm. Legacy ja Heathen, jotka tosin olivat jo itselleni entuudestaan tuttuja. Legacy muutti sittemmin nimeksensä Testament.
Knoppitietona kerrottakoon se, että yhtyeen juuret ovat Kalifornian skenessä ja vuoden 1985 Trilogy of terror-demoa olikin tuottamassa eräs Kirk Hammett…Kyseinen demo on itseasiassa World in Soundin vuoden 2015 uusintapainoksessa bonuksena. Koettakaapa löytää se jostain. Esimerkkikappaleeksi laitan kappaleen nimeltä Kamakazi, se ei kerro japanilaisesta itsemurhalentäjästä, vaan huumeidenkäytöstä tai oikeastaan –käyttäjistä. Kiinnittäkää erityistä huomiota kappaleen kitaratyöskentelyyn; hienoimpia sooloja koko genressä!
109. Konkhra: Weed out the weak (1998)
Death metallia! Ja huh mitä groovaavaa mättöä! Ja vieläpä Tanskasta! Tämä on varmasti yksi outolintu koko listauksessa osin sen takia että edustaa genreä, jonka ”klassikoita” ei tällä listalla juuri esiinny. Noh, lyhyttä aikakautta -90-luvun alussa lukuunottamatta ko. genre ei ole ominta musiikkityyliäni ollut. Huomaannette, että tämä levy on julkaistu ko. vuosikymmenen LOPPUpuolella… Tässä levyssä namedropping ei tee pahaa: James Murphy (kitara), Chris Kontos (rummut)! Erityisesti viimeksimainittu on eläimellisessä kunnossa (ymmärtänette Muppets-viittauksen) ja Murphy nyt on death metallin kantatekijöitä, mies on mukana kaikissa genren keskeisimmissä töissä – alan harrastajat tietää. Tuskin tulee kenellekkään asiaan enemmän perehtyneelle yllätyksenä että Kontoskin vierailee tällä listalla hieman ylempänä erään toisen levyn johdosta…
Todella kova tuotanto! Jos et ole death metallin ystävä, mutta muutoin rankempi heavy uppoaa, niin tämä kannattaa pistää korvan taakse…tai ruuminosista puhuttaessa parempi ilmaisu olisi ”silmien väliin”, koska sinnehän tämä osuu!
Yksi levyn hienouksista on siinä, että levyllä on sekä nopeita death metal kaahauksia, mutta yhtälaisesti hitailla kierroksilla eteneviä eli ei ole pelkkää mättöä. Siksi laitankin poikkeuksellisesti kaksi näytettä: yhden nopean ja yhden hitaamman:
108. Anvil: Metal on metal (1982)
Kanadalainen Anvil on speed/thrash metal genrejen kantaisä brittiäisten kollegoiden (Venom, Raven) ohella (itse luettelen joukkoon myös kanadalaisen Exciterin, joka julkaisi 1. thrash metal levynsä jo keväällä 1983 eli ennen ”tiedätte kyllä mitä”! Kanadassa ja Britanniassa todellakin otettiin ensiaskeleet tähän tiettyn musiikkityyliin). Anvilin kolme ekaa on ehtaa proto speed/thrashia eikä ole lainkaan epäselvää että yhtyeen seuraajat ovat häikäilemättä lainanneet yhtyeen tyyliä ja vieneet sitä raskaampaan suuntaan. Ei ole epäilystäkään siitä että esim. Dave Lombardo ei olisi Robb Reineria kuunnellut. Tätä levyä kun kuuntelee, niin apinointi on ilmiselvää ja mikä ettei: parhaalta ne opit kannattaa kopioida! Sittemminhän Lompuuki on ”löytänyt” oman tyylinsä ja onkin genren kovimpia tekijöitä.
Mutta tähän levyyn: Nyt ollaan heavy metallin alttarin äärellä! Hienoja biisejä, melodisia kitarasooloja ja kuten aiemmin varoitin; rumpali on tikissä! Levy on kauttaaltaan täynnä hyviä biisejä ja levyn päättää asiaankuuluvasti kappale nimeltä 666. Kansikuva vastaa levyn nimeä ja itseasiassa sisältöäkin: tämän metallisemmaksi ei voi mennä (ainakaan vuonna 1982).
107. Black Flag: My war (1983)
Länsirannikon punkkia ja yhdessä Misfitsin kanssa olivat pioneeribändejä niin punkin kuin hardcore punkin saralla. Levyllä laulaa Henry Rollins ja häntä käsiteltiinkin jo aiemmin (no. 118). Tämä on erityisen mielenkiintoinen levy: A-puoli on klassista hardcorea, mutta B-puoli on silkkaa doom metalia ja jonkin sortin proto-sludgea, koska Henkka räyhää keuhkonsa ulos sellaisella raivolla että ihan puhtaasta doomistakaan ei voida puhua. Taustalla levyn kaksijakoisuudelle on siinä, että Rollins oli kyllästynyt punk piirien puritaaniseen asenteeseen ja siksi päätti levyttää jotain äärimmäistä. Kuittaillaan siis niille, joille punkin piti olla tietyntyyppistä. Koska A-puoli on tyylikästä hooceeta ja B silkkaa hyvinkirjoitettua doomia, niin tätähän kuuntelee mielellään. Huomaan, että useimmin kuuntelen pelkkää B-puolta. Taustalla voi myös jossain määrin olla yhtyeen mielenkiinto levy-yhtiön toista bändiä, Saint Vitusta, kohtaan. Em. yhtye on jenkkidoomin pioneereja ja levytti ensimmäisen, nimikkoalbuminsa, SST Recordsille 1984 eli samalle yhtiölle kuin BF. Todettakoon että asenne vietiin myös keikoille ja levyn kiertueella soitettiin sekaisin nopeita hoocee ralleja ja näitä ultrahitaita, joten on ollut mielenkiintoinen kokemus. Niin, kiertueelta julkaistiin livelevy Live ´84 ja asiasta kertonee riittävästi se, että keikan aloittaa 8,5 minuuttinen instrumentaali. Huh, tuota liveä en valitettavasti suosittele, on siinä ollut punkkareilla ihmettelemistä. Levyn kahtiajakoisuudesta huolimatta pitäydyn yhdessä näytteessä ja se saa olla yksi noista doom metal raidoista.
106. Steel Panther: Balls out (2011)
Huumorimusiikkia…taas. Eip, vaan hyvin tehtyä glam metallia. Tähän pätee sama, jonka kirjoitin jo Gwarin (no. 115) kohdalla. Harmillisesti tähänkin yhtyeeseen liittyy rujoja ulkomusiikillisia ennakkoluuloja, jotka saattavat johtaa kuulijan harhaan. Yhtye, jos ei vielä ole tuttu, on ottanut lähtökohdaksi -80-luvun hard rock/glam metalparodioinnin siten, että sanoitukset käsittelevät pääsääntöisesti erilaisia sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyviä seikkoja. Ainakin jätkät ovat ottaneet musiikilleen lähtökohdan! Nyt vaan täytyy jännittää minkä kappaleen valitsisin ettei se päätyisi moderaattorin sensuuriin…Laittaisiko Let me cum in, voitte arvuutella mistä se mahtaa kertoa, mut sen verran voin valaista että saman lyyrisen ”taiteen” parissa mennään, kuin koko levykin. Mahtavaa! Lyyrisestä annista todettakoon että jätkillä on ollut todella vilkas mielikuvitus, mitä tulee esim. seksuaalisesta kanssakäymisestä kirjoittamiseen, en tiennyt että p*rseeseenkin voi laueta niin monella eri tavalla? Ei näille voi kun nauraa, mutta toki täytyy muistaa että on olemassa myös niitä jotka eivät ”mustinta huumoria” sulata ja siten riski impata herneitä nenän kautta lukiessa näitä sanoituksia on korkea. Totean vain seuraavaa: älkää sotkeutuko tähän bändiin jos em. riski on olemassa!
Levyn (tai oikeastaan yhtyeen kaikkien levyjen) huonoin puoli paradoksaalisesti on myös sen lyyrinen anti: sanoja fuck, cock, dick, ass, cunt, pussy jauhetaan niin paljon että kyllästyminen iskee ja ajatus mielikuvituksen puuttesta iskee (mitään muuta puutetta jätkillä ei olekaan…siis sanoituksista päätellen). On kuin kävisi vuoropuhelua oman teini-ikäisen tyttären kanssa; v***u sitä, v***u tätä!
Yhtye koostuu taidokkaista muusikoista ja koko bändihän on tietyntyyppinen parodia glam metallista. Yhtyeen jäsenistä kolmella ei edes ole pitkää tukkaa, vaan peruukit! Eli homma on tyylikkäästi hallussa! Levyn päättää balladi Weenie ride, joka itseasiassa pärjäisi millä tahansa mittapuulla verrattuna Home sweet homelle tai November rainille tai vastaaville, tosin lyyrinen anti käsittelee, kuinkas muuten, panemista, eikä mitä tahansa sukupuolista kanssakäymistä, vaan p*rseeseen panemista! Tähän en anna asiaankuuluvaa loppukommenttia sensuurin pelossa!
105. Offspring: Smash (1994)
Jos haluan kuunnella hyvää punkkia, niin kuuntelen sitä…eli tätä. Ehkä myydyin genrelevy ja syystäkin. Joka ikinen biisi on punk rock klassikko ja todella tarttuvia kertosäkeitä! Levyn kannen ja sisällön yhteys ei aukea, mutta väliäkö silläkään loppupelissä kun levy rokkaa kuin hirvi! Tuotakoon myös se ilmi, että tähän levyyn jäi yhtyeen paukut. Ostavalle yleisölle sillä ei ollut väliä koska yhtye oli lunastanut paikkansa, joten mikä tahansa paska sen jälkeen myi kuin leipä, eikä kritiikkiin kykenemätön asiakaskunta osannut vaatia laatua. Noh, se on hyvin yleinen ilmiö musiikkimaailmassa. Koska jokainen biisi toimii, niin laitan maistiaiseksi ihan nimibiisin:
104. Backyard Babies: Total 13 (1998)
Street rock to the core! Ei ole omin genreni, mutta aika ajoin ”kokeilen” jotain uutta ja sieltä pomppaa esiin jotain tämmöistä. Tämän lainasin kokeilumielessä Lahden kirjastosta ja ihastuin heti. Todettakoon että olen tutustunut myös mm. Hellacoptersin ja muutaman muun vastaavan tuotantoon todeten että ei ole kuppini. Mutta tämä on: täysiveristä katurokkia ja huippubiiseillä! Suosittelen muillekin kuin alan veijareille! Tampereen tulliklubin keikalta joskus -90-luvun lopulla (mukana oli the 69 eyes ja Hellacopters) mieleen muistuu kaksi asiaa: se kun basistilla oli huono päivä ja kesken setin juoksi bäkkärille oksentamaan…ja sen jälkeen palasi soittamaan keikan loppuun. Ammattimies, näin homma hoidetaan tyylillä! Toinen oli tietysti se, että keikalla oli mukana myös Tampereen oma rokkikukko, itse Ikurin turbiini, Pate Mustajärvi (RIP)!
Ps. Nyt kun puhtaaksi kirjoitan tätä huomaankin anekdootin valitun kappaleen ja viittauksen Pateen välillä.
103. Korn: Follow the leader (1998)
Mitä mitä: nu metal levy Juhan listalla??? Koen olevani kohtuurohkea kokeilija mitä tulee musiikkiin ja yleensä annan ainakin kuuntelun yhtyeelle, joka on muutoksientuoja. Tässä tapauksessa Korn edustaa yhtä oleellista muutosta -90-luvun loppua lähestyttäessä. Ja genrehän oli nu metal ja sitä piti vihata, ainakin kunnon heavy miesten! Olen kuunnellut kaikki Kornin levyt ja jos tosiasiallisia ollaan, niin en ymmärrä kahden ekan miljoonamyyntiä, nehän ovat suorastaan p**kaa. Muttä tämä kolmas: silkkaa korvakarkkia, jos pystyy omista rajoittuneista näkökannoista joustamaan. Pidemmittä puheitta:
102. Manowar: Hell on stage live (1999)
Manowar on yksi kaikkien aikojen kovimmista liveyhtyeistä, oli sitten mitä mieltä tahansa yhtyeen imagosta tai ulkomusiikillisista ansioista. Olen yhtyeen livekunnon itsekin pari kertaa todistanut; jätkät osaavat asiansa! Muut bändit soittaa, Manowar tappaa!
Yhtye julkaisi tätä pari vuotta aiemmin tuplaliven, joka on myös täyttä rautaa, mutta tämä vetää pidemmän korren vahvemmalla biisimateriaalilla. Tuo 1997 live piti sisällään yhtyeen tunnetuimpia ”hittejä”, kun taas tässä on yhtyeen tappavimmat rallit uran mitalta. Mukana on raitoja kaikilta studiolevyiltä lukuunottamatta Fighting the worldia, joka tosin oli hyvin edustettuna tuolla 1997 livellä. Tuotakoon ilmi että Manowar oli yksi suosikeistani koko -90-luvun ja tämän vaatimaton sijaluku selittyy lähinnä sillä, että yhtye on studiolevyjen osalta hyvin edustettuna korkeammilla sijaluvuilla. Mutta niistä myöhemmissä päivityksissä. Tämä on yksi kaikkien aikojen kovimmista livelevyistä ja omissa kirjoissani top10 sellainen! Ainoa puute on Ross the Boss (RIP) ja omistettakoon seuraava valinta hänelle!
101. Black Sabbath: Reunion-live (1998)
Kappas toinen livelevy heti perään…sama vika kuin Manowarissa: yhtye tulee vastaan myöhemmissä päivityksissä, joten sijaluku ei siinä mielessä tee oikeutta levylle. Levyllä kun sattuu olemaan kaikki keskeisimmät raidat ja hyvin vedettynä, niin tämä voisi olla ihan hyvin top10:ssä.
Mitä tästä nyt sanoisi; biisimateriaalin ja esittäjän puolesta voisi olla numero 1. Mikä tahansa sijaluku ei tee tälle oikeutta, levy joka pitäisi jokaisen metallimusiikin ystävän omistaa! ”Vanhat” äijät nimittäin pieksevät modernit heviyhtyeet mennen tullen ja käsissä onkin vuoden 1998 kovin ja perustelluin julkaisu (tosin listalla on muita ko. vuonna julkaistuja ylempänä, mutta kuten sanottu: mikään sijaluku ei tee tälle oikeutta). Ainoa valittamisen aihe on siinä, että levyllä ei ole Supernautia!
Olin katsomassa yhtyettä Seinäjoella kesällä 1998, silloin joukoista puuttui Bill Ward, mutta seuraavana vuonna jäähallilla oli Bill myös mukana! Kolmannen kerran näin yhtyeen Hartwall arenalla 2005. Näistä ikimuistoisin oli tuo 1999 keikka, loppupelissä äijät eivät edes kovin vanhoja olleet, noin viisikymppisiä ja energiset keikat heittivätkin!
Jatkuu…
Thank You For Your Vote!
Sorry You have Already Voted!
