admin – Sivu 2 – Vaahteran varjon alla

Sword & Sorcery: Darkness Falls

Peli: Sword & Sorcery: Darkness Falls (2018)
Julkaisija: Gremlin Project ja Ares Games
Pelisuunnittelu: Simone Romano ja Nunzio Surace

Pelaajat:
Maija, joka luulee olevansa pelinjohtaja, mutta on kuitenkin tarinankuljettaja sekä Auriel, haltijavelho
Ahti, joka on oikeasti pelinjohtaja, Leagon jousiampuja-haltija ja Thorgar kääpiöparantaja sekä edelleen ainut, joka on lukenut säännöt kunnolla
Juha, joka pelaa Ecarusta, ihmisritaria sekä Shaeta, salamurhaaja-varasta

Maija:

Sword & Sorcery -peli on meillä koettu vaikeaksi, mutta antoisaksi pelimaailmaksi, ja olemme kirjoittaneet myös aiemmasta pelikokemuksestamme tänne blogiin.

Loppusyksyn aikana päätimme lähteä pelaamaan läpi mielenkiintoiselta vaikuttavaa lisäosaa, Darkness Falls. Pelissä on paljon tarkkuutta vaativia yksityiskohtia, ja pelinjohtajan roolissa tutustuttavana on paitsi pelitilanteiden aloitusasetelmat kertova Storybook, myös varsinaisen pelin vaiheita avaava Book of Secrets. Sword & Sorcery -maailmalle tyypillisesti erilaiset nippulat ja nappulat pitää asetella alussa huolellisesti, joten pelin alkuvaiheisiin kannattaa paneutua kunnolla. Lisäksi erittäin toivottavaa on, että kampanjamuotoisessa pelissä peliä ei tarvitsisi aina paketoida takaisin pakkaukseensa, vaan sen voisi pelata taso toisensa jälkeen läpi samalla pöydällä. Aika kauan S & S meidän olohuonettamme koristi, kun tämän lisäosan läpi kahlasimme…

Go no further, the town is cursed! When the dead rise from their graves, there is no place for the living. Run, you fools!”

Olimme omaksuneet aiemman pelin perusteella S & S -pelimaailman perussäännöt ja tuntui, että tämä peli lähti etenemään jouhevasti. Tällä kertaa pidin aivan erityisesti juonenkuljetuksesta ja pelin tarinallisista osuuksista, sillä ne tukivat hienosti itse pelikokemusta. Mukana on niin vampyyrejä kuin ihmissusiakin, ja monenmoista juonen käännettä ja arvoitusta selvitettävänä. Tehtävät ovat sankareille vaativia, eikä tasojen läpäiseminen ole mitenkään itsestäänselvää. Tämä lisäosa onkin tarkoitettu sankareille, joiden soulrank on IV-VI, joten sankarihahmojen tulee olla suhteellisen voimakkaita näistä tehtävistä selviytyäkseen. Pelissä on myös useita vaihtoehtoisia juonia, joten se soveltuu moneen pelikertaan ja vaikkapa useammankin kampanjan kohteeksi. Peli on kokonaisuutena vaativa, mutta saimme mielestäni tällä kertaa hyvän pelivaihteen päälle ja seikkailusta muodostui kivasti toimiva pelielämys. Lisämausteena tarinaan oli sijoitettu ajoittain viittauksia muihin fantasiaklassikoihin (kuten tuossa yläpuolen lainauksessa…), mikä aiheutti naureskelua ja hymähtelyä peliseurueessamme.

Erityinen plussa on pelin grafiikka: pelilaudat ovat kauniita ja kuten olen jo ennenkin maininnut, pidän peleistä, joissa on yksityiskohtaisuutta ja monenmoista pientä hypisteltävää. Näitä yksityiskohtia tässä pelimaailmassa todella riittää, joten minulle tämä osoittautui varsin viihdyttäväksi pelikokemukseksi!

Arvosana: 9/10.

Ahti:

Ensinnäkin, äiti luulee olevansa pelinjohtaja vain, koska lukee näitä Book of Secretsejä, mutta pelatessa on ihan muualla henkisesti. Minä olen aina läsnä ja teen suunnitelmat ja pysyn laskuissa ja kyvyissä mukana, koska olen valppaana ja ”kuljetan pelejä”.

Mutta siis tästä lisäosasta. Edelleen säännöt ovat hiukan hakusessa ja luuranko vihollisten respawn-kyvyt useasti unohtuvat. Pelissä on kuitenkin hauska teema, vampyyrit, luurangot, ihmissudet ja muut. Pääpahis on myös ylivoimainen, mutta erikoisten suunnitelmien avulla hänestäkin selvittiin. Vaikeudeltaan peli oli meille helpohkoa, koska unohdimme yhden merkittävän taistelusäännön. Joissain yksittäisissä tasoissa kuitenkin oli ongelmia, mutta kyllä niistäkin selvittiin. Viholliset olivat minusta hauskoja, mutta luurankojen kyvyt useasti unohtui, ja se kaduttaa nyt jälkeen päin. Palkintoja ja kokemuspisteitä tuli liikaa mielestäni. Hahmoilla oli aina ongelmia kullasta, koska kaikki kulta-tokenit oli jo hallussa. Sama kävi kokemuspisteille, koska niihinkin piti ottaa muita tokeneitä muistuttamaan. Taistelut muuttuivat erittäin hauskoiksi ja pitkiksi, koska aina laskettiin viisi plus kaksi plus poison plus kontrollointi miinus vahvuus ja milloin mitäkin. Niiden laskussa piti olla terävänä ja läsnä, siksi nimesinkin itseni pelinjohtajaksi. Sanon itseäni pelinjohtajaksi myös koska aina, kun TV oli päällä, minun piti muistuttaa heräämään siihen hetkeen pelaamaan, eikä möllöttämään aivottomasti TV:tä.

Koirienkin kanssa piti olla varovainen, yksi hännän heilautus ja BOOM, koko lauta olisi sekaisin. Väliajat kuitenkin olivat vielä pahempia, koska siinä riski oli suurempi. Monet nappulat myös tippuivat, kun koiramme Riitu käveli ohi ja nappulat tarttuivat siihen. Onnistuimme kyllä pitämään koirat poissa pelilaudan läheltä, mutta kerran ne saivat pöydän sekaisin. Koiramme Pommi, kun se oli pesty ja sai siitä pesuhepulin, juoksi täysiä pelialuetta päin ja koko peli meni sekaisin. Minä jouduin korjaamaan, koska mahtava muistini auttoi muistamaan kaikkien asioiden paikat.

Täysin viattomalta näyttävä Pommi-koira, joka sekoitti kertaalleen vaativan lautapelimme. Kuva: Maija Mäki.

Tarinaan oltiin jälleen panostettu ja sitä oli hauska seurata. Pelimekaniikat vain ovat hiukan liian haastavia edelleen. Kaiken kaikkiaan, uskon, että pystyisin antamaan 9, mutta meidän sekoilujen takia se on jäänyt hampaankoloon ja annan sen takia 8/10.

Juha:

Ai jaha…tämä peli…”Tarjoilija, nahkahousuissani on kärpänen”-tyylin fantasialautapelin jatko-osa siis. Tällä kertaa pilkka oli sen verran tuttu, että peli saatiin jotenkin jouhevasti etenemään. Eteen tuli kuitenkin samat ongelmat kuin pelin originaaliosassakin.

Peli alkoi Storybookin alustuksella ja kun teksti alkoi lauseella ”And it is I, his Chronicler…” ja jatkui itselleni hyvin tutulla sisällöllä, heristin korviani. Ollaan aran asian äärellä: kyseessä on kaikkien aikojen mahtavimmasta fantasia/barbaari-elokuvasta lainatuista laineista eli Conan Barbaarista. Tämmöinen lähestymistapa nostaakin rimaa heti, Conania ei tule sekoittaa kevyin perustein ihan mihin tahansa viihteeseen.

Tarinaa oli huolella kehitetty ja kerrontaan panostettu. Kirjaksi tai sarjakuvaksi kehitettynä voisi olla jopa toimiva. Pelilauta ja sen toimivuus sekä nappuloiden kanssa pelaaminen oli edelleen haastavaa. En näe, että nappuloiden pyörittäminen ja sählääminen niiden kanssa on tämmöisessä pelissä relevanttia ja koska ei päästy Conan-lainauksen edellyttämälle laatutasolle, joudun sanomaan ”Crom!” ja antamaan tälle 7,5/10.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

HeroQuest: Rise of the Dread Moon

Peli: HeroQuest: Rise of the Dread Moon (2023)
Julkaisija: Avalon Hill ja Hasbro

Pelaajat:
Ahti, joka pelaa Haltijaa, Kääpiötä sekä Rogueta
Maija, joka pelaa pelin pahaa pelinjohtajaa, Zargonia
Juha, joka pelaa Barbaaria, Velhoa ja Ritaria

Maija:

HeroQuest -pelisarja jatkaa kasvuaan ja uuden lisäosan julkaisua odotellaan meillä aina yhtä innokkaasti. Uusin tuoteperheen lisäosa Rise of the Dread Moon tuo mukaan uuden seikkailijahahmon, Ritarin. En oikein innostu tästä uudesta hahmosta, sillä se on minusta tylsähkö ja kovin perinteinen sankarihahmona. No, joka tapauksessa se napattiin mukaan, sillä muut halusivat kokeilla hahmon toimivuutta pelin aikana.

Pelin seikkailuihin ja taustatarinaan on tällä kertaa panostettu varsin mukavasti, ja erityisesti pelin tarinallinen osuus oli minusta onnistunut. HeroQuest ei perinteisesti tarjoa mitään kovin monimutkaista juonikuviota, mutta nyt pelin aikana muodostui mielestäni mukavasti seurattava ja mielenkiintoinen tarina. Myös monet pelilliset erikoisuudet olivat hauskoja ja hieman totutusta poikkeavia osuuksia, mukana on muun muassa salainen lisähuone ja monenlaisia jekkuja sankareiden päänmenoksi.

Koska pelaamme jonkinlaista päättymätöntä kampanjaa, niin sankarit ovat jo todella kehittyneitä ja voimakkaita hahmoja, joilla erilaisia aseita ja varusteita on riittämiin. Vastustajien vaikeustaso olikin tässä minusta liian helppo, varsinkin kun sankareita pelaavat Ahti ja Juha ovat oikeita strategianluonnin mestareita. Ehkä seuraavan lisäosan parissa joudun soveltamaan itse vaikeustasoa korkeammalle, jotta saamme sankareille kunnon vastuksen. Vaikeimpana lisäosana muistelemme edelleen Frozen Horror -peliä, jossa sankareilla oli ajoittain todellisia vaikeuksia selviytyä tasoista eteenpäin. Tällä tavoin haasteellinen Rise of the Dread Moon ei ollut, mutta hyvää ja luotettavaa HeroQuest-peliviihdettä se mielestäni kuitenkin meille tarjosi. Seuraavaa lisäosaa odotellaan jo! Ennakkotilauksia on jo tehty…

Arvosana: 8/10

Ahti:

HeroQuest, peli, jonka lisäosia odotetaan aina innokkaina. Rise of the Dread Moon, yksi minun lempipeli, jollei paras HeroQuest-seikkailu. Lisäosaa oltiin odotettu ja tutkittu etukäteen, mitä se sisältää. Ritaria odotettiin kaiken eniten, uusien sankareiden tutkiminen ja strategioiden pohtiminen on ihanaa. Artefaktit ja varusteet olivat vähän mitä olivat, mutta potion craftaaminen oli suuri yllätys, koska se oli mekaniikka, jollaista ei aiemmin ole tullut vastaan. Sen tutkimista odoteltiin, mutta se oli pettymys. Potioneja yleensä vain löydettiin jostain, tai jos löysi aarteista kukkia. Kukista taas pystyi valmistamaan potioneja. Uudet hirviöt olivat aluksi pelottavia, koska niillä oli loitsuja. Hirviöt olivat kuitenkin pelatessa ihan sopivan haastavia. Ei myöskään tullut pelkoa uusista hirviöistä huoneen takana (tarkoittaen Frozen Horroria ja sen jetejä). Erityisesti minusta hauskimpia olivat Dread Cultistit, koska ne kuolivat joka kerta yhdestä kerrasta, eikä äiti pahiksena päässyt käyttämään niitä kunnolla. Huonekalut sekä tokenit olivat hyvin suunniteltuja ja hyödyllisiä kampanjassa.

Pelin tehtävät olivat paremmasta päästä olevia. Nyt kun hahmoja oli sen verran paljon, useasti myös hajaannuimme joukkoihin: Haltija, Barbaari, Rogue ja Kääpiö, Ritari, Velho. Tarinan kerronta oli myös toteutettu ihanalla tavalla, eikä sitä voi olla huomaamatta. Tehtävät olivat kyllä joskus liian helppoja, kun hahmoja on tulossa vielä lisää. Uskon, että äitini tekisi tehtävistä vaikeampia, esim. antaen hirviöille lisää voimaa, elämää, määrää tai jotain. Mutta sitä kannattaa harkita vasta, kun sankareita tulee yli 5, tai kun sankareilla on liikaa tavaraa, ja he ovat ”voittamattomia”. Parannusjuomia tuli kuitenkin käytettyä useampaan kertaan Roguella erityisesti, koska hänellä on huono puolustus ja vähän elämää. Innolla odotan seuraavaa lisäosaa, jossa tulee Munkki-hahmo. Tämä hahmo tulee varmaan minulle pelattavaksi, koska hän vaikuttaa monimutkaiselta hahmolta. Sitten pitäisi tulla Prophesy of Telor -lisäosa, jossa tulee hahmo nimeltä Warlock, se taas tulisi isälle.

Peli oli hauska ja upeasti toteutettu, minun ehkä jopa lempiosani, kaiken kaikkiaan en ymmärrä äidin kriteerejä ja annan harvinaisen 10/10.

Juha:

Ahh….suosikki seikkailupelini jatko-osa. Varmaan selvää jo aiempien kirjoitusten pohjalta, että kaikkien aikojen suosikki-lautapelini on HeroQuest ja erityisesti se versio, jota pelasin jo yli 35 vuotta takaperin ensimmäisen kerran. Täysi 10 sille.

Nyt on pelilaudalla ”sarjan” seitsemäs osa. Olemme siis pelanneet nuo kuusi aiempaa versiota ja ehkä palaamme niiden osalta vielä. Hahmot, jotka nyt ovat mukana ovat edellisten versioiden johdosta ”kehittyneet” ja aseita, suojamekanismeja, rohtoja ym. on jo yllin kyllin kullekin…paitsi ritarille; uudelle lisäosan mukana tulleelle hahmolle, joka päätyi minun pelattavaksi. Hahmo tosin oli aika voimakas jo lähtökohtaisesti ja hahmolla oli erillisiä ritarikykyjä, joita pystyi hyödyntämään tiukan paikan tullen. Pelissä oli 10 eritasoista seikkailua ja niistä kaikista selvittiin ilman (pahempia) tappioita.

Pitkälle on tultu alkuperäisestä versiosta ja muutos pelissä on huimaava. Tarinaan on panostettu, vihollishahmot ovat entistä hurjempia, uusia aarteita, loitsuja jne… Koko pelisarjan kehittyminen onkin mielenkiintoista itsellään ja lisäosiakin on tulossa, joten saa nähdä miten pitkälle näiden kanssa vielä päädytään. Erityisesti mietityttää, että miten alkuperäiset 4 hahmoa pärjäisivät, jos peli aloitettaisiin tyhjältä pöydältä. Viholliset ovat entistä voimakkaampia, mutta niin ovat hahmotkin, joten kehittyminen on siinä mielessä tasavertaista. Tämä on myös mielestäni pelin jatko-osien heikkous: ”enemmän on enemmän” ei toimi aina ja hieman mielessä siintääkin ajatus, että pärjätäkseen pelimarkkinoilla, on vastattava tuleen samalla mitalla, kun vastassa on mm. Talisman, Sword & Sorcery, Descent jne, mitä eri yhtiöt nyt maailmalle tuuttaavatkin. Tähän perustuu näkemykseni alkuperäisen osan ylivoimaisuudesta; peruslautapeliä ilman turhia krumeluureja.

Ei tämä silti huono ollut, vaan oikein hyvin mukaansa tempaavaa peliviihdettä ja koska ykkösosa on täyden kympin peli, niin nämä jatkikset eivät tietenkään saa samaa. Tälle annan 8,5/10.

1 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Terhi Tarkiainen: Pure mua & Peto irti

Kirjat: Pure mua (2018) ja Peto irti (2023)
Kirjoittaja: Terhi Tarkiainen
Kustantaja: Tammi
Lukija: Maija

Olen tutustunut Tarkiaisen tuotantoon aiemmin hänen hykerryttävän hauskojen historiallisten romaaniensa kautta. Tällä hetkellä luenkin hänen uusinta teostaan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (arvio tullee aikanaan…). En tiennyt, että Tarkiaisen esikoisromaani on edustanut jotain toisenlaista genreä. Vaan siihen oli pakko tarttua, kun huomasin kirjastossa, että tälle esikoiselle oli tullut jatko-osa. Ja että kyseessä oli vampyyriromantiikka – suomalaiseen arkitodellisuuteen sijoitettuna. Kun tiesin jo etukäteen Tarkiaisen mukaansatempaavan kirjoitustyylin, niin tämä kirjakaksikko sujahti heti lukujononi kärkeen.

Anna vilkaisi syrjäsilmällä Vladia. Sateen kastelemat hiukset olivat alkaneet kuivua lämpimässä autossa ja kaartua kiharoille. Poskilla kiilteli vielä pari pisaraa, jotka eivät olleet haihtuneet. Ne saivat Annan miettimään, miltä Vladin iho tuntuisi, jos sitä koskisi. Kirjoissa vampyyrien ihoa kuvailtiin aina jääkylmäksi, mutta oikeastihan sen täytyi tuntua saman lämpöiseltä kuin ilma, tuskin sen kylmemmältä kuin auto ratti tai penkin nahkapäällinen. Ja Anna voisi vain kokeilla.”

Pure mua -kirjan perusidea on juuri niin koukuttava kuin mitä vampyyriromantiikan ystävänä voi toivoa. Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan komean vampyyrimiehen, Vladin, häkkiin sullottuna ja turvaimplantilla varustettuna. Kun vampyyrin palauttaminen sen välittäneeseen kenneliin ei onnistu, yrittää Anna elää vampyyrinsa kanssa mahdollisimman eettisesti ja moraalisesti oikein. Sehän ei tietenkään onnistu kovin helposti, ja suunnitelmia tulee sekoittamaan myös Vladin ystävä ja rakastaja, temperamenttinen vampyyrimies Kalma.

Topelian toisen kerroksen käytävä oli niin tyhjä kuin vain perjantai-iltapäivänä voi olla. Missään ei näkynyt edes sitä n:nnen vuoden opiskelijaa, joka oli tarinoiden mukaan elänyt siellä 90-luvun lopulta asti, kun historian laitos siirtyi Topeliaksi ristittyyn vanhaan sairaalakortteliin Unionin-kadulle. Ehkä se oli sittenkin jo valmistunut, Anna mietti. Tai ehkä se oli vain oppinut piiloutumaan.”

Kirja on kiehtova sekoitus arkirealismia ja vampyyrifantasiaa. Mukana on myös tragikoomisuuteen taipuvaisia kuvauksia yliopistolta. Anna tuskailee historian gradututkielman parissa. Hänen professorinsa Romppainen ei luota työn valmistumiseen, mutta jatkaa yliopistouudistuksista sen suuremmin välittämättä tutkimustaan ”omassa komerossaan”. Anna epäilee tiedekunnan unohtaneen Romppaisen olemassaolon. Professorilla on kuitenkin tarinan kannalta olennainen rooli, ja koko kirjan juoni kietoutuu lopulta Annan vuoden 1918 väkivaltaisia sisällissodan tapahtumia käsittelevän graduaiheen ympärille.

Tästä kirjasta tulee tavallaan mieleen True blood -tvsarja, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaisia hurjia juonenkäänteitä, mutta jossa oli mukana myös yhteiskuntakriittinen pohjavire. Pure mua on yksinkertaisesti tajuttoman hauska vampyyrifantasia. Tarkiainen on onnistuttu kirjoittamaan siitä häpeilemättömän viettelevän, ja samalla myös vakavampia aiheita kaiken toiminnan ohella esille nostavan teoksen.

Annan, Vladin ja Kalman tarina jatkuu Peto irti -kirjassa. Juoni muuttuu monimutkaisemmaksi, sillä kolmikko lähtee vierailulle Kalevalaan, Etelä-Karjalaan, jossa vietetään absurdisti kuolemattoman Kullervon hautajaisia. Tässä kirjassa Annan tavallinen arki on edellistä osaa kauempana, sillä hän elää vampyyrien uudenlaisessa todellisuudessa. Samalla tietty uutuudenviehätys katoaa; vampyyrit eivät värisytä enää ihan samalla tavoin kuin edellisessä kirjassa. Harmi kyllä, myös alkuperäinen vampyyrikomistus Vlad jää tällä kertaa hieman sivummalle, ja kirjassa käsitellään enemmän Annan ja rasittavahkon kapinallismielisen Kalman myrskyisää suhdetta.

Anna makasi pitkään valveilla ja tuijotti Kalman jättämää tyhjää tilaa vieressään. Häntä panetti edelleen, nyt myös vitutti ja kadutti. Kaikkein eniten hän olisi halunnut rynnätä Kalman perään pelkässä t-paidassa ja pikkareissa ja tehdä jotain typerän romanttista. Koska kyllä hänelläkin oli tunteita tuota ääliötä kohtaan, sellaiset sanat vain olivat niin painavia, että ne väistämättä vajosivat pohjalle.”

Kalevalan nykyhetken hahmoihin tutustumisen lisäksi toimintaa tuovat Hukkapojat, ihmissusijengi, jonka johtajaan, Pontukseen, Anna iskee myös silmänsä. Ja tämä tietenkin tuottaa hankaluuksia vampyyrimiesten kanssa. Kaipa tätä voisi murhamysteeriksikin kutsua; juoni on aika monimutkainen sekoitus Kalevalan mytologioita ja ihmissusien ja vampyyrien ikiaikaisia vihollisuuksia. Kaikista lukuisista hahmoista en lukijana oikein päässyt kiinni, minkä takia monet juonenkäänteet ja eriskummalliset tapahtumat jäivät lopulta hieman etäisiksi. Edelleen kuitenkin nautin Tarkiaisen kielestä ja tavasta kirjoittaa roisisti yliampuvaa satiiria ihan omanlaisella, kieroutuneen humoristisella otteella. Loppuun jää lupaus jatko-osasta. Toivottavasti sellainen vielä tulee. Verrokkiteosten perusteella päähenkilö Anna muuttunee lopulta itsekin vampyyriksi, ja sitähän tässä Peto irti -teoksessa ei vielä tapahtunut…

En hanki enää kovin usein omaan hyllyyni romaaneja, mutta nämä kyllä lähtevät mukaani, jos sattuvat vastaan tulemaan. Tarkiainen tuottaa mielestäni tämän hetken parasta suomalaista viihdekirjallisuutta. Erittäin vahva suositus täältä Vaahteran varjon alta!

Pure mua, arvosana 10/10.
Peto irti, arvosana 9/10.

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Stephanie Garber: Onnettoman lopun balladi

Kirja: Onnettoman lopun balladi (The Ballad of Never After)
Kirjoittaja: Stephanie Garber
Kustantaja: WSOY 2023
Suomentaja: Kaisa Kattelus

Lukija: Maija

Syksyn mittaan olemme pelanneet useita lautapelejä, kirjoja on luettu ja elokuviakin katseltu jonkin verran. Emme vain ole saaneet aikaiseksi kirjoittaa niistä. Ainakin pari lautapeliarviota on seuraavaksi tuloillaan, mutta aloitetaan nyt tästä kirja-arviosta.

Lähtökohtaisesti pidän teoksista, joissa leikitellään perinteisten satujen ja myyttien kustannuksella. Elokuvista mieleen nousee ainakin Shrek-sarja, lastenkirjoista Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa, ja sarjakuvien puolelta ikiaikainen suosikki on tietysti Neil Gaimanin Sandman. Hyllyjemme perukoilta löytyy myös roisimpi sarjakuva Pieni, pieni punahilkka, jonka on taiteillut salaperäinen taiteilijanimi Markiisitar de Helmer. Eipä siis ihme, että päädyin lukemaan myös tätä nuorille aikuisille suunnattua fantasiakeitosta.

Hän oli mennyt naimisiin prinssin kanssa, hän oli ennustuksen osa, ja juuri nyt hän etsi maagisia kiviä, jotka saattaisivat muuttaa koko maailman kohtalon. Tietysti hänestä kerrottaisiin tarinoita – kerrottiin jo nyt – mutta hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, että nuo tarinat olivat suuria, että ne olivat osa historiaa, joka parhaillaan muovautui. Toisin kuin muutamilla tuhoon tuomituilla hahmoilla, joita hänen ympärillään pyöri, hänellä oli kuitenkin mahdollisuus löytää tarinalleen onnellinen loppu.”

Onnettoman lopun balladi on toinen osa Stephanie Garberin kirjoittamaa romanttista fantasiasarjaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Olipa kerran särkynyt sydän (Once Upon a Broken Heart). Lukaisin sen jo jokin aika sitten, ja muistikuvieni mukaan teos oli melkoisen nopealla tahdilla etenevä sekava vyyhti, josta en erityisemmin pitänyt. Tuossa ensimmäisessä osassa tarina polkaistaan liikkeelle pidäkkeettömällä vauhdilla. Kirjasarjan päähenkilö Evangeline Fox ajautuu vaikeuksiin tehdessään sopimuksen kuolemattoman Kohtalon; kauniin, mutta äärimmäisen ovelan Herttaprinssin, Jacksin, kanssa. Ensimmäisessä osassa sattuu ja tapahtuu siihen malliin, että en oikein päässyt kiinni juoneen, hahmoihin tai fantasiamaailmaankaan. En ole lukenut samaan maailmaan sijoittuvaa aikaisempaa Garberin sarjaa, Caraval-trilogiaa, joten tämä saattoi vaikuttaa lukukokemukseen. Silti kirjojen pitäisi mielestäni toimia itsenäisesti. Ensimmäisen osan yleinen sekavuus ja erikoisen epäloogiset juonenkäänteet saivat epäilemään, kannattaako toista osaa lähteä lukemaan.

Sarjan ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin helppolukuinen, joten toisenkin osan saattoi ajatella sopivan iltalukemiseksi sänkyyn, unen ja valveen rajamaille. Onnettoman lopun balladi jatkaa Evangelinen tarinaa, mutta tämä osa keskittyy Herttaprinssin ja Envangelinen räiskähtelevään suhteeseen. Mukana pyörivät myös aikaisemmat sulhot, nyt vampyyriksi muuttunut Luc, sekä Apollo, joka on tällä kertaa kirottu jahtaamaan Evangelinea Jousimies ja kettu -sadun tapaan. Tässä toisessakaan osassa juonenkäänteissä ei säästellä, mutta kokonaisuutena se ei ole yhtä sekava kuin ensimmäinen osa. Samalla lukija saa tietää enemmän Jacksin menneisyydestä, mikä tekee kylmän kalseasta, mutta tietenkin hurjan komeasta ja vastustamattoman viehättävästä Kohtalosta astetta mielenkiintoisemman hahmon.

Kirjan juoni on kyllä varovaisestikin arvioiden melkoista höttöä, mutta tällä kertaa en lukijana pudonnut täysin kärryiltä. Juoni tiivistyy salaperäisen Uljastokaaren avaamiseen (Evangeline on luonnollisesti avain tähän) ja sen seurauksiin. Loppuhuipennus kääntää hahmojen perusasetelmaa sillä tavoin, että kyllä se kolmaskin osa pitää vielä lukea… Tämä kirjasarja tavoittelee omalla tavallaan supersuositun Acotarin (Sarah J. Maasin Valtakunta -sarja, A Court of Thorns and Roses) kuumottavaa tunnelmaa, mutta aivan tähän intensiteettiin se ei valitettavasti yllä. Tämä toinen osa on kieltämättä kuitenkin varsin vetävä oman genrensä edustaja, varsinkin kun juonikikkailussa on tyydytty selkeämpään kuvioon. Arvosanaksi annan Onnettoman lopun balladille 8/10.

5 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Stephen Davis: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä

Kirja: Jumalten vasara – Saaga Led Zeppelinistä
Kirjoittaja: Stephen Davis (suom. Mika Järvinen)
Kustantaja: Johnny Kniga 2005

Lukija: -Juha-

Itse artisti tuskin enempää esittelyä kaipaa. Led Zeppelinistä lienee kirjoitettu teos jos toinen, joten lukijan näkökulmasta lienee haastavaa löytää se definitiivisin. Noh, tämän lukeminen toivottavasti auttaa asiaa. Ilmeisesti ensimmäinen versio teoksesta on julkaistu jo 1985 eli aikana, jolloin LZ:n saaga oli jo hiipumassa. Vuonna 1997 kirjoittaja täydensi teostaan puuttuvien vuosien osalta, mahdollisesti yhtyeen samana vuonna julkaistavaa arkisto-livejulkaisun myyntiä ryydittääkseen. Tosiasiallisesti nuo puuttuvat 12 vuotta eivät juurikaan merkittävää lisää yhtyeen ”saagaan” tuo, lähinnä täydentää yhtyeen jäsenten tekemisiä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen.

Itselleni Led Zeppelin ei ole koskaan ollut merkittävässä roolissa, ja mielestäni yhtyeen ansiot ovatkin modernin rock-musiikin puolella kuin raskaamman rockin puolella. Olen enemmän ”Black Sabbath” -mies, kuin Led Zeppelin tai Deep Purple. Jossain vaiheessa hyllyssäni toki oli lähes kaikki Zeppelinin vinyylit, mutta nykyään en omista kuin SEN LP:n sekä Mothership 2CD:n.

Kirja alkaa Jimmy Pagen syntymästä ja etenee kronologisessa järjestyksessä esitellen yhtyeeseen liittyvien jäsenten elämäntarinan aina siihen asti kun jäsen liittyy bändiin. Alun perin yhtye kiersi nimellä New Yardbirds, kunnes vaihtoivat sen Lead Zeppelinin kautta Led Zeppeliniksi. Alustustyö on tehty huolellisesti. Kirjan alussa on todella hyvin käyty brittiläisen populäärimusiikin historia ja Zeppelinin jäsenten kytkeytyminen siihen. Myös erityisesti Jimmy Pagen kuvio ennen Zeppeliniä on tuotu hyvin esille. Kuinka moni tiesi, että Page oli jo tunnustettu muusikko ennen Zeppelinin läpilyöntiä? Myös kuviot, jossa on mukana Eric Clapton, Jeff Beck ja moni muu aikalainen, on hyvin kirjoitettu. Teoksesta saakin hyvän kuvan, miten koko -70-luvun megasuosioita on jo pohjustettu 1960-luvulla. Tosiasiallisesti Led Zeppelnkin on ”vain” maan ykköskitaristiksi nousseen Pagen uusi tuleminen. Noh, aloittihan Zeppelin nimellä New Yardbirds, kun Pagen edellinen suureen suosioon noussut bändi oli The Yardbirds.

Kirja kulkee kronlogisessa järjestyksessä ja hyvin kuvattuna. Yhtyeen merkitystä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti ei voi vähätellä. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kerrottu, miten yhtyeen menestys on rakentunut kiertue kiertueelta ja levytykseltä. Koko keskeisin elinkaari tulee esille ja myös tunnelma vuosikymmenen lopulla, kun yhtyettä pidetään kehäraakkina, on hyvin käsitelty. En ole muiden vastaavien aikalaisten (pl. Black Sabbath, mutta sekään ei kyllä ole ”vastaava”) historiikkeja lukenut, joten seuraavat sanat pohjautuvat tähän kirjaan. Yhtyeen hedonistinen rock-elämä tulee hyvin esille ja yhtye saattoi jopa olla ensimmäinen, jolla menee kuppi niin nurin menestyksestä, että ilmeisesti mitään rajoja ei ole. Parikymppisillä miehenaluilla menestys kihahtaa hattuun ja millään elostelulla ei liene rajaa; ollaan kuolemattomia. Sanotaan että Zeppelin loi rock-kliseet, ja sen homman he tekivätkin perusteellisesti. Yhtyeen sikailulla ei ollut vuosikymmenen alussa kaiketi mitään rajaa ja kirjoittaja tuo hyvin avoimesti sekoilun, huumeiden vedon, alkoholin huolettoman käytön, naisten hyväksikäytön ja hotellihuoneiden rikkomisen esiin. Taitaapi olla niin että määritelmä: sex, drugs & rock´n´roll on nimenomaan Led Zeppelinin lanseeraama. Erityisen ansiokasta on juuri se, että kirjoittaja kirjoittaa tästä teemasta suht avoimesti; lieneekö ajatuksella että rikokset ovat vanhentuneet. Esillä on mm. Pagen suhde 14-vuotiaaseen tyttöön ja sen salaaminen kaikin mahdollisin keinoin sekä rumpali Bonzon yritys raiskata lentoemäntä kesken lennon. Ja nämä vain jäävuoren huippuna.

Kirjassa tulee hyvin esille yhtyeen laajempi vaikutus musiikkimaailmaan. Esimerkiksi yhtye oli ensimmäinen, joka asetti kiertuepalkkioille omat ehdot sekä oli myös ensimmäinen yhtye, joka perusti oman levy-yhtiön ja julkaisi levyjään sen kautta. Viimeksi mainittu tietenkin aiheutti kärhämää ja vastakkainasettelua sen aikaisessa maailmankuvassa ja ymmärrettävästi. Suuret levy-yhtiöt halusivat pitää asemansa ja lypsävän lehmänsä. Sittemmin Swansong-yhtiö julkaisi useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Luettavuudeltaan teos on hyvn kirjoitettu ja käännetty. Teosta lukee sujuvasti ja tarinankuljetus on mielenkiintoista. Ainoa kompurointi lienee siinä, että kirjoittaja on halunnut korostaa Jimmy Pagen kiinnostusta ”mustaa magiaa” kohtaan ja vetelee jossain määrin omia johtopäätöksiä sen vaikuttavuudesta. Lienee tosiasia, että Page näihin asioihin jossain määrin tutustui ja seurasi ”esikuvansa” Aleister Crowleyn jalanjälkiä. Itseäni kuitenkin häiritsi aiheeseen liittyvät yhteenvedot yhtyeen lähipiirin tapahtumista, sillä se on aika vahvaa spekulaatiota. Eiköhän Bonhamin kuolema johtunut ihan vaan silkasta alkoholin väärinkäytöstä ja ennemmin tai myöhemmin jollekin yhtyeen jäsenistä olisi niin käynyt huomioiden kiertueilla valittu elämäntyyli. Tällä kertaa se oli Bonham, mutta olisi se saattanut myöhemmin olla joku muukin, myös Page.

Vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi, niin teos on viihdyttävä ja erinomainen esimerkki hyvin kirjoitetusta ja kootusta elämäkerrasta. Teoksen lopussa on hyvin kattava lähdeluettelo (viisi sivua kahdella palstalla) sekä discografia. Lisäksi suomentaja on täydentänyt ansiokkaasti puuttuvat vuodet 1997-2005 lähinnä todeten, mitä yhtyeen jäsenille tuona aikana on tapahtunut.

Suomentaja on muutoin tehnyt hyvää työtä, mutta muutamassa kohdassa jäi asiasisältö sen verran epätarkaksi, että ilmeisesti kääntäjäkään ei ole aivan asiaa ymmärtänyt. Näillä ei sinällään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, mutta hieman jäin välillä hämilleen, että mitähän kirjoittaja oikeasti on tahtonut sanoa.

Eli: jos luet Led Zeppelinistä yhden elämäkerran, olkoon se tämä. En tiedä mitä muut teokset voivat enää tuoda lisää tähän kokonaisuuteen. Tuntuu, että kaikki sanominen on sanottu ja rehellisyyden puutteestakaan ei voida syyttää. Ihmettelen, mahtaako joku löytää vielä sellaista törkyä, mitä ei tähän ole kirjoitettu ja kiinnostaako sekään enää ketään tämän jälkeen. Eiköhän viesti tule selväksi. Kirjassa ei ole kuin kolme huonoa mustavalkokuvaa yhtyeen jäsenistä ja näillä tiedoilla luulen, että kuvia kyllä löytyisi kaikilta vuosikymmeniltä/levytyksiltä, joten sitä pidän puutteena. Joten tuon ollessa ainoa selkeä puute, arvosanaksi annan 9.

Ps. SE levy on tietenkin yhtyeen neloslevy, jolla ei taida virallista nimeä olla.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Elina Pitkäkangas: Sang

Kirja: Sang
Kirjoittaja: Elina Pitkäkangas
Kustantaja: WSOY 2022

Lukija: Maija

Tartun melko usein nuorille suunnattuun kirjallisuuteen. Välillä ajatuksenani on löytää jotain mielenkiintoista luettavaa omille lapsille, välillä luen tätä kirjallisuuden lajia puhtaasti omasta kiinnostuksesta. Elina Pitkäkankaan Sang kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Lukukokemuksena se ei oikeastaan tunnu YA-romaanilta, eli kirjalta, joka on pääasiassa suunnattu nuorille aikuisille. Sen teemat eriarvoisuudesta ja vallankäytöstä ovat voimallisia, ja niitä on käsitelty varsinkin kirjan loppupuolta kohden melko rankasti ja väkivaltaisesti. Mielestäni kirja sopiikin ehkä parhaiten lukioikäisille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille, mutta yläkouluikäiselle pojalleni en sitä vielä suosittelisi.

Samalla tavoin kuin tämä romaani tietyllä tapaa pakenee nuorten kirjallisuudelle tyypillistä kategorisointia, on sen maailmakin jotain muuta kuin perusfantasiaa. Se on oikeastaan scifin, fantasian ja historiallisten romaanien mielikuvituksellinen sekoitus. Vahvimmillaan romaani mielestäni on miljöön ja tunnelmien kuvailussa. Itäistä Fusangin maailmaa kuvataan niin monimuotoisesti ja rikkaasti, että se tuntuu todelliselta.

Kirjan päähenkilö on nuori mies, Kong Dawei, joka työskentelee bianfuna, salakuljettajana. Onnettomien sattumien kautta hän päätyy Valkoisen Tiikerin klaanin julman valtiattaren palvelukseen eteläiseen pääkaupunkiin. Hän menettää vapautensa, mutta säilyttää yhteyden Qiu-haukkaansa ja sitä kautta toivon yhteydestä kotikyläänsä ja menettämäänsä Dray-rakkaaseen. Kong Dawei on sympaattinen, mutta saamattomuudessaan ajoittain myös ärsyttävä päähahmo. Välillä kirjan juonta olisi ollut mielenkiintoista seurata jonkin muunkin hahmon kautta.

Henkilöhahmot avautuvat kirjassa vähitellen, ja hahmojen kuvailua olisin kaivannut enemmän, sillä moni näistä jää jotenkin kaukaiseksi, eikä heidän kohtalostaan jaksa kiinnostua niin syvällisesti kuin tämän tyyppisessä kirjassa olisi tarpeen. Toinen ongelma minulle lukijana on toimintakuvausten verkkaisuus. Olisin kaivannut niihin kiihkeämpää, nopeatempoisempaa rytmiä, sillä kuvauksessa tunnuttiin hakevan elokuvista tutuille itämaisille taistelulajeille tyypillistä nopeutta ja yliluonnollisuutta. Nyt kirja on tässä suhteessa hieman turhan tasapaksu ja hidastempoinen.

Kevyt tuulenvire kahisutti lehvästöä. Maahan pudonneet lehdet nousivat ilmaan ja tanssahtelivat kuin pehmeässä pyörteessä. Ymmärsin neiti Ailingin kultivoivan qìtään. Hän katseli leijuvia mulperipuunlehtiä päänsä yllä. ”Arvelin, että saattaisit pitää tästä paikasta,” hän lisäsi.”

Romaanin nimi Sang tarkoittaa mulperipuuta, johon kirjassa liitetään koti-ikävän tunnetta ja surun sekaista kaipuuta. Kirjassa onkin surumielisyyttä ja kaihoa, jota vahvistetaan Dawein muistoilla entisestä. Luin kirjaa mielelläni iltaisin fiilistellen sen tunnelmia. Aiemmin mainitun kritiikin lisäksi kirjan loppupuolen turhan pitkä ”kärsimysnäytelmän” kuvaus ei minuun oikein iskenyt, joten kovin korkeita pisteitä en tälle sinänsä korkealaatuiselle teokselle voi antaa.

Arvosanaksi annan 7/10.

6 - 3

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos, kausi 5

Sarjan ovat luoneet Aaron Ehasz ja Justin Richmond.
Tuottaja: Wonderstrom
Animointi: Bardel Entertainment
Kausi 5 on julkaistu 22.7.2023 Netflixissä.

Katsojat: Aura, Ahti ja Maija

-Maija-

Tämän Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on julkaistu jo vuonna 2018, mutta meillä kesti tähän kesään, että innostuimme ja ehdimme istahtaa sarjan pariin. Joistakin sarjoista tietää heti, että se sopii meidän perheellemme. Lohikäärmeprinssi: Mysteeri nimeltä Aaravos alkaa sillä, että hohtosammakko Syötti tervehtii katsojaa persoonallisella tavallaan – ja tämän nähdessäni tiesin heti, että lapset ihastuvat tuohon otukseen ja sitä myöten koko sarjaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kaikki neljä kautta katsottiin melkolailla putkeen, sillä tiedossa oli, että kausi viisi, ”Meri”, julkaistaisiin heinäkuussa 2023.

Lohikäärmeprinssiä voisi kuvailla kokoperheen seikkailuhenkiseksi fantasiasarjaksi. Sarjan maailma muistuttaa äkkisilmäyksellä tyypillistä keskiaikahenkistä fantasiamiljöötä, mutta se laajenee ja monipuolistuu sarjan kausien myötä. Fantasiamaailman monimuotoisuus ja juonenkuljetuksen useat lonkerot pitävät yllä myös aikuiskatsojan mielenkiintoa. Sarja on visuaalisesti herkullinen ja sen tarjoamat maisemat niin ihastuttavia, että välillä tekisi mieli keskeyttää katsominen ja pysähtyä vain ihastelemaan animaatiomaisemaa. Jouhevasta toteutuksestaan huolimatta sarja ei kuitenkaan ole aivan helppoa seurattavaa, vaan nimensä mukaisesti tarjolla on mysteeri, jonka ratkaiseminen kiehtoo katsojaa. Sarjan nimessä mainitusta Aaravoksesta saadaan vähitellen lisää tietoa, ja pitkään on epäselvää, mikä tai kuka tämä Aaravos ylipäätään oikein on.

Minua katsojana on ilahduttanut erityisesti se, että vaikka sarjassa on nopeatempoista toimintaa ja seikkailua, se ajoittain pysähtyy tarkastelemaan aika tarkkanäköisesti päähenkilöiden suhteita, kulttuurien kohtaamisia ja arkisia sattumuksia. Eikä se tee sitä stereotyyppisesti ja itsestään selvästi juonta kuljettaen, vaan varsin monimuotoisesti ja konfliktejakaan kaihtamatta. Silti sarjan perusvire on hyväntuulinen ja optimistinen. Sarjan esittämistä ihmissuhteista välittyy tietyllä tapaa hyväksyvää monimuotoisuutta: siitä löytyy esimerkiksi sateenkaarevia romansseja sekä eri kulttuurien ja etnisyyksien kautta avautuvia suhteita. Sarjan romanssit ovat kuitenkin varsin viattomia ja romantiikka rajoittuu joihinkin suudelmiin ja haikaileviin katseisiin. Romansseja tärkeämpään rooliin nousevatkin ystävyys ja toveruus, jotka ylittävät lajirajat ja etnisten taustojen luomat erot ja ulottuvat aikojenkin yli. Olennaiset konfliktit sarjassa tapahtuvat ihmisten ja haltioiden välillä, ja tähän vyyhtiin kietoutuvat myös sarjan päähenkilöiden kohtalot.

Sarjan päähenkilöinä seurataan kruununprinssi Ezrania sekä hänen vanhempaa velipuoltaan prinssi Callumia, jotka lähtevät ensimmäisellä kaudella palauttamaan lohikäärmeen munaa äidilleen yhdessä kuunvalonhaltia Raylan kanssa. Sisarukset Soren ja Claudia lähtevät jäljittämään isänsä Virenin käskystä kolmikkoa, ja tästä seikkailu käynnistyy. Mielenkiintoa tarinaan luo heti alusta se, että mustaan magiaan viehtynyt Claudia on Callumin ensi-ihastus. Myös Callum joutuu sarjan kuluessa pohtimaan useaan otteeseen suhdettaan mustaan magiaan, ja tietysti myös Claudiaan. Claudia taas pyrkii kaikin keinoin pelastamaan isänsä, ja antautuu yhä syvemmälle mustan magian pyörteisiin. Sarjassa pystytäänkin hienosti tuomaan esille eri hahmojen motivaatioita heidän synkillekin teoilleen, eikä sarja siinä suhteessa päästä katsojaa helpolla. Pahinkaan pahis ei ole täydellisen paha, vaan hän saattaa epäröidä toimissaan ja katuakin tekojensa seurauksia. Eivätkä ”hyvät” hahmot tee aina hyviä päätöksiä tai käyttäydy fiksusti, vaan he erehtyvät, riitelevät ja hölmöilevät – ja ovat silloin kovin samaistuttavia. Mikä parasta: sarja on oikeasti hauska, siinä on huvittavaa sanailua henkilöhahmojen välillä ja sen huumori on aidosti oivaltavaa.

Sarjan ansioksi voi sanoa myös sen tavan kuvata eläimiä. Syötillä on sarjan tarinassa aivan oma roolinsa, kuten myös monilla muilla eläimillä, jotka elävät Xadian maailmassa. Sympaattinen lohikäärmevauva Zym kasvaa tarinan edetessä, mutta säilyttää lempeän luonteensa koko ajan. Hänen äitinsä Zubeian kautta tutustutaan tarkemmin myös sarjaa edeltäneisiin tapahtumiin. Sarjassa onkin niin monta kerrosta ja tarinankaarta, että viidennen kauden jälkeen tekisi mieli aloittaa alusta ja katsoa uusin silmin uudelleen ensimmäiset tuotantokaudet.

Annan tälle viidennelle tuotantokaudelle, ja sitä myötä koko sarjalle huippuarvosanan 10/10. Sarjalle on luvattu yhteensä seitsemän tuotantokautta. Toivon vain, että laatu ei laske viimeistenkään kausien aikana, ja että Aaravoksen mysteeri saa arvoisensa ratkaisun.

-Ahti-

Jos nyt lähdetään vertaamaan Mysteeri nimeltä Aaravosia muihin huippusarjoihin/elokuviin, kyllä se korkealle sijoittuu. Fantasiamaisuudessaan se ei pärjää esimerkiksi Taru sormusten herralle, mutta tarina siinä on parempi. Vaikka pidän enemmän peleistä kuin elokuvista/sarjoista, sarja silti sopii minulle. Animointi siinä on myös osunut nappiin ja hahmoja on esitelty mahtavasti. Se siinä onkin ihanaa, että hahmoista näytetään pahoja, mutta myös hyviä puolia, eikä kaikki ole vain, että paha on paha ja hyvä on hyvä. Hahmojen luonteita, suhteita ja kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Eläinhahmot, kuten hohtosammakko Syötti, ovat suosikkejani. Pidän myös lohikäärmepoikas-Zymistä, joka vaikuttaa samanlaiselta kuin koiramme Samppa. Heillä on samanlaisia luonteenpiirteitä. Mutta jos ihmishahmoista pitää päättää, valitsisin mieluiten joko salamurhaaja-haltia Reylan, tai itselleni samaistuttavan Callumin. Meillä on samanlaisia luonteenpiirteiltä. En kuitenkaan paljoa välitä sivuhenkilöiden tapahtumista, koska ne eivät ole minulle kiinnostavia hahmoja. Mieluiten seuraisin tarinan kulkua ja ratkaisua Aaravos-mysteerille.

Hyvästä sarjasta on vaikea keksiä mitään, kun muut ovat jo esitelleet sarjaa. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että sarja sopii niille, jotka pitävät hyvistä juonista, hauskasta maailmasta, ja sarja sopii ehdottomasti lapsille. Annan kaiken kaikkeaan 9/10, koska loppujen lopuksi, olen nähnyt parempia fantasiasarjoja/elokuvia kuten esimerkiksi Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, ja muutama muu. Mysteeri nimeltä Aaravos kuitenkin voittaa monia huonompia sarjoja, kuten The Dark Crystalin (arviomme tulee mahdollisesti lähiaikoina). Fantasiamaailmoissa tämä sarja voittaa jopa pelien maailmat esim. Sword & Sorceryn.

-Aura-

Tykkään tämän sarjan kuvituksesta. Tarinakin on ihan jees, sillä se on aika hauska ja sitä on helppo seurata. Sarja on minulle ikärajaltaan sopiva, eikä siinä ole mitään liian pelottavaa, tai sussia (=suspicious, epäilyttävää). Sarjan jaksot ovat sopivan pituisia, noin 20–30 minuuttia. Sitä on myös helppo seurata, kun se on puhuttu suomeksi. Sarjan fantasiamaailma on tosi cool.

Syötti on lempihahmoni ja tässä viidennellä tuotantokaudella tykkään myös Hatusta, Niiskusta ja Hillokärpäsestä. Nekin ovat hohtosammakoita, mutta poikasia. Zym-lohikäärme on tosi söpö, eikä se syö vihanneksia, vaikka sen äiti haluaisi niin. Suosikki-ihmishahmoni on Soren, koska se on niin hauska.

Arvosanaksi annan 9,5/10. Puoli pistettä putoaa animoidun pussailun näkemisestä. Se on ällöä.

10 - 1

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Mark Lanegan: Sing backwards and weep

Kirja: Sing backwards and weep
Kirjoittaja: Mark Lanegan (suom. Ari Väntänen)
Kustantaja: Like Kustannus 2021

Lukija: -Juha-

Elämäkertoihin/muistelmiin pätee seuraava ”lukematta paskee-sääntö”: kirjoittaja kirjoittaa itsestään. Tähän on kaksi syytä: tekstistä ei löydy kriittistä lähestymistapaa ja useimmiten jää kertomatta asioita kohteesta tai sitten kerrotaan muunneltua totuutta. Toinen seikka on se tosiasia, että vaikka artisti olisi taidemuodossaan paras sanoittaja/näyttelijä/biisinkirjoittaja/jne., EI hän välttämättä ole kummoinen kirjailija.

Tämä teos on poikkeus, joka vahvistaa em. säännön. Nyt kerrotaan OMAelämäkertaa ja mennäänkin sellaisella tarinalla, että todellisuus on tarua kummempaa! Rehellisyys on niin huimaa, että voidaan suoraan sanoa, että näin rehellistä tekstiä ei kukaan ole aiemmin kirjoittanut…eikä tule kirjoittamaan. Miten alas ihminen voi vajota? Liian alas, liian h***vetin alas!

Tämän teoksen on suomentanut Ari Väntänen, joka oman näkemykseni mukaan on tällä hetkellä paras suomalainen elämäkertojen kirjoittaja (googlella löydätte teoksia, joita kannattaa lukea, jos haluatte hyvin kirjoitettua/koottua tekstiä) ja hänen olisi pitänyt se Viikatteen historiikkikin kirjoittaa. Eikä hän petä tässäkään tässä teoksessa.

Itselleni Mark Lanegan on tuttu ensimmäisestä yhtyeestään Screaming Treesistä. Kyseinen yhtye aloitti 1980-luvun puolessavälissä ja useasti sotketaan ns. Seattle-buumiin eli grungeen. Keskeisimpiä syitä lienee se, että yhtye tuli samoilta seuduilta ja se, että yhtye kiersi paljon muiden genren yhtyeiden kanssa ja Lanegan
oli mm. Kurt Cobainin ja Layne Staleyn hyvä ystävä. Tosiasiallisesti yhtyeellä ei mitään muuta tekemistä ko. genren kanssa ollutkaan. Yhtyeen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa ja itsekään en osaa sanoa mikä olisi oikea luokittelu: alternative guitar rock/psychedelic garage rock? Kuuntele ja luokittele itse!

Omassa levyhyllyssäni tämä ilmenee myös siten, että toisin kuin muut genren yhtyeet (mm. Soundgarden, Pearl Jam, Alice In Chains, Nirvana…) Screaming Treesiltä hyllystäni löytyvät kaikki levytykset niin CD kuin LP-formaateissa, kun taasen noilta muilta yhtyeiltä on lähinnä best of-kokoelmia tai sitten joku levytys, jota olen pitänyt tosi kovana. Screaming Trees eroaa noista yhtyeistä myös siten, että yhtye on jokaisella levytyksellä parantanut ja viimeiseksi jäänyt levytys Dust (1996) onkin yhtyeen paras ja omissa kirjoissani
yksi kaikkien aikojen TOP10-levytyksiä. Voisin kirjoittaa arvioinnin ko. levystä, mutta pistetään tähän samantien 10/10.

No mitäs Lanegan on sitten kirjoittanut itsestään? Noh, ilmeisesti kaiken… ja vielä päälle. Pääsääntöisesti teksti pyörii huumausaineiden ja niiden nauttimisen parissa. Kiertuekuvauksetkin käsittelevät sitä, miten aineita metsästetään aamuyötä vasten, kuin mitä kiertueilla tapahtuu. Noh, Laneganille ei kait mitään muuta. Koska rahaa ei ole ja aineita pitää saada, joutuu käyttämään luovuutta lainsäädännön puolin toisin ylittävillä menettelytavoilla. Lanegan onnistuu tuskaisen osuvalla detaljitarkkuudella kuvaamaan tuskia, joita narkomaani päivittäin joutuu kokemaan annoksen puutteessa.

Kirja kulkee syntymästä kronologisessa järjestyksessä aina vuosituhannen vaihteeseen, jolloin mies erosi Screaming Treesistä ja myös pääsi eroon huumeista ts. raitistui. Ilmeisesti sen jälkeinen elämä on ollut seesteisempää, eikä yhtä herkullista kerrottavaa sitten ole ollut. Itse jäin kaipaamaan myös Screaming Treesin jälkeistä aikaa, vaikka olisikin ehkä hieman tylsempää. Olisihan sitä voinut kirjoittaa vain keskeisimmät asiat yhteen lukuun vaikka. Itse muu sisältö onkin jo jotain; teksti on huiman rehellistä ja suorastaan avointa, hurjimmissa kohdissa jopa liiankin avointa mm. kohta, jossa kertoo riittävällä tarkkuudella miten ainoa käyttökelpoinen suoni piikitettäväksi löytyi…eh…genitaalista.

Erityisesti se miten maanläheistä elämää (pl. aineiden kanssa pelaaminen) ja miten arkisia ongelmia Laneganilla on, tekee henkilöstä lähestyttävämmän; eihän tämä olekaan miljonääri hienossa Hollywoodin huvilassa. Päinvastoin suuren levy-yhtiön läpimurtolevyn julkaisukiertueella riitelyä aiheuttaa siskon ryöväämä keikkailua varten hankittu makuupussi ja sitähän piti sitten yötä vasten lähteä hakemaan siskon miehen veneestä jostain
hevonkuusesta.

Tästä kirjasta olisi opittavaa niin elämäkerran kirjoittajilla ja ihan yleisenä oppikirjana huumausaineiden vaaroista, sen verran kovaa kamaa teoksessa käsitellään. Kirjan julkaisuvuosi on 2020 ja onneksi kirja ehdittiin saada valmiiksi, koska Lanegan menehtyi helmikuussa 2022 (RIP).

En osaa sanoa muuta ”puutetta” tässä teoksessa kuin sen, että Screaming Trees fanina olisin halunnut lukea enemmänkin koskien bändin toimintaa, levytyksiä, kiertueita jne., mutta toisaalta kyse on ollut tietoisesta valinnasta: Lanegan on halunnut kirjoittaa elämästään, jossa tärkein asia oli huumeiden vetäminen ja musiikilliset kuviot olivat vain keino pysyä aineissa.

Kirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, tosin tässä tapauksessa sekään ei häiritse, koska teksti on sujuvaa (kiitos myös osaavalle suomentajalle!) ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, joten tätä lukee huomaamattaan usean sivun kertalaakista, kun on uppoutunut tarinaan ja odottaa jo että mitähän uskomatonta seuraavassa
käänteessä tapahtuu. Jossain määrin sekin ihmetyttää, että millä tarkkuudella Lanegan tapahtumia muistaa siihen nähden, että juuri sillä hetkellä on ollut tosi aineissa tai muutoin sekaisin. Itse luulen, että tapahtumat ovat todella tapahtuneet hänelle, mutta saattaneet tapahtua eri aikaan/asiayhteydessä kuin mitä Lanegan muistaa. Toki on mahdollista että joku muu on hänelle nämä asiat kertonut jälkeenpäin tai tämän kirjan tekemisen yhteydessä.

Tällä kertaa pidän fanilasit päässäni ja siten annan sen vaikuttaa lopulliseen arvosanaan; olisin lukenut Screaming Treesistä enemmän vaikkakin valinta on ollut tietoinen, joten 9/10. Rehellisyydestä 10!

3 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Tui T. Sutherland: Tulisiivet -kirjasarja, osat 1-5

Kaikki Tulisiivet-sarjan kirjat on ostettu omaksi. Kuva: Maija Mäki.

Kirja-sarja, osat 1-5: Tulisiivet
Osa 1: Viiden poikasen ennustus (2021)
Osa 2: Puuttuva perillinen (2021)
Osa 3: Kätketty valtakunta (2022)
Osa 4: Synkkä salaisuus (2022)
Osa 5: Kirkkain yö (2022)
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

Lukija: Ahti, tulevaisuudessa mahdollisesti myös muut perheenjäsenet

Muutama vuosi sitten Suomalaisessa Kirjakaupassa olimme katselemassa joululukemista. Äitini huomasi Tulisiivet-sarjan, mutta minä vain nyökkäilin ja esitin kiinnostunutta. Silloin en ollut vielä kiinnostunut tästä kirjasarjasta. Emme niitä silloin ostaneetkaan. Kun joulu kuitenkin tuli, sain ensimmäisen ja toisen osan lahjaksi. Muutaman päivän välttelin lukemista, mutta sitten aloitin.

Minä pidän fantasiakirjallisuuteen liittyvistä alkutiedoista, joista voi päätellä jotain tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Viiden poikaisen ennustuksessa, esiteltiin fantasiamaailmaa kuvaava kartta ja lohikäärmelajit. Sen jälkeen tuli esinäytös. Se hämmensi hiukan, koska olinhan vasta alkanut lukemaan. Vaikea siitä oli ymmärtää mitään. Sen jälkeen kuitenkin tarina alkoi kunnolla. Tässä osassa “päähenkilönä” on mutalohikäärme Savinen. Hän on mutasiiveksi kiltimpi ja hänellä on erikoiskyky, joka on vain harvalla lohikäärmeellä. En kuitenkaan paljasta, mikä kyky se on. Mutasiivet ovat ruskeita, aika vahvoja lohikäärmeitä. Niin on Savinenkin.

Lohikäärmepoikaset elävät maan alla suojassa sodalta, ja heitä koulutetaan pelastamaan maailma. Heistä huolehtivat uljas taivassiipi Jalohaukka, vanha hiekkasiipi Dyyni, sekä kiltti merisiipi Seitti. Heidän elämänsä on tylsää ja toistuvaa. He kuitenkin haluavat päästä muuttamaan maailmaa. Eräänä päivänä tulee muukalainen, joka on hoitajien jengin (Rauhankynnen) jäsen. Hän tulee tutkimaan kohtalonlohikäärmepoikasia. Hän ei ole tyytyväinen kaikista ja sanoo, että muutamasta pitäisi päästä eroon. Silloin poikaset alkavat toimia. Savinen on ainut, joka voi pidättää hengitystään, koska on mutasiipi. Siksi hän päättää mennä luolassa olevasta joesta ulos. Hänellä on ongelmia, mutta kiitos yhden ystävistä, hän pääsee pois ja ulos. Sen jälkeen tulee tapahtumaketju, jonka jälkeen he päätyvät jälleen vangiksi.

Vankina Savinen tutustuu taivassiipien kulttuuriin. Siellä on erikoisia tapoja vangeille, ja hän myös tapaa uuden ystävän, Vaaran. Vaaran avulla he pakenevat ja satuttavat, jollei tappavatkin taivassiipien kuningattaren. Sen jälkeen tarina päättyi rauhallisesti, mutta se jatkuu mielenkiintoisesti toisessa osassa nimeltään Puuttuva perillinen.

Toisessa osassa “päähenkilö” on rohkea, itsevarma merisiipi Tsunami. Hän ei perheestään tiennyt mitään, kuten ei kukaan muukaan. Hän toivoo, että tapaisi perheensä, muttei pettyisi, kuten Savinen teki edellisen kirjan loppupuolella. Hänellä on korkeat odotukset, mutta Tsunami ei osannut odottaa, että olisi kuningattaren lapsi! Lohikäärmepentuporukka suuntaa merimaailmaan ja tapaa Tsunamin perheen. Hänen kaverinsa ovat kuitenkin koko ajan vangittuja. Heihin ei luoteta, koska he ovat muita lohikäärmelajeja. Tsunami nauttii hetkistään perheensä kanssa ja haluaa tuntea heitä, mutta ongelmia tulee ja hän ja hänen kaverinsa pakenevat merimaasta. He päätyvät mystiseen sademetsään, joka johdattaa lukijat kolmanteen osaan, Kätkettyyn valtakuntaan.

Kolmas kirja oli mielenkiintoinen. “Päähenkilö” on tässä kirjassa sadesiipi Gloria. Hän oli ollut alusta asti mielenkiintoinen ja ahkera hahmo ja tässä osassa häneen pääsee kunnolla tutustumaan. Juonellisesti tapahtui myös suuria käänteitä, joista muutama vaikuttaa edelleen kirjasarjan kuudennessakin osassa, jota luen parhaillaan.

Poikaset menevät mysteeriseen sademetsään ja yht´äkkiä Leimu, viidennen osan “päähenkilö” katoaa. Vähitellen he huomaavat, että heitä nukutetaan yksi kerrallaan. He päätyivät ansaan! Heidät viedään laiskojen sadesiipien valtakuntaan, jossa Gloria sadesiipenä haluaa vaikuttaa, sillä sadesiivet eivät tee juuri mitään. Hän pääseekin hyvin vaikuttamaan ja muuttaa sadesiipien kansaa. Hän tekee myös päätöksiä neljännessä osassa, joka on nimeltään Synkkä salaisuus.

Neljännen kirjan “päähenkilö” on yösiipi Tähtimö. Tähtimö on viisas ja varovainen, mutta myös sympaattinen, kun neljättä kirjaa lukee. Se on yllättävää, koska epäilin hänen sympaattisuuttaan kolme edellistä kirjaa. Hänelle kuitenkin sattuu vakava onnettomuus kirjassa, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.

Kirjassa mennään mysteeristen yösiipien valtakuntaan. Siellä Tähtimö tutkii heidän maailmaansa ja tapaa isänsä. Hän joutuu kohtaamaan myös monia vaikeita päätöksiä matkan varrella. Loppujen lopuksi käy niin, että tulivuori räjähtää, ja se on ollut yösiipien koti. Heistä tulee sadesiipien kansalaisia, koska heidän kansojensa välillä oli mystinen animuslohikäärme-portaali. Kirja jää hiukan kesken ja tarina jatkuu viidennessä osassa: Kirkkain yö.

Viides osa vaikutti olevan sarjan loppu, mutta en tiennyt, että sarja jatkuisi myöhemmin. Tämän takia harmitti lukea viimeistä osaa. Kirjassa “päähenkilönä” on minulle henkilökohtaisesti kaukaisin hahmo hiekkasiipi Leimu. Hän on “viallinen” hiekkasiipi, koska hänellä ei ole piikkipyrstöä, joka kaikilla muilla hiekkasiivillä on. Tähän kuitenkin tulee kirjassa vastaus. “Viimeisessä” osassa oli hiukan oletettavissa olevia loppukäänteitä sodalle, ja niin kävikin, mutta yllättävällä tavalla, joka oli mahtavaa. Mutta selviävätkö kaikki poikaset matkasta loppuun asti? Se selviää lukemalla Tulisiivet-sarjan!

Minä pidin tästä kirjasarjasta. Se oli minulle kuin tehty. Alussa oli kiinnostukseen liittyviä ongelmia, mutta jo ensimmäisen osan jälkeen en halunnut lopettaa lukemista. Tämä on ehdottomasti yksi lempikirjasarjani, jollei lemppari. Kirjasarja saa yleisesti ottaen 10/10. Mutta haluan myös järjestää yksittäiset osat järjestykseen. En anna selityksiä, mutta voit ratkaista oman lempijärjestyksesi lukemalla sarjan. En arvioinut nyt yksittäisiä kirjoja tarkemmin, mutta teen arvion sitten sarjan kuudennesta osasta, kun olen lukenut sen loppuun. Suosittelen kirjasarjaa oikeastaan aikalailla kaikille! Perheen pienimpien (alle 7-vuotiaat) ei kuitenkaan kannata lukea, sillä kirjat ovat liian jännittäviä.

Viidenneksi paras kirja on minulle Synkkä salaisuus, osa neljä.

Neljänneksi paras kirja on minulle Puuttuva perillinen, osa kaksi.

Kolmanneksi paras kirja on minulle Kirkkain yö, osa viisi.

Toiseksi paras kirja on minulle Viiden poikasen ennustus, ensimmäinen osa.

Paras kirja on siis minulle osa kolme, Kätketty valtakunta.

(Järjestys on tehty muutaman kuukauden jälkeen viimeisimmän osan lukuhetkestä.)

8 - 1

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!

Barbie-elokuva

Elokuva: Barbie
Ohjaus: Greta Gerwig
Pituus: 114 min
Ensi-ilta: 21.7.2023

Katsojana: koko perheemme

-Maija-

Ilman massiivista mainoskampanjaa en todennäköisesti olisi kiinnittänyt erityisempää huomiota Barbie-elokuvaan, sillä itselläni ei ole koskaan ollut kovin syvällistä suhdetta barbeihin. Ikäluokkani lapsuuteen barbit kuuluivat, joten niitä oli muutama minullakin. Keniä en muista omistaneeni, mutta saattoihan sellainenkin löytyä. Mieleeni on jäänyt, että äitini kanssa ompelimme barbille historiallisia, rokokoo- ja barokkihenkisiä asuja. Ne olivat mielestäni hienompia kuin barbien nykyaikaa kuvastavat ostoasut. Nukke saattoi olla mukana legoleikeissä, yhtenä mielikuvitushahmona muiden joukossa, ja usein esiintyen esimerkiksi kuningatar Kleopatrana. Barbien ulkomuodon tuunauksesta en pitänyt, ja pidin esimerkiksi nukkien hiusten leikkaamista hirveänä nuken pilaamisena. Minun luonani ei Outo-Barbieita asunut.

Elokuvissa nuket aika usein heräävät eloon, ja se on minusta aina ollut jollain tavalla kammottavaa. Esimerkiksi Disneyn Pinokkio-elokuva ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini, ja hirviönukeista kertovia kauhuelokuvia en todellakaan uskalla edes katsoa. Barbie-elokuvasta nousi itselleni ajoittain mielikuvia Stepfordin naiset -elokuviin (1975 ja 2004), jossa liian täydellisiltä ja pahaenteisen hyväkäytöksisiltä vaikuttavat kotirouvat osoittautuvat miesten muodostaman salaseuran hallitsemiksi roboteiksi. Kun täydelliseksi hiottu ulkokuori alkaa saada säröjä, siitä tulee kiinnostavampi. Uudessa Barbie-elokuvassa Stereotyyppi-Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja alkaa kyseenalaistaa täydellisen päivänsä kulkua. Positiivista on, että Barbie vaikuttaa tässä elokuvassa ehkä ensimmäistä kertaa sympaattiselta, ja mitäänsanomaton Ken ja kaikkien jo unohtama Allankin (Kenin ”paras kaveri”, joka lanseerattiin markkinoille vuonna 1964) saavat jonkinlaisen luonteen ja tarkoituksen olemassaololleen.

Ulkoasultaan elokuva on kuin karkki ja siinä on leikitelty oivaltavasti Barbien muovimaailmalla sekä kaikella nukkeihin liittyvällä tuotteistamisella. Barbie-fanit saavat yksityiskohdista varmasti paljon riemua, ja elokuva onkin kaikin tavoin nokkela viitatessaan myös muuhun populaarikulttuuriin ja elokuviin. Elokuvan alun sovellus 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta antaa heti katsojalle osviittaa siihen, millaista teosta on tultu katsomaan. Barbie on visuaalista tykitystä, ja myös tehokas mainos Mattelille, vaikka yhtiöön elokuvan hengen mukaisesti kohdistetaankin sarkastisia heittoja. Musikaalinumerot olivat minulle kuitenkin vähän liikaa.

Elokuvan juoni ei ole kovin omaperäinen, ja esimerkiksi ”normimaailman” teini-ikäinen tytär jää elokuvassa melkolailla statistiksi seurailemaan tapahtumien kulkua äitinsä vanavedessä. Elokuvaa on kiitelty feministisestä otteestaan, mutta itse en nähnyt tässä kovinkaan suurta huomioarvoa. Elokuvan feminismi osuu keski-ikäisen perheenäidin kokemaan todellisuuteen ja cisnormeja ylläpitäen heterosuhteisiin – eli ei tarjoile mitään kovin yllättävää. Elokuvaan yhdistyy monien mielessä varmasti myös nostalgisia muistoja omista barbie-leikeistä ja siitä, millaista naiskuvaa nuket edustivat omassa lapsuudessa. Terävämpää feminististä yhteiskuntakritiikkiä löytyy minusta silti monesta muusta elokuvasta, esimerkiksi jo mainituista Stepfordin naisista. Elokuvassa Barbien olemassaoloonsa liittämät kysymykset edustavat lähinnä länsimaista yksilökeskeisyyttä: entä jos Barbie olisikin saanut vaikkapa ekologisen herätyksen edustamansa muovimaailman keskellä? Barbie-elokuva on minusta yhteiskuntakritiikiltään kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka kuitenkin alkukirpeytensä jälkeen sulaa nopeasti suuhun. Sen jälkeen jää odottamaan astetta tujumpaa, suuhun poltteen jättävää salmiakkia, mutta sellaista tämä Barbie-universumi ei tarjoile.

Arvio: 7/10

-Juha-

Lähtötietojen pohjalta tämä elokuva ei kuulu niihin genreihin, joita yleensä käyn elokuvissa katsomassa, joten oletus ”katsomatta paskee” oli ennakkoasenne. Päädyimme käymään porukalla ”perheleffassa”, joten mennään nyt sitten.

Elokuvan tarina oli todella ohut ja ennalta-arvattava. Tarkastelu kytkeytyykin siten siihen, minkälainen maailma Barbie-maailmasta on luotu sekä mitä lainauksia muusta populaarikulttuurista bongaa. Erityismaininta menee detaljille, jossa vyölaukussa Kenin nimi oli muokattu Metallica-logon mukaiseksi. Itse maailmassa oli hyödynnetty hyvin ja uskottavasti Barbielelu-katalogia eli samoja autoja, rakennuksia, huonekaluja jne. saa myös oikeille barbinukeille. Myös erilaiset barbienuket oli huomioitu ja bonuksena ”Outo-Barbie” eli se, jota lapset itse muokkaavat nukeistaan. Joo ja Allan (anyone?). Myös siirtyminen Barbielandista todelliseen maailmaan oli oivallisesti ja luovasti toteutettu. Ennakkoasenteen osalta todettakoon, että elokuva ylitti viihtyvyyskynnyksen ajoittain hauskoillakin kertakäyttövitseillä, mutta ei tästä klassikkoa saa mitenkään.

Elokuvaa on markkinoitu jonkinlaisena feministisenä kannanottona, ehkä niin, mutta kyllä sekin jää puolitiehen. Kyseessä on siitä näkökulmasta aika stereotyyppinen lähestymistapa, josta irtosi pari hauskaa vitsiä ja varsin epäuskottavien käänteiden kautta tapahtunut muutos Barbiemaasta Kenmaaksi ja takaisin. Ei sillä, että elokuvaa tulisi liian vakavasti katsoa, mutta ei kai katsojia voi miten vaan aliarvioida. Nämä tapahtumat kuitenkin käsikirjoitetaan, joten olisi luullut, että Hollywoodin kovapalkkaiset tekijät myös tekevät rahansa eteen laatutyötä (joo joo, tiedetään ne ovat parhaillaan lakossa koska saavat liian vähän…). No jaa, jalkapalloilijat tienaavat miljoonia, eivätkä ne tunnu osuvan siihen kehystettyyn verkkoon millään. Ja kuvainnollisesti sanoen nyt kävi tässä leffassa myös käsikirjoittajille niin.

Elokuvan parasta antia oli stereotypioiden vastakkainasettelu, josta irtosi hauskaakin läppää. Pisteen menetys kuitenkin siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, minkä olisi asteen räävittömämmällä lähestymistavalla aiheeseen saanut. Tämä ei kuitenkaan varsinainen lastenelokuva teemastaan huolimatta ollut. Kyllä miesten olisi pitänyt olla kunnon kaljamahaisia pösilöitä myös fyysisesti korostamaan elokuvan tekijöiden tavoittamaa viestiä. Nyt Kenit olivat ”vain” kaljaahörppiviä lihaskimppuja, jotka innostuivat hevosista ja minijääkaapeista täynnä sixpakkejä. Tosin elokuvan mehevin kohtaus sijoittuu siihen, kun Barbie palaa tosimaailmasta kotiinsa, nyt uudelleen nimettyyn Mojo Dojo Casa Houseen (en tiedä mitä tarkoittaa, mutta täytyy lanseerata käyttöön), ja tapaa Kenin. Tässä kohtaa Ryan Gosling irroittelee antaumuksella ja vastaavaa ”ylilyöntiä” olisi voineet muutkin näyttelijät soveltaa.

Yhden pisteen vähennys elokuvan pituudesta. Tarpeettomasti venytetty lähes kahteen tuntiin, kun tämäntyyppisille, tarinaltaan ohuille, elokuville riittäisi perinteisesti 1,5 tunnin mitta. Elokuvassa oli kuitenkin tarpeettomia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä tanssi/laulukohtauksia ja loppupelissä elokuvaan ei tuonut lisäarvoa Mattelin johtoryhmän päätyminen Barbiemaailmaan. Siitä tosin olisi saatu hyvällä käsikirjoituksella hyvää irtoläppää, mutta tätä potentiaalia eivät tekijät olleet halunneet hyödyntää. Sen sijaan saatiin jonninjoutava ja venytetty ”lopputaistelu”. Käsikirjoitusta olisi pitänyt joidenkin osien kohdalla vielä hioa eikä tällä(kään) maailmaa paranneta, joten näistä vielä kaksi pistettä pois ja voidaan tehdä alla oleva yhteenveto.

Kokonaisuutena elokuva on kertakäyttöviihdettä, enkä usko, että useampi katselukerta juurikaan lisäarvoa toisi. Tämä ei päädy missään muodossa elokuvakirjastooni. Kokonaisarvosana siten 6/10.

-Ahti-

Barbie-elokuva oli rehellisesti sanottuna pettymys. Sitä oli hehkuteltu liikaa, ja lopputulos oli… jotain mitä ei olisi olettanut. Siitä ei myöskään paljoa jäänyt sanottavaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että se oli tarkoitettu enemmän vanhemmille, joten teini-ajattelutapani ei tähän leffaan oikein soveltunut. Suhteeni barbeihin on olematon, joten en tiennyt barbeista paljoa etukäteen.

En ollut kuunnellut, kun päätettiin, että se mennään katsomaan. Mutta iloisesti sinne lähdettiin, kun kerrottiin, että mennään katsomaan Barbie-elokuva. Saavuttuamme Biostaraan, kaikki halusivat popcornia, paitsi Aura, joka otti pienen sipsipussin. Kielsimme isiä syömästä poppareita ennen kuin alkusanat olisivat loppuneet, joten hän närkästyi siitä. Huomasin hänen kuitenkin hekottelevan joillekin läpille elokuvan aikana.

Elokuvan alku, eli Stereotyyppi-Barbien täydellinen päivä, oli kamala. Se ei vain ollut minun tyylinen. Siitä ei oikein jäänyt muuta sanottavaa paitsi se, että se tuntui hyökkäävältä. Se sai tunteen, että naiset alkaisivat käyttäytyä samalla tyylillä, kuten miehet historiassa: epäreiluina johtajina. Sellaiseenhan ei enää haluta, eikö vain? Keskiosa oli juonellisesti ihan OK. Ei mikään lempijuoneni, mutta ei myöskään mikään huonoin. Siinä oli myös hauskoja läppiä, joita jopa perheen pienimmät ymmärtäisivät. Loppu oli kuitenkin olettamaton, ja petasi, että tulisi toinen osa.

Lempihahmoni oli Ken. Hän teki hauskoja juttuja elokuvan myötä, mutta sai myös sympaattisemman puolen, toisin kuin Barbiet. Elokuvasta on kuitenkin vaikea keksiä sanottavaa, joten vaikka olin ajatellut antavani 7, joudun antamaan 6. Kerrankin elokuva, joka on suunnattu minun ikäisilleni, mutta josta en tykkää.

-Aura-

Minun mielestäni tämä Barbie-leffa on yliarvostettu. Se oli ihan kiva, mutta jotain jäi puuttumaan. Se oli hauskaa, kun Allan oli mukana, vaikka en edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa.

Minulla on ollut pari barbia, mutta kaikista tuli outo-barbieita. Ajattelin, että se olisi hauskaa, jos leikkaisin sen tukkaa ja värittäisin naamaan. Leikkasin myös vaatteita.

Minun lempihahmoni leffassa oli Allan, koska se oli hauskin. Muutkin hahmot olivat ihan kivoja. Mojo dojo casa -house oli kuitenkin ihan liikaa. Tarinan juoni on aika selkeä mielestäni. Musiikkinumerot olivat vähän outoja, mutta se ei haitannut.

Kun katsoimme elokuvaa teatterissa, niin meidän takanamme jotkut tyypit nauroivat kaikille jutuille. Se oli vähän ärsyttävää, mutta ei se haitannut niin paljoa. Minua ei naurattanut kaikki samat asiat elokuvassa kuin heitä. Elokuvan alku oli vähän outo, kun siinä tuhottiin vanhoja vauvanukkeja, ja kun ensimmäinen uimapukubarbie ilmestyi. Se oli isompi kuin kaikki muut. Elokuva päättyi ihan hyvin. Olisi kivaa, jos elokuvalle tulisi toinen osa, ja Stereotyyppi-Barbieta seurattaisiin siinäkin. Mutta eniten toivon, että Allan saa oman elokuvansa!

Annan Barbie-elokuvalle arvioksi 7,5/10. Jos Allan olisi pääosassa, voisin antaa paremman arvion.

2 - 0

Thank You For Your Vote!

Sorry You have Already Voted!