Vaahteran varjon alla – Sivu 3 – Olemme nelihenkinen perhe Paimiosta. Arvioimme meitä kiinnostavaa kirjallisuutta, sarjakuvia, pelejä, musiikkia ja elokuvia.

Asko Alanen: Viikate – 25 mollivuotta

Kirja: Viikate – 25 mollivuotta
Kirjoittaja: Asko Alanen
Kustantaja: Like Kustannus 2022

Lukija: -Juha-

Ensi alkuun on todettava, että olen pitkän linjan Viikate-fani, itseasiassa olen ollut yhtyeen fani lähes alusta asti. Sain yhtyeen Vaiennut soitto MCD:n opiskelutoveriltani 1998 Lahdessa, kun eräässä musiikkiaiheisessa keskustelussa tuli ilmi suuri fanitukseni Lyijykomppania(RIP)-nimistä orkesteria kohtaan. Kouvola-lähtöisen kaverin tuttavapiirissä oli rumpali, jonka yhtye oli julkaissut em. bändin hengessä levyn, jota osasi suositella minulle. Siitä alkoi itselleni 25-vuotinen fanitus, joka jatkuu edelleen; hallussani on koko V-katalogi niin vinyyli kuin CD-formaatissa. Vaatekaapissani on aivan ensimmäinen Viikate T-paita, jonka painosmäärä muistaakseni oli 20 kpl. Ensimmäiset Viikate-tuotteet ostin suoraan Kaarlelta ajalta, jolloin miehen kotiosoite oli samalla kadulla kuin legendaarisella Torvi-ravintolalla.

Asko Alanen on alallaan tunnettu ja arvostettu toimija. Heti ensi alkuun Alanen myöntää olevansa itsekin yhtyeen fani pitkältä ajalta eli fani kirjoittaa fanittamastaan kohteesta; varautukaa puolueettomaan ja kriittiseen tarkasteluun…

Kirja on tehty haastattelutyyppisesti, jossa kirjoittaja ja yhtyeen jäsenet ovat käyneet historiaa läpi keskenäisissä sessioissa. Varsin suppeasti on lainattu myös joitain aiempia haastatteluja. Kirjassa ei ole lähdeluetteloa, joka viittaisi muuhun hyödynnettyyn kirjallisuuteen, vaikka Alanen on toiminut mm. Soundissa journalistina. Vanhoista haastatteluista olisi saanut aikalaista lisätietoa, joten nyt kun on edetty muistinvaraisesti, on jotain tärkeitä seikkoja saattanut jäädä unholaan. Tietyllä tapaa koko teosta voidaan pitää ylipitkänä haastatteluna, johon on lisätty väliin erilaisia tarkentavia tapahtumaketjuja. Toisaalta, haastattelutyyppisessä ratkaisussa myös yhtyeen jäsenet voivat muistaa/kertoa mitä haluavat.

Kirjan pituus/lyhyys on hieman päälle 200 sivua ja olisi vieläkin lyhyempi, jos tyhjäkäynti ja jonninjoutavat täytelauseet jätettäisiin pois. Lisäksi teoksen väliin on sisällytetty aiemmin jo Soundissa julkaistu Kaarlen kirjoittama kiertuepäiväkirja (2005), joka istuu huonosti kokonaisuuteen ja vie 22 sivua. Harmi, tuntuu kuin bändistä ei olisi saatu juurikaan mitään irti. Kiteytetysti voisi kirjan kirjoittaa seuraavasti: yhtye julkaisi levyn ja kiersi sen tiimoilta. Sen jälkeen tehtiin uusi levy. Sitten on listattu biisit kuvailuineen ja levyn singlejulkaisut toteavaan tyyliin. Kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa niin henkilöiden kuin tapahtumien osalta; ilmeisesti tämä yhtye on onnistunut levyttäämään ja kiertämään ilman sen kummempia sattumuksia. Lisäksi häiritsee kirjoittajan täydellinen kritiikittömyys kohdettaan kohtaan; koko katalogin omistavana tiedän, että joukossa on huteja.

Kaikista pahin epäkohta, joka suorastaan häiritsee lukemista, on kuitenkin se seikka, että Alanen on yrittänyt kirjoittaa tekstiään Viikate-henkisesti. Kaarle on hieno sanoittaja ja miehen lyyrinen ulosanti on taitavaa. Edelleen käytän lähes viikottaisesti tilanteisiin sopivia Viikatteen lauluista lainaamiani säkeenpätkiä. Valitettavasti Alanen EI ole Kaarle ja metsään mennään ja pahasti. On todella vaivaannuttavaa lukea epäonnistuneita Viikate-henkisiä läppiä, tekstityyli ei välttämättä edes sovi tämäntapaiseen kaunokirjallisuuteen.

Pisteet annan seuraavasti:

1 piste aiheesta. Viikate on teoksensa ansainnut ja toivottavasti levyttää vielä seuraavat 25 vuotta , jotta saadaan uusi teos ja sillä kertaa kunnolla kirjoitettuna.

1 piste kattavasta discografiasta sekä keikkalistauksesta (tosin nämä vievät teoksesta pelkästään sivut 219-273!!!)

1 piste sisällöstä, yhtyeen kehityskulku ja vaiheet on kirjattu ylös ja on tekstissä itsellekin uusia asioita, joten jos kirjoitustyyli ja kritiikitön lähestymistapa ei häiritse, niin kyllähän tämän lukee.

1 piste: Viikate on edelleen relevantti yhtye; tsekatkaa uusin levy Askel. (Levyn tai tämän kirjan voi tilata Viikatteen kyläkaupasta)

Oma ärsyyntymiskynnys ylittyi useasti tätä lukiessani ja yllä olevan matemaattisen yhtälön osaatte laskea, joten: 4/10.

Julia Quinn: Kunniallinen aviomies

Kirja: Kunniallinen aviomies. Bridgerton & Rokesby -sarja
Tekijä: Julia Quinn
Kustantaja: Siiri Hornsby ja Tammi 2023 [2020]

Lukija: -Maija-

Netflixin Bridgerton -sarjan kolmatta tuotantokautta odotellessa käteen sattui kirjastossa Bridgerton & Rokesby -kirjasarjaan kuuluva uusin suomennos, Kunniallinen aviomies. Muistelisin, että aiemmin olen lukenut Bridgerton -sarjan ensimmäisen osan Salainen sopimus, jonka Quinn on kirjoittanut jo vuonna 2000. Lukukokemuksena tuo kirja ei lyhyesti sanottuna ollut kovin häävi. Netflix -sarja taas on ollut oikein viihdyttävä, ja vaikka sitä on kritisoitu muun muassa epäautenttisesta ajankuvasta (johon sarjassa ei oikeastaan edes pyritä), brittiläisen yläluokan yhdentekevästä draamasta ja heppoisesta juonesta, on se romanttisena viihteenä ajanut asiansa mielestäni mainiosti.

Kahdeksanosaisessa Bridgerton -kirjasarjassa seurattiin Bridgertonin sisarusten naimahuolia 1800-luvun Lontoossa. Uudemmassa Bridgerton & Rokesby -sarjassa taas kerrotaan Bridgertonien naapureina asuvan Rokesbyn perheen veljessarjasta 1700-luvulla. Sarjassa siis eletään Bridgertonien sisarusten vanhempien nuoruusaikaa. Kunniallinen aviomies -kirjassa Georgiana Bridgerton, joka luullakseni on Bridgertonien sisarusten isän, Edmundin, nuorempi sisko, on tahrannut maineensa epämääräisissä olosuhteissa ja hätiin saapuu Georgianan kummisetä, Rokesbyn jaarli, joka lupaa nuorimman poikansa Nicholasin Georgianan aviomieheksi. Kumpikaan nuorista ei kuitenkaan ole kiinnostunut avioliitosta, varsinkaan toistensa kanssa. Lähtöasetelma viihdyttävälle draamalle on siis olemassa, vaikkakaan juoniasetelma ei ole kovin tuore historiallisen viihteen genressä.

Mutta, mutta… alkuasetelma lässähtää varsin pian alkukahnausten jälkeen, eikä juonesta saada alun jälkeen enää mitään tolkullista irti. Siinä vaiheessa, kun tuore aviopari lähtee Georgianan kolmen kissan kanssa vaunumatkalle kohti Scotsbytä ja Edinburghia, jossa Nicholas opiskelee lääketiedettä, harkitsin vakavasti kirjan kesken jättämistä. Yksi kissoista, nimeltään Kissakala (ehhehe), ei viihdy matkalla sitten millään, ja sen mouruamista ei jaksa kuunnella tuore aviopari, mutta eipä kyllä lukijakaan. Loppuosa kirjasta onkin sitten vaivaannuttavaa parisuhdejahkaamista pariskunnan asuinkortteerin valinnasta ja mukaan mahtuu myös joitakin pitkähköjä, mutta ikävystyttäviä kuvauksia nuoren parin lemmenöistä tai -aamuista.

Quinnin kirjoitustyyli perustuu pitkälti päähenkilöiden kesken tapahtuvaan sanailuun sekä erilaisiin hankaluuksia tuottaviin sattumuksiin, jotka eivät ole kovinkaan dramaattisia, vaan pikemminkin typeriä tai lukijan kannalta rasittavia. Historiallinen miljöö vaikuttaa näissä kirjoissa olevan ainoastaan heppoisa lavaste, eikä aikakauden kuvaukseen ole paneuduttu juuri ollenkaan. Harmillista on, että myös itse päähenkilöt ja heidän tunne-elämänsä kuvaukset jäävät kovin kevyiksi. Varsinkaan Nicholaksesta ei oikein saa minkäänlaista otetta ja hän jää auttamatta Georgiaanaan verrattuna tarinan statistiksi. Tämä on aika outoa, sillä kirjasarjaa mainostetaan juuri Rokesbyn veljessarjan kautta.

Tältä pohjalta onkin hämmästyttävää, miten toimiva tv-sarja Bridgertonista on saatu aikaiseksi. Ehkä hattaramaisen kevyet kirjat antavat tarpeeksi vapauksia luoda niiden pohjalta aivan omanlaisensa tv-spektaakkelin, joka ei seuraa turhan vakavasti brittiläisen pukudraaman lainalaisuuksia.

Yleisesti ottaen Kunniallinen aviomies oli mielestäni todellista ajan tuhlausta – jopa tällaisen hömppähistoriaromskujen ystäväksi tunnustautuvalle. Se ei silti estä sitä, etteikö Bridgertonin kolmannelle tuotantokaudelle olisi edelleen kovat odotukset. Harvoin tv-tuotannot yltävät edes kirjallisten esikuviensa tasalle, mutta tässä tapauksessa sarja päihittää mennen tullen kirjalliset tuotokset. Kirja-arvion pisteytykseksi annan tiukan 1/10, mutta tv-sarjan arvioin tarkemmin ehkä jollain toisella kertaa.

Toca Life World

Mobiilipeli: Toca Life World
Julkaisija: Toca Boca

Pelaaja: -Aura-

Minä tykkään tästä pelistä, koska siinä voi tehdä melkein mitä vaan. Pelaan sitä kännykällä ja tabletilla. Tabletilla näkee paremmin kaikki pienet yksityiskohdat. Toca Life Worldissa voi tehdä omia hahmoja, tehdä tai löytää crumpetteja ja voi sisustaa talonsa miten haluaa.

Aluksi pelaaja saa kolme hahmoa, jotka voi muokata. Hahmon ihonväriä voi muuttaa, sitten voi muuttaa sen hiuksia, vaatteita ja hiuskoristeita ja vastaavia. Myös kasvoja voi muokata. Hahmonluontipaketin voi ostaa, jos haluaa ja on rahaa. Siinä tulee esimerkiksi 27 uutta hahmoa, uusia hiuksia ja yli 2000 uutta vaatetta. Minusta peliä voi pelata hyvin ilman lisäosien ostamista.

Pelissä on erilaisia alueita, osa on ilmaisia ja osa maksaa. Minun lempparini ilmaisista on postipaikka, koska siellä on paljon sisustusjuttuja, joita voi katsella ja joita voi käyttää. Sinne tulevat myös viikon lahjat, jos pelaa peliä aktiivisesti.

Tässä olen tehnyt lempicrumpettini. Kuva: Aura.

Crumpetit ovat pieniä eläimiä. Niitä tehdään Bop-cityn pikkupaikassa yhdistämällä kaksi asiaa. Siinä pitää olla tietty hahmo tekemässä crumpettia, jotta se onnistuu. Crumpetteja on hauska etsiä ja tehdä!

Sitten siellä on timantteja eri paikoissa. Niitä voi löytää etsimällä. Joka paikasta voi ehkä löytää timantin, en ole varma.

Pelissä voi vaihtaa vuorokaudenaikaa, ja auringolle voi laittaa aurinkolasit tai jotain muita päähän kuuluvia asioita! Siellä voi myös käydä kaupassa ja tehdä ruokaa eri paikoissa. Kun aloitan pelin, menen aina ensin kotiin, että muistan, mitä olin tekemässä. Kotona minulla on ilmaislahjaksi saatu koira, jolle teen ruokaa ja vien sitä joskus lenkille hahmon kädessä. Voi myös ostaa koiraparkin, jossa tulee monta koiraa! Joskus teen kotona lounasta, tai laitan hahmon nukkumaan.

Mielipide: 10/10

Indiana Jones and the dial of destiny

Elokuva: Indiana Jones and the dial of destiny
Ensi-ilta: 28.6.2023
Ohjaus: James Mangold
Pituus: 155 min

Katsojana: -Juha-

Okei…Harrison Ford, Stetson, nahkaruoska, arkeologinen artefakti ja natseja…Suomen hallituksen kokous siis…ei vaan uusi Indiana Jones-leffa.

Elokuvasarjan viidennessä osassa, jota jostain syystä ei ole suomennettu levitykseen, tarina on aika yksiselitteinen: natsit ovat löytäneet historian kirjoista Arkhimedeen keksimän arkeologisen laitteen joka auttaisi valloittamaan maailman (yllätys). Natsien harmiksi Arkhimedes oli itse tajunnut laitteen vaarallisuuden ja oli pilkkonut sen kahteen osaan, joita yllätys, yllätys, sitten elokuvassa jahdataankin loppuun asti. Elokuvan ingressinä toimii alkukohtaus, jossa Indiana on ystävänsä kanssa löytänyt laitteen ensimmäisen osan ja saanut sen vietyä natseilta vuonna 1939. Sen jälkeen siirrytäänkin ajassa 1960-luvun loppuun, josta alkaa seikkailu elokuvasarjalle ominaisten käänteiden kautta eri puolille maailmaa.

Tarina on siis yksinkertaisuudessaan siinä, mutta mitä leffan hurja pituus 2,5 tuntia sitten pitää sisällään? Elokuvan pituuden osalta asian olisi varmasti voinut kertoa ytimeikkäämmin, nykyään valitettavasti elokuvissakin näyttää pätevän sääntö ”enemmän on enemmän” ja näitä mammutteja joudutaan sitten tunnista toiseen katselemaan elokuvissa. Toisaalta tällä kertaa 2,5 tuntia meni kohtuumukavasti, joten tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Elokuvan tuotantoyhtiönä oli Disney ja se selittänee osin alaikärajaystävällistä sisältöä, mutta myös tarinan seikkailullista luonnetta. Kaukana ollaan ajasta, jolloin elokuvasarjassa suli naamoja lähikuvassa, lentokoneen potkurit halkaisivat ihmisen kahtia tai sydän revittiin rinnasta ulos. Nyt ollaan 2000-luvulla ja kauppa se on joka kannattaa; lippuja pitää myydä, vaikka sisällöstä sitten jouduttaisiin tinkimäänkin. Ihmisiä…anteeksi…natseja teilataan surutta vieläkin, mutta nehän eivät olleetkaan ihmisiä. Tuotantoyhtiön huomioiden asia lieneekin ilmiselvä, enemmän seikkailua, vähemmän groteskia kuvastoa. Harmi, koska etenkin kahdessa ekassa osassa elokuvan visuaalisuus palveli elokuvan teemaa oikein hyvin. ”Liiton arkin” avaamisesta sietikin saada julmimman mahdollisen kohtalon.

Kadonneen aarteen metsästäjät oli toki SE seikkailuelokuva, joka määritti genren, mutta tämän elokuvan pääosassa olisi voinut yhtä hyvin olla Nicholas Cage ja elokuvan nimi National treasure tai jokin muu vastaava. Harrison Ford digitaalisesti nuorennettuna ja tuttuun rooliin, niin saadaan hittituote, joka tunnetaan.

Elokuvasarjan kahdessa viimeisessä osassa käsiteltiin jo kohtuulennokkaita teemoja, joten maanläheisemmän lähestymistavan sijasta tarinassa yritettiin ilmeisesti ylittää aiemmat saavutukset utopian osalta ja mentiin vieläkin pidemmälle…aikamatkustukseen. Siihen asti elokuva oli vielä jossain määrin järkevä, mutta allekirjoittaneelle liika on liikaa. Vaikka yksi suosikeistani onkin Terminator-sarjan pari ekaa, niin Indiana Jonesiin ei tätä olisi pitänyt sotkea. Ja merkittävimmältä osin siksi, että käsikirjoitus ei kantanut loppuun asti siltä osin, mitkä olisivat mahdolliset vaikutukset historian kulkuun ja siksi elokuvan loppu hieman vesittyikin. Pahoittelut mahdollisesta juonenkulun paljastuksesta.

Kaikkinensa kelpoa elokuvaviihdettä, mutta ylipitkä elokuva ja hieman l-i-i-a-n utopistinen loppu, ei tämä mikään Terminator kuitenkaan ole. Lievä pettymys sarjan päätösjaksoksi, joten arvosanaksi joudun antamaan 7/10.

Malin Falch: Pohjantuli, osa 1: Peikkolaakso

Sarjakuva: Pohjantuli, osa 1: Peikkolaakso
Tekijä: Malin Falch
Kustantaja: Story House Egmont 2021

Lukijat: -Maija- ja -Ahti-

Ostimme kesälukemistoksi Turun Sarjakuvakaupasta neljä ensimmäistä osaa norjalaisen Malin Falchin käsikirjoittamaa ja piirtämää sarjakuvasarjaa Pohjantuli. Sarjakuva tarttui käteen sekä komean kuvituksensa, että aihepiirinsä takia; takakansi lupasi pohjoista magiaa, myyttisiä olentoja ja reipashenkistä seikkailua. Myös Ahti kiinnostui sarjakuvasta, joten kahden lukijan voimin ensimmäiset osat kannatti ostaa kotiin.

Sarjakuva on varsin nopealukuinen, ja lukaisin lopulta kaikki neljä osaa saman illan aikana. Piirrostyyli muistuttaa minua joistakin aiemmin tutuista nettisarjakuvaa piirtäneistä taiteilijoista, esimerkiksi itseäni ihastuttanut Sarah Ellertonin Inverloch -sarjakuva tulee tyylistä mieleen. Myös Falch aloitti aikoinaan sarjakuvan julkaisemisen nettimuodossa, joten vaikutteita muilta tekijöiltä on varmaankin saatu.

Sarjakuvan juoni on tuttua fantasiaa, jossa tavallinen nuori, tässä norjalainen Sonja, tempautuu mukaan seikkailuun. Ykkösosassa on minusta vähän turhankin paljon viitteitä Peter Panin juonikuvioon, mutta seuraavissa jaksoissa tarina kaartuu onneksi myös muihin suuntiin. Sonja tapaa itsenäisen ja itsepäisen metsänpoika Espenin, ja hänen seurassaan viihtyvät peikonpoikaset. Pääpahiksena häärii koukkukätinen viikinkiäijä Hjalmar. Eniten nautin Falchin tavasta piirtää eläimiä, susikaksikko Baldar ja Korppi sekä Otso-karhu ovat todella ilmeikkäitä otuksia ja olennaisia toimijoita myös itse tarinassa. Muutoin piirrosjälki on minulle hieman liian viimeisteltyä ja ”sliipattua”. Tietokoneella viimeisen päälle hiottu tyyli toimii minulle paremmin ruudulta kuin paperilta. Ensimmäinen osa antaa kuitenkin lupauksia mehevästä tarinasta, jota kannattaa ruveta seuraamaan. Se on hyväntuulen sarjakuva, jonka maailmassa viihtyy ja jää odottamaan uusia juonenkäänteitä.

Mielipide: 8/10

-Maija-

Kun olimme kesäostoksilla Turussa, minulle ei ensimmäisenä tullut mieleen, että löytäisin uuden mielenkiintoisen sarja alun. Olin suunnitellut lähinnä joidenkin pelien ostamisia.

Samana iltana, kun ostimme kirjat, aloitimme myös lukemisen. Minun piti odottaa hetki, ennen kuin saisin ensimmäisen kirjan haltuuni, koska äiti päätti lukea ensin. Luin nopeasti ensimmäisen osan, jonka jälkeen etenin seuraavaan. En kuitenkaan kaikkia ehtinyt lukemaan samana iltana, koska oli jo hyvin myöhä.

Kun pääsin lukemaan, se oli mahtavaa! Kirja hämmensi ensimmäisissä luvuissa, mutta pian pääsin vauhtiin. Ensimmäisessä osassa esiteltiin hienosti hahmoja ja maailmaa, joka oli lumoava. Siinä ei kuitenkaan juonellisesti tapahtunut vielä paljoa. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa sen sijaan alkaa jo tapahtua. Sitä oli mielenkiintoista seurata, miten asiat kehittyivät. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole monia kysymyksiä mielessä, mutta jatkoa on vielä tulossa.

Mielestäni piirtotyyli oli aivan mahtava. En ymmärrä, mitä äiti selitti sen olevan ”liian siloiteltu”. Mielestäni tyyli oli juuri sopiva ja hienosti toteutettu. Minunkin mielestäni eläimiä oltiin erityisen hyvin piirretty. Lukiessani mieleeni tuli myös sarjakuva Luupäät. Tarina tuntui jollain tavalla samanlaiselta, kuten maailma myös.

Uskon, että hienoista maailmoista kiinnostuneille ja fantasiasta yleisesti tykkääville tämä on ehdottomasti sopiva sarjakuva. Minä annan arvioinniksi 9/10. En osaa sanoa, mikä puutuu, mutta jokin pieni asia taitaa pitää sen poissa kympistä. Yleisesti ottaen: hyvä fantasiamaailma ja hahmot, mielenkiintoinen tarina ja sarjakuvasarja, jota tulen ehdottomasti seuraamaan!

-Ahti-

***
edit. Sarjan toisen osan, Viikingit ja varis, arvion voi lukea tästä linkistä.

Medetai: Hamsteripäiväkirjat, osa 1

Kirja: Hamsteripäiväkirjat, osa 1
Tekijä: Medetai
Kustantaja: Sangatsu Manga 2021 [2008]

Lukija: -Aura-

Kiinnostuin kirjasta, koska tykkään söpöistä asioita ja eläimistä. Luulen, että tämä kirja on täydellinen minulle. Päähenkilöt ovat kolme hamsteria, jotka tekevät juttuja ja asioita häkeissään. Niiden omistaja on se, joka kirjoittaa niiden elämästä.

Hamstereiden nimet ovat Shigecchi, joka on naaras, Endoo, joka on uros ja Puh, joka on uros.

Hamsteripäiväkirjat on kuusiosainen kirjasarja, joka on mangaa. Se on siis japanilainen sarja, joten se luetaan takaperin. Se on myös mustavalkoinen, mutta se ei haittaa minua.

Shigecchi on aika itsepäinen, Endoo on aika hysteerinen ja äkkipikainen ja Puh on laiska ja istujatyyppi. Minulla ei ole suosikkihamsteria, koska ne ovat kaikki vähän outoja. Sarjakuva ei ole fantasiaa, vaan siinä kerrotaan myös oikeasti hamstereista ja niiden hoitamisesta. Jos omistat hamsterin tai hamstereita, voi kirjasta oppia paljon.

Tykkään siitä, kun ne hamsterit ovat niin söpöjä ja sitä on kiva lukea. Niitä on kiva seurata, että mitä niiden elämässä tapahtuu. Kirja on myös kuvitettu hienosti ja söpösti.

Mielipide: 9/10